lauantai 28. elokuuta 2010

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 60

Kokemäen Paistilan Hyytin renki Joeli Tammelin ja vaimonsa Maria Josefiina saivat pojan 15.10.1886. Isänsä kaimaksi kastettu Joel William Tammelin päätyi Amerikkaan vuoden 1907 paikkeilla ja oli vuonna 1910 renkinä Ohiossa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden 1918 ja vuonna 1920 oli sotilaana Ohion Camp Shermanissa, joka oli ollut yksi ensimmäisen maailmansodan suurimmista koulutuskeskuksista.

Joel ei kuitenkaan jäänyt armeijaan vaan kymmenen vuotta myöhemmin hänet kirjattiin väestönlaskentaan Massachusettsin Norwoodissa. Joel oli nyt työntekijä lattiapäällysteiden parissa. Hän oli 3-4 vuotta aiemmin mennyt naimisiin suomalaisen Hilman kanssa. Tämä työskenteli nahankäsittelijänä.

Joel asui Norwoodissa vuonna 1942 ja vielä 1950-luvun puolivälissä.

Lähteet:
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Morgan, Butler, Ohio; Roll T624_1155; Page: 15B; Enumeration District: 37; Image: 842.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Scioto, Ross, Ohio; Roll T625_1431; Page: 2A; Enumeration District: 130; Image: 225.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Norwood, Norfolk, Massachusetts; Roll 935; Page: 21A; Enumeration District: 77; Image: 690.0.)
Ancestry.com. U.S. World War II Draft Registration Cards, 1942 (Roll WWII_1148671; Local board: Norfolk , Massachusett)

Norden - Subscribers List, July 1, 1954-1955?

Tarinoita

Varhain aamulla noustuansa löysi mies, veljensä vielä maatessa, raha-kukkaron maan tieldä, josta hän oli iloinen ja näyttäin sitä mainitsi myöhemmin heränneelle: katsos, mitä varhain nousnut löytää. Hyvä kyllä, sanoi toinen; vaan jos sekin, jonga kukkaro katosi, olisi vuoteella viipynyt, ei olisi hänelle niin varhain vahingo tapahtunut.

Valtakunnan Hovissa aterialle istuttaissa kielsi Kuningas, pilalla, panemasta lusikkaa yhdelle herralle, jonga hän tiesi sukkelaksi mieheksi, ja kuin liemi-ruokaa eteen annettiin sanoi hän: se on konna, joka ei liendä syö. Herra ei huolinut lusikkaa vaatia, vaan teki sen itsellensä leivän kuoresta, jonga hän myös söi ja sitte mainitsi: se on mies, joka lusikkansa syö.

Juostessansa kaupungin turulla kaatoi poika akalda omena-korin. Tule tänne, poika-nulkki! minä annan sinulle korvapuustin, huusi akka. En sittekän, vaikka kaksi lupaisitte, vastasi poika.

Jak. Juteini: Tarina- ja Kummituskirja (1858)

perjantai 27. elokuuta 2010

Moniäänisesti 1800-luvusta

Tuure Vierroksen Puhuva kivi kuuluu hänen merkkihenkilöistä kirjoittamiin luoviin fakta/fiktiokirjoihin. Päähenkilönä on Johan Jakob Nervander, mutta toisin kuin monissa muissa Vierroksen kirjoissa, hän ei ole kertomassa tai edes kuulemassa, vaan häntä muistelevat 13 historian henkilöä.

Tällä tavalla Vierros saa kerrottua elämäntarinan ja näyttämällä sen eri näkökulmista kertoo myös kertojista. Nervander oli minulle uusi tuttavuus, joten oli vaikea hahmottaa mitä aineistoa Vierros oli käyttänyt työnsä tukena. Lopputulos oli kuitenkin hyvin uskottava.

Lyhyestä kirjasta en keksi enempää sanottavaa, kannattaa itse lukea. Tekstini täydennykseksi muutamia verkossa luettavia 1800-lukua käsitteleviä opinnäytteitä:

Tatu Leskinen: Suomalainen hallitsijakuva 1809-1906 : näkökulmia suomalaisuuteen poliittisen kulttuurin lähtökohdista.
Jyrki Hakapää: Ulkomaisen kirjallisuuden tuonti Suomeen 1800-luvun alkupuolella : Waseniuksen kirjakaupan kansainväliset yhteydet 1823-1836
Heli Kohonen: Yhteisön pelko on viisauden alku : virkamiesten, toimenhaltijoiden ja rahvaan elämäntapojen kohtaaminen Keuruun käräjäkunnassa 1830-1840-luvuilla
Jan Strandberg: Ei sanat salahan joua : fennistiikan murteenkeruun historiaa 1868 - 1925
Pekka Hirvonen: Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa
Sari Koski: Aug. Eklöfin asiakassuhteet 1865-1885
Risto Pulkkinen: Vastavirtaan : C.A. Gottlund 1800-luvun suomalaisena toisinajattelijana: psykobiografinen tutkimus
Pentti Ahmas: Oikeudenkäynnin yhdenmukaistaminen 1800-luvulla : Oikeushistoriallinen tutkimus kämnerin-, laamannin- ja ritarisyynioikeuksien lakkauttamisesta

torstai 26. elokuuta 2010

Tukholman näyttelystä

Blogi naapurimaasta kertoi, että käynnissä olevissa arkeologisissa kaivauksissa oli löytynyt Kolmen kruunun linnan vallihauta Djurgårdenista. Tukholmaa ja sen historiaa vähän tunteva luulee tässä vaiheessa paikallisten seonneen täysin. Kolmen kruunun linna oli nykyisen kuninkaanlinnan paikalla ja Djurgårdenin saari kaukana tästä.

Mutta kyse ei ole alkuperäisestä Kolmen kruunun linnasta vaan kopiosta, joka rakennettiin vuoden 1897 taide- ja teollisuusnäyttelyyn. Näyttelystä tietenkin raportoitiin suomalaisessa lehdistössä ja Turun lehti julkaisi (1.6.1897, 8.6.1897, 17.6.1897, 29.6.1897, 3.8.1897, 7.9.1897 & 9.9.1897) sarjan kuvia pavilijongeista:















(Länsi)suomalaisesta maanviljelyskulttuurista

Matti Sarmela:
"Agrikulturalistit, talonpojat katsoivat tulevaisuuteen. Peltojensa keskellä asuva talonpoika oli ensimmäinen ihminen, joka jäi paikoilleen, riippuvaiseksi lähiympäristönsä resursseista, paikasta, omistamastaan tilasta. Talonpoikaiskulttuurin ekologinen turvallisuus perustui ympäristön pysyvään muuttamiseen, yhteiseen työhön ja säästämiseen." "Agraariyhteisö organisoi ympäristönsä, luonnon muuttamisen, karhujen ja muiden petojen tappamisen, ihmisten välisen hierarkian, puheen, kerronnan, tanssin, huvittelun, ihmis-elämän. Kulttuuri oli järjestystä. Maanviljelytöiden tuli olla ajallaan tehtyjä, rakennuksilla oli asemakaavansa, tavaroilla paikkansa talon piirissä, ihmisten tuli olla omalla paikallaan kirkon penkissä ja hääpöydässä; maanomistukseen - agraarikulttuurien todelliseen resurssiin - perustuva hierarkkia ulottui kaikkialle yhteisön kanssakäymiseen, jopa hautausmaille."
Anna-Leena Siikala:
"Kansankulttuurin perityt arvot saavat ilmauksensa sananparsissa. Läntisen Suomen ja Viron sananparret ovat kuvastoltaan abstrakteja tai liittyvät maanviljelijän maailmaan, ne korostavat kovaksi luonnehdittua länsimaista arvomaailmaa: tee työtä, säästä, käytä hyväksesi pienetkin edut, ole tarkka, vältä koreilua, korjaa vääryydet. Luterilainen kirkko ei ehtinyt näitä 1700-luvun sananparsissa näkyviä tendessejä juurruttaa. Länsi-suomalaisen kulttuurin arvot ovat syvemmällä historiassa, pohjoisen peltoviljelyn ankarissa ehdoissa"
Satu Apo:
"Talonpoikaisen rationaliteetin peruspiirteitä olivat itsekontrolli ja pitkäjänteinen suunnitelmallisuus sekä riskien hallinta koetellun tiedon avulla." "Omavaraistalous Suomen ilmastollisissa oloissa edellytti puolestaan uskomattoman laaja-alaista osaamista. Viljelyn, karjanhoidon ja pyynnin prosessien hallinnan lisäksi piti osata valmistaa työvälineet, vaatteet, kulkuvälineet ja talvikelpoiset asunnot. Tämän oppiminen vaati jokaiselta agraarisuomalaiselta pitkää, vähintään 10 vuoden mittaista koulutusta."
Lainaukset kirjasta Olkaamme siis suomalaisia. Kalevalaseuran vuosikirja 75-76. (1996), jossa on paljon muitakin fiksuja ajatuksia.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Sukulaisreissulla liuennut Korsman

Helena Laureenin aviomies, laivuri Mats Korsman, ilmoitti 24.6.1793 käyvänsä sukulaisvierailulla Paraisilla. Myöhemmin selvisi, että mies oli poistunut Turun kautta ulkomaille. Vuosisadan vaihduttua vaimo kyllästyi odottamaan ja ilmoitti ylläolevalla ilmoituksella sanomalehdessä Inrikes tidningar 12.5.1801, että Mattsin sopisi ilmaantua Kavalton kylään Sauvossa tai antaa meriselitys poissaolostaan. Muuten tulisi virallinen ero.

Ilmeisesti Matsin kuolemasta saatiin tieto, sillä uutta avioliittoa solmiessaan Sauvossa 1.12.1805 Helena on merkitty leskeksi. Sulhanen oli tuolloin "Ungk. skutk. Henrik Förbom" Uskelasta. Myös Matsin kanssa Helena oli avioitunut Sauvossa, 25.3.1791. Tuolloin Helena oli "rusth.d:rn Helena Michelsd:r" Kavalton kylästä. Ainoa Hiskistä löytyvä avioliiton lapsi, Otto, syntyi Matsin lähdön jälkeen 13.7.1793. Tuolloin Helena oli 25-vuotias.

Kakkosavioliiton lapsia syntyi Kavalton kylän "Päkylä"ssä kaksi: Ludvig s. 14.8.1806 ja Sabina s. 15.10.1807. Sabina tuntuu eksoottiselta nimeltä, verkkolähteiden perusteella lähtöisin roomalaisten voittamasta kansasta ja oli useamman varhaisen pyhimyksen etunimi. Hain Hiskistä ennen vuotta 1810 kaikista seurakunnista ja esiintymiä oli 1700-luvun alusta alkaen. Enpä vaan ollut aiemmin törmännyt siihen suomalaisissa piireissä.

Varmuuden varmentamiseksi tarkistin vielä nimiselitysluettelon kirjasta Uusi ja wakaa ilman-ennustaja (1851), Sabina mukana sielläkin:

tiistai 24. elokuuta 2010

Äidin luvalla leipuriksi

Tämä käsialanäyte löytyi Arkistolaitoksen digitaaliarkistosta polulta Helsingin leipurien ammattikunta > Helsingin leipurien ammattikunnan arkisto > AINEISTO > Papintodistuksia ja muita henkilötodistuksia 1839-1852 (10)

Paljon muutakin mielenkiintoista varmaan sisältyy ammattikuntien arkistoihin. (En kylläkään keksi ylläolevaa kummepaa "syytä" tälle postaukselle.) Toistaiseksi digitaaliarkistosta on löytynyt:

Menneisyydestä kirjoittavalle

Marija Vantin Totta ja tarua. Kirja menneisyydestä kirjoittavalle (uudistettu painos 2010) ei ole huono. Mutta ärsyttävä.

Hyvää kirjassa on monipuolisuus. Vantti esittelee monia erilaisia tapoja kerätä ja esittää tietoa. Sarjakuva puuttui kirjallisten muotojen listasta, mutta runo oli mukana.
"Yksi mahdollisuus on sukukirjan asemasta kirjoittaa balladi, kronikka tai runoromaani suvun vaiheista. Tämäntyyppinen ilmaisu vaatii juonen ja kertomuksen, pelkät tunnelmakuvat eivät riitä. Tai miten olisi räväkät pienoiselämäkerrat malliin Rokki-vaarin itsenäisyysrokki tai Maken motoristiräppi?"(s. 84-85)
Lainauksen keskimmäisessä virkkeessä näkyy kirjan ärsyttävämpi puoli. Alun positiivisuus muuttuu useassa kohdassa vaatimuksiksi ja muuksi ehdottomuudeksi. Monessa kohtaa olin eri mieltä, mikä vaikeutti hyödyllisen tiedon omaksumista.

Suosittelen kirjaan tutustumista, mutta en sisällön nielemistä ihan sellaisenaan. Osa asioista esitetään aivan liian vaikeina (harrastajatason kirjoittajalle) ja osa taas liian helppona. Jälkimmäisestä esimerkkinä arkiston aarteet:
"1500-1600 -luvuilta lähtien syntyneet, kuolleet, ripilläkäyneet, rikoksen tehneet, maapalstan tai villaröijyn omistaneet on kirjattu kirjoihin ja kansiin. Tuskin mitään on tapahtunut kirkon tai kruununvoudin tietämättä."(s. 32)
Seuraavalla sivulla silkkaa pötyä, joka vielä noteerattakoon: "Ja ei niin pientä pesää ollutkaan, ettei perunkirjoitusta olisi pidetty." (s. 33) Perukirjaa kannattaa aina hakea, mutta löytämättä jääminen ei tarkoita (aina) omaa kyvyttömyyttä. Kaikista pesistä ei tehty perunkirjoitusta. Vielä vähemmän 1600-luvulla, kuten Väntin teksti antaa ymmärtää.

maanantai 23. elokuuta 2010

Amerikassa käynyt Elisabet ja raivaaja-Eeva

Vielä löytyi yksi Isänmaallisen seuran palkitsema suomalainen renki. Inrikes tidningar kertoi 17.4.1799 Karjaalla juhlallisesti luovutetusta palkinnosta renki Matts Ränkulalle. Pappilassa oli ahertanut 24 vuotta.

Mutta kyllä minulla oli oikea kutina kerätessäni isänmaallisen seuran palkitsemia henkilöitä jokin aika sitten kokoon (osat: 1, 2 ja 3). Työ oli tehty jo aikaisemmin ja Aulis Ojan artikkeli Suomeen saadut Isänmaallisen seuran kunniapalkinnot 1776-1800 sisältää otsikon mukaisen sisällön paikkakunnittain organisoituna. (Artikkeli löytyy kirjasta Historiallinen arkisto 58 (1962)). Toivottavasti paikallishistorioiden kirjoittajat ovat tänne muistaneet kurkistaa.

Ojan kokoamissa palkituissa oli 7 säätyläistä, 38 talollista, 6 torpparia, 80 palkollista ja 13 muita.

Palkituista palvelijattarista erottuu vuonna 1779 palkittu Elisabet Sandberg. Hän sai kultasormuksen pitkäaikaisesta palveluksesta ensin tohtorinna Kalmilla Amerikassa ja Turussa sekä sitten tohtorinnan tyttärellä. Tämä oli palkintoa annettaessa majurinrouva Lode ja Elisabet hänen kamarineitonsa Espoon Gräsagårdissa. Rippikirjassa 1776-1780 isäntäväki ja seuraavalla sivulla palkollisten kakkosrivillä vuonna 1714 syntynyt Elisabet.

(Kansallisbiografian mukaan Kalmin vaimo oli ruotsalaisen siirtokunnan pastorin Johan Sandinin leski Anna Margaretha Sjöman. Internetistä löytyvän tauluston mukaan tytär on Johanna Margareta s. 24.2.1748, jonka aviomies Johan Herman Lode s. 12.1.1739. Jälkimmäisen isä Otto Vilhelm Lode (1704-1776) näkyy isäntäväen sivulla, mutta Amerikassa syntynyt Johanna Margareta ei. )

Vuonna 1787 palkittiin ylistarolainen raivaustoiminnasta. Yleensä tätä olivat harrastaneet miehet, mutta tällä kertaa hopeaketju annettiin Topparlan talollisentytär Eeva Matintytär Malkamäelle. Rippikirjassa 1792-1801 Malkamäki on uudisraivaustilan vieressä ja sivun alareunasta löytyy Ruovedellä 1735 syntynyt Eva Mattsdotter, joka on kuollut 5.4.1800. Edellisessä rippikirjassa 1782-1791 hän on mäkitupalainen ja Malkamäki uudistila. Evan tarina ei tästä aineistosta hahmotu eikä Ruoveden kastetuista (tietenkään) löydy vuonna 1735 Matille syntynyttä Eevaa.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Poimintoja

Kuva kirjasta The Dumpy Books for Children: No. 7. A Flower Book

Illuusioita- blogin kirjoittaja ihastui Metsämuseo Lustoon:
Luulin, että pyörähtäisimme Lustossa kohtalaisen nopeasti ja vähän kuin viran puolesta, mutta museossa vierähti yli kaksi tuntia kuin siivillä. Ihanan toiminnallinen, kaunis, ja yleisönsä ottava museo! Pääsin kaatamaan kuusia simulaattorilla ja nostelemaan palikoita sellaisella, öh, koneella jonka nimeä en tiedä, sellainen jossa on pihdit ja silleen (anteeksi). Meillä oli kukkamekoissamme varsin viihtyisä ja kiva vierailu Lustossa.
Esoteerisen maantieteen koulun Marko Leppänen kävi vanhanaikaisessa metsässä:
Oli erikoinen tunne nähdä ensi kertaa eläessään, miltä sellainen metsä näyttää, joka on saanut rauhassa kehittyä niin kuin luonto on sen tarkoittanut. Paikka tuntui ensi alkuun oudoltakin ja kulkijan varuilleen panevalta: tavallaan tietenkin hyvin tutulta, mutta silti erilaiselta kuin mihin oli tottunut. Kokemukseen liittyi harvinainen äänimaailma, jonka toinen tosiaan vastaan nojaavat konkelot - tuulen heijatessa metsää - nitkutuksillaan ja narahduksillaan loivat. Tavalliseen talousmetsätyyppiin verrattuna elämän tuntu oli ilmeisen vahva, mikä on kiintoisa paradoksi aarnion ollessa täynnä niin pystyyn kuin maahan kuolleita, usein jo pehmeiksi kummuiksi muuttuneita puita. Kaikella tuntui olevan paikkansa, kokonaisuus ei kaivannut näpelöintiä.
Salme Kotivuori reagoi Turun linnan perusnäyttelystä esitettyyn kommenttiin.

Jurin julkaisemattomissa julkaisuun tulevasta K. Lydénin kirjoituksesta "Neljä viikkoa käpykaartissa", joka on
kertomus siitä, miten Matkun aseman asemapäällikkö karkaa punikeilta vuonna -18 ja elelee metsässä riistalla. Tarinan alussa Lydén valaa hauleja jotain tekemistä saadakseen (punakaartilaiset eivät päästä häntä pois asemalta, koska pitävät lahtarina), ja kun sekin on ohi, hän päättää listata kaikki tappamansa eläimet.
Eva Grelsdotter summeerasi keskiaikaharrastajan kesän.

Arto Hautala intoutui tv-sarjojen henkilöiden sukututkimukseen.

Villiviini-blogissa lyhyt arvio kahdesta sukukirjasta. Ari Juntunen oli lukenut Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Tuija Aalto kirjoitti kesällä otsikolla Pakkobloggaus ei palkitse, mihin on helppo yhtyä seuratessa blogeja, joita ei selvästikään tehdä sisäisestä innosta.

Piraattipuoleen kannattaja Kyuu Eturautti oli keskustellut sukukirjan tiimoilta sukukokouksessa:
Talkoohengellä, kansallisarkiston avulla ja perisuomalaisella sisulla kasattu sukukirja nousi keskustelunaiheeksi. Minä siinä sitten viattomana tiedonjaon ystävänä ehdotin, että kenties teosta voisi jakaa myös Internetissä ja siten saada nuorempikin polvi kiinnostumaan. Teos on luonteeltaan joka tapauksessa omakustanne, sisältäen materiaalia julkisista lähteistä. Kukaan ei ole sillä rikastumassa.

Mutta eikö mitä. Tarjolla oli alkuun tilitystä siitä, miten henkilötietolaki kieltää kirjojen julkaisun Internetissä (täh?). Ilmeisesti jossain mielikuvitusmaailmassa julkisesti saatavilla oleva kirja muuttuu laittomaksi netissä. Suurempi hupi oli kuitenkin väite siitä, että suvun yhteisten tietojen jakaminen Internetissä rikkoisi suvun tekijänoikeuksia. Välissä tilitys ei ollut ainoastaan epäilevää, vaan suorastaan tulikivenkatkuista, vihaa tihkuvaa lunastusta.

Kivi vai kilpi?

Äskettäin hyppäsi lukemissani blogiteksteissä silmiin ilmaisut "vuonna miekka ja kivi" sekä "vuonna miekka ja kilpi". Kumpikin kuvasti jonkinasteista ajanlaskun alkua. Miksi nämä substantiivit? Onko toinen versio alkuperäinen ja toinen muunnos? Olenko minä ajastani jäljessä, kun en ole mielestäni aiemmin kuullut? Jonkun muunkin mielestä tuoreehko, kirjastonhoitajalta on ilmaisusta kystty tämän vuoden toukokuussa.

Google-haku "vuonna miekka ja kilpi" vei Wikisanakirjaan, josta löytyi lukuisia muitakin variaatioita, päällimmäisenä kuitenkin nämä edellä mainitut. Urbaani sanakirja tarjoaa ilmaisuille hieman erilaiset määritelmät:
Ajanilmaus, joka tarkoittaa epämääräistä kaukaista menneisyyttä
Kauan sitten, ennen vanhaan, aikana, jolloin tekniikan taso oli toinen kuin nyt.
Vuonna 2002 on keskusteluforumilla todettu
tähän täytyy sanoa että ihmiset ovat varmaan kuulleet sanonnan "joskus vuonna miekka ja kypärä" kun kerrotaan jotain tapahtumaa joka on tapahtunut joskus aikana tosi kauan sitten.
>Itse olen kuullut version "joskus vuonna miekka ja kivi", jota oon käyttäny tekstissä, mutta harvoin.
Googlen haku aikajaksoittain viittaa siihen, että tuolloin ilmaisu oli vasta tulossa kirjoitettuun kieleen. (Osasyy tuloksille voi olla myös, että myöhemmiltä vuosilta on enemmän sivuja tallessa.) Hakutulokset eivät anna viitettä siihen, että jompikumpi fraasi olisi toista alkuperäisempi. Kilpi kylläkin hieman suositumpi kokonaishakutuloksissa.