Kirjoitin viime vuonna uhripuista kertovasta gradusta, jossa oli todettu tavan kadonneen kansanvalistuksen myötä 1800-luvun toisella puoliskolla (ja osittain aiemmin). Kaikki kansanvalistus ei kuitenkaan mennyt perille vaivattomasti ja maaseudulla uutuutta myös vastustettiin. Tätä kuvataan Kati Mikkolan artikkelissa Uutuuksien pyhyys ja pahuus (kirjassa Kansanetiikkaa. Käsityksiä hyvästä ja pahasta. Kalevalaseuran vuosikirja 84. 2005).
Mikkola keskittyy uskonnollisiin argumentteihin uutuuksien puolesta ja niitä vastaan. Kouluttamattoman vanhemman maalaisväestön ja herätysliikkeiden piirissä uudet aatteet tuomittiin maallisina ja täten syntisinä. Painettu teksti, joka ei ollut Jumalan sanaa oli epäilyttävää. Nukkuminenkin oli parempaa ajankäyttöä kuin maallisten kirjojen lukeminen.
Jopa koulukirjat voitiin tuomita, sillä kristillisyyden sijaan niissä oli ”iha jonni joutavia vilosoffiata ja antti ristuksen oppia” tai ”kaikenmaaliman loruja joist ei o sielun eikä ruumiin hyötyvä”. Topelius huomioi tämän muotoillessaan Maamme kirjaa, jonne hän ripotteli Raamatun sitaatteja, ja lainasi muitakin tuttuja esitystapoja.
Tekniikka oli myös epäilyttävää. Varsinkin kun päästiin radion aikaan; samasta laatikosta tuli jumalanpalvelus ja maallista musiikkia!
1 kommentti:
Tuosta radion jumalanpalveluksesta. Aikoinaan eräs piispa taisi Suomessa ehdottaa, että jos pistetään liperit radiotoosan päälle niin sittenpä tulisi toimituksesta jumalisempi. Monet olivat nimittäin pitäneet peräti pakanallisena tuota palveluksen kuulemista mokomasta aparaatista.
Blogistani löytyy muuten yksi uhripuu, Haapsalun läheltä Virosta.
http://juhansuku.blogspot.com/2007/08/paliveren-hiienpuu.html
Lähetä kommentti