Jo vuoden 1775 isojakoasetuksessa määrättiin, että torpan vuokrasopimus oli tehtävä kirjallisesti ja kiinnitettävä käräjillä. Vuonna 1864 lakiin tuli nimenomaan torpanvuokrausta koskeva lainpykälä. Tässäkin vaadittiin ”välipuhe siitä kirjallisesti tehtämän” ”laillisesti kiinnitettävän”. Samalla säädettiin, että suullisen sopimuksen saattoi irtisanoa milloin tahansa. Laki uudistettiin vuonna 1882 ja varsinainen asetus annettiin 1892.
Lakia ei kuitenkaan noudatettu vaan vielä vuonna 1912 torpparien ja lampuotien sopimuksista 30% oli suullisia. Yli 10 vuotta aikaisemmin Warén totesi herraskartanoissa sanotun suoraan, että suullisten sopimusten käyttämisen syy oli se, että torpparit ovat arempia ja nöyrempiä, kun tietävät olevansa kaikissa suhteissa isännistään riippuvia. Suulliset välipuheet olivat useimmissa tapauksissa olleet tapana vuosikymmeniä eli muodostuneet tavaksi niin torppareille kuin tilanomistajille.
(Juu, vähän niinkuin maksamattomat ylityöt ylemmille toimihenkilöille tämän päivän maailmassa. )
Lähteet:
- Viljo Rasila: Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskunnallinen tutkimus. Historiallisia tutkimuksia 59. 1961 s. 42-44, 59
- Matti Peltonen: Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 164. 1992 s. 271
- Aksel Warén: Torpparioloista Suomessa. 1898 s. 117
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti