Lauantai-illan FB-päivitykseni oli "luki Enni Mustosen Lapinvuokon. Kelpasi." Kaverini kysyi "Ottaaks Manninen kantaa saksalaisten au-lapsiin?" ja vastasin "Ottaapa tietenkin. Päähenkilölle sellaisen kirjoittanut." (Voi arvata kirjan takatekstistä eli en laske spoileriksi.)
Eli Mustonen (Kirsti Mannisen kirjailijanimi) ei suuresti yllättänyt vaan tarjosi tavanomaista laatuaan. Josta nautin. Se, että arvasin pari sivua etuajassa hääyön lopputuloksen, ei suuresti haitannut. Päähenkilö kertoi minä-imperfektillä ja oli jokseenkin uskottava.
Mielenkiintoisin osa ei ollut suhde saksalaiseen vaan saksalaiset yleensä. Suhteeni pohjoiseen Suomeen on jokseenkin olematon, joten en ollut oikeasti hahmottanut sitä kuinka kauan ja missä mittakaavassa saksalaiset siellä sodan aikana vaikuttivat. Lapin sodan tuhot olivat sentään muistissa, mutta kirja antoi lisäymmärrystä siviilien pakokokemukseen. Erityisesti olot Ruotsin puolella Mustonen oli kuvannut yksityiskohtaisesti (eli oletettavasti muistelu tms. aineistoon perustuen) eikä kaakaon juonti näköjään herkkua ollut.
Onko kyse vain omasta mielenkiintoni puutteesta vai onko niin ettei Lapin asukkaiden kohtaloa ole suuremmin mediassa esitelty? Kaikkien kärsimyksiin ei ehdi paneutua, täytyy keskittyä? Sama kysymys tuli mieleen lauantaina(kin) lukemisen alla olleesta Michael Shermerin ja Alex Grobmanin kirjasta Denying history. Who says the holocaust never happened and why do they say it? (josta varmasti lisää myöhemmin). Sen loppupuolella verrataan juutalaisten joukkotuhon muistamista japanillaisten tekoihin Kiinassa 1931-1945. Kuulinko jälkimmäisistä koulussa jotain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti