maanantai 28. heinäkuuta 2008

Helsingin palovartijat 1800-luvun puolivälissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Poliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain hartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt majoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin katsastustornineen, voimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut kauniita virkapukuja, vaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain yökaudet pitkin kaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin kaapuihin ja virittäen katujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja ylen pitkäveteisen laulunsa:

»Kello on kymmenen lyönyt!
Suo kautta voimasi lempeä Luoja
täll' kaupungill' tulen ja vaaran suoja.
Kello on kymmenen lyönyt!»

Nämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli nimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen niistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos, jolla he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen siten tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla varoittaakseen vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva ase oli niin kutsutut saksit, jotka -- ollen varsiltaan nivelikkäät -- voivat ulottua pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää epäilyttävän näköisiä yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi vyötäisiltä kiinni -- varsinkin iskivät he näin saksinsa yöllä miilustaviin naisiin -- ja viedä heidät sitten yöpuulle »putkaan» odottamaan seuraavaa aamua, jolloin »kiini nipistettyjen» tuli tehdä selko viranomaisille, mikä oli yöllisen kävelyretken tarkoitus ollut.

Ei tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja valkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet Bakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla kestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein perinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos heille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että muutamat ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun palovartijan kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He panivat palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan veivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän sitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta uskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä lauluaan

»Kello on kymmenen lyönyt!»

Kukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä ollen ja hieroskellen silmiään ei tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.

Ei kommentteja: