lauantai 25. joulukuuta 2010

Siirtolaisen laivamatka Amerikkaan (1/2)

Yllä oleva kuva on julkaistu Land och Stad -lehdessä 05.08.1891 kuvatekstinään Siirtolaisen lähtö. August Bernhard Mäkelä, joka kirjoitti mm. nimellä Kaapro Jääskeläinen, muutti vuonna 1901 Matti Kurikan perustamaan Sointula-yhteisöön Kanadaan. Hän palasi Suomeen vuosiksi 1905-1910, ja sen jälkeen hän palasi taas takaisin Sointula-yhteisöön. Kokoelmassaan Iloisia juttuja IV hän kuvaa alkumatkaa:
Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin "Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa yhtiötä vastaan.

Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella. Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu. Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi. Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli peiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein semmoisinaan kuukausmääriä.

Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä. Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin. Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia, jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella suomalaista siirtolaista.

Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi, on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.

Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.

Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti "Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja. Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään parempaa toivoa.

… Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus, joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "Iloinen Englanti." Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.

Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet. Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa. Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja kullan mahti.

Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä, tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.

"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua", oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti itsekullekin.

Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista, jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli umpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko, mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen ompelutarpeitansa.

Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä. Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen oli nyt ollutta ja mennyttä.

Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään, mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään, jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot. Ikävä tulee muuten.

Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin, joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa, joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt missään vettä eikä muuta.

Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit, sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan. Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan, ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas. Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.

Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen, puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris" myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 77

Kokemäellä 30.9.1891 syntynyt Frans Arvid Astala otti ensimmäisen passinsa ulkomaille 25.4.1910 ja toisen 5.6.1913. Tämän jälkimmäisen kanssa hän tuli Quebeciin Grampian-laivalla Glasgowsta 26.6.1913. Hän oli matkalla Michiganiin, joka oli myös edellinen pysyvä osoite. Isä Kalle jäi Kokemäen Kakkulaisiin.

Michiganistä löytyy oikealla nimellä ja Kokemäen lähtöpaikaksi ilmoittanut ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin täyttänyt Frank Astala. Tuntuu uskottavalta, että kyse on samasta Fransista, vaikka syntymäaika on annettu toiselle päivälle ja vuodelle kuin Kokemäen kastekirjaus.

Kutsuntakortissa on Frank on sinkku pihatyöntekijä. Hän meni naimisiin 21.5.1919 Michiganissa. Morsian Selma oli syntynyt Michiganissä, mutta etunimestään ja vanhempien tiedoista päätellen suomalaistaustainen.

Vuoden 1920 väestönlaskennassa Michiganissa hän ilmoitti työpaikakseen kipsikaivoksen. Kipsiä oli Alabaster-kountissa kaivettu esiin jo vuosikymmeniä ja mineraali oli antanut paikalle nimenkin.

Frank oli vuonna 1920 naimisissa ja perheessä äskettäin syntynyt poika Albert Arvid. Alueen hautausmaistatehdyn inventoinnin perusteella Frans kuoli vielä samana vuonna ja vaimonsa Selma vuonna 1976.

Fransin poika Albert palveli Korean sodassa ilmavoimissa ja kuoli 13.1.1998.

Lähteet:
Kokemäeki rippikirja 1891-1900 s. 1336
Siirtolaisuustilaston materiaali
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Marquette County, Michigan; Roll 1675812; Draft Board: 1.)
“Michigan County Marriages, 1820-1956,” database, FamilySearch (http://familysearch.org/);
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Census Place: Alabaster, Iosco, Michigan; Roll T625_773; Page: 2B; Enumeration District: 181; Image: 585)
Index to small cemeteries & burial sites in Iosco county Michigan
National Cemetery Administration. U.S. Veterans Gravesites, ca.1775-2006 [database on-line].

torstai 23. joulukuuta 2010

Porstuat auki

Taannoin esittelin keräämiäni räsymattovarkauksia ja ihmettelin Helsingin ilmiselvästi avoimia ovia. Niitä ihmetteli myös kaupungissa vuosina 1896-97 asunut espanjalainen diplomaatti Angel Ganivet. Hän nimittäin kertoi maanmiehilleen (Suomalaiskirjeitä s. 168):
Ensimmäinen seikka, joka täällä hämmästyttää taloon astuvaa ulkomaalaista, on että ovissa ei ole salpoja, ei riippulukkoja eikä toisinaan lukkoa lainkaan. Minun ovessani on yksinkertainen salpa ja monina öinä se jää auki. Kunnioitus vierasta omaisuutta kohtaan on juurtunut syvään. Sanottaneen, että kun kenelläkään ei ole rahaa kotona, ei ole vaaraa, että varkaat sen veisivät; tämä on totta, mutta myös se, että kun joku haluaa varastaa, hän vie mitä vain käsiin osuu.

Pelkästään avaamalla ulko-oven voisi tehdä hyvän kaappauksen rosvoamalla tamburin eli eteisen, johon jätetään kaikki päällysvaatteet ja kalossit, hatut, sateenvarjot jne., siis kaikki mikä kuuluu toiseen vaatekertaan, joka puetaan ylle ulos mentäessä. Jos käy kymmenellä vierailulla samana päivänä, on kymmeneen kertaan toistettava kaikkien varusteiden riisumis- ja pukemisoperaatio, johon toisinaan menee enemmän aikaa kuin itse vieraskäyntiin. Julkisissa rakennuksissa on tungoksen aikana tambur eli vaatteiden säilytyspaikka suoranainen kadotuksen esikartano. Toisinaan ei ole muuta keinoa, kuin että jokainen laskee päällysvaatteensa mihin vain voi ja luottaa siihen, että löytää ne lähtiessään.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Juutalainen etunimi?

Olen aikanaan kirjoittanut juutalaisista sukunimistä (tai paremminkin niiden olemattomuudesta). Mieleen ei ole tullut sanoa, että Raamatusta mainittuja etunimiä käyttävät sekä juutalaiset että kristityt. En tosin muista yhtäkään sukututkijaa, joka olisi arvaillut etunimestä esi-isää juutalaiseksi. Mutta ammattihistorioitsija voi näköjään tehdä. Teemu Keskisarja kirjoitti kirjassaan Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista:
Kalliolle hiihteli esimerkiksi Arvi(d) Nikolainen, pitkän veljessarjan kuopus, jonka isä omisti räätäliliikkeen Kaartinkaupungissa ja oli etunimeltään Israel. Ilmeisesti suku oli juuriltaan juutalaista ja hiljakkoin kristinuskoon kääntynyttä.
Juutalaisille tyypillinen ammatti ja etunimi riittivät sukutaustan arvaamiseen ja asiakirjatarkistukset turhan työläitä? Anssi Sinnemäki teki yllä olevan lainauksen Agricolan keskustelupalstalla ja paljasti, että oikean vastauksen Israelin sukutaustasta olisi löytänyt kirkonkirjojen lisäksi painetusta kirjasta. Israel, isänsä ja isänisänsä olivat syntyneet Mikkelissä. Sukunimen -nen pääte rimmaa tämän kanssa hienosti.

Israel-nimestä tein pikaisen Hiski-analyysin Porin ex. lut. seurakunnan kasteista. Hienoista muodikkuutta 1810-luvulla, mutta muuten tasaisen erikoinen valinta.

Yhtään Jeesusta ei muuten Hiskistä löydy. Eli jos siihen etunimeen törmää, niin voinee katsoa suoraan Espanjan ja siirtomaidensa suuntaan. Tämän kertausopin sain tällä viikolla podcastina kuuntelemastani jutusta, jonka voi myös lukea tekstinä Slaten sivulta. Uudempaa tietoa oli se, ettei pyhänä pidettyä nimeä Mariaa käytetty Englannissa etunimenä ennenkuin vuoden 1300 tienoilta alkaen. Tietooni tuli nyt myös se, että suomalaiset paljastuvat saksalaisperäisiksi protestanteiksi siitä, että täällä on käytetty enkelien nimiä Mikael ja Gabriel etuniminä!

Sääuutinen Ahvenkoskelta

Ahvenkoski 22.12.1779: "Viimeiset kolme päivää on ollut perin huonoa säätä. Myrsky on kaatanut puita ja lumentulon kaltaista eivät vanhatkaan muista. Vasta tänään iltapäivällä myrsky alkoi hiljentyä. Ottaen huomioon märän syksyn ja tämän lumimäärän, joka tuli ennen routaa ja tulee sulamaan hitaasti, odotettavissa ei ole kovin hyvää satoa."

Eli kaikille niille, jotka päivittelevät ylenmääräistä talvisään raportointia sanomalehdissä, tiedoksi, että on sitä ennenkin osattu. Yllä oleva leike peräisin sanomalehdestä Inrikes tidningar päiväyksellä 10.1.1780.

Wikimediasta löytyi Ahvenkoskesta kartta "1700-luvulta", raja-asemien mukanaolon perusteella Pikku vihan jälkeiseltä ajalta:

tiistai 21. joulukuuta 2010

Liikenneanalyysin aika

Ensin oli Liisa
roikkunut Analyticsissa ja tarkistanut MONTA kertaa päivässä kommenttilaatikon siltä varalta että joku viimein olisi sanonut jotain. Ja kun ei ole sanonut niin siihen se kirjoittaminenkin sitten on hyytynyt.
Tästä jatkettiin Filosofian puutarhassa
Miksi teen tätä? Olenko epäonnistunut kun selviää että blogi vetää puoleensa pikemminkin kymmeniä kuin tuhansia päivittäisiä lukijoita, ja kun kommenttiboksi voi olla viikkokaupalla tyhjää täynnä? Onko pk-blogin pitäminen ajanhukkaa? Onko blogini jollakin perustavalla tavalla huonompi kuin suositummat ja kommentoidummat blogit? Pitäisikö minun alkaa miettiä, miten saisin houkuteltua lisää lukijoita? Teenkö jotakin perusteellisen väärin? Kirjoitanko liian pitkiä postauksia? Ovatko aiheeni liian raskaita?
Kaikki eivät lähteneet filosofioimaan, Juha Vuorela raportoi pragmaattisemmin
Tässä blogissa vieraili tammi-marraskuun aikana 2010 noin reilut 51,000 suomalaista kävijää.
Samoin kuin Reija Satokangaskin
Ensimmäiseksi katson, mistä päin Suomea syksyn lukijakunta on: syyskuun alusta lähtien Tuulestatemmattuun (siis pelkkään blogiin) on tultu yhteensä 13 618 kertaa ja noiden käyntien aikana on liki 50000 (49 336) sivun katselua.
Juhan ja Reijan numeroiden jälkeen palaan kahteen ensimmäiseen lohdutusta hakemaan... (Mitä yhteistä on kesähelteillä ja joulukiireillä? Ihmiset tekevät jotain muuta kuin lukevat näitä tekstejä.) Mutta onneksi minulla on muitakin kuin Google analyticsin numeroita analysoitavaksi.

Noin vuosi sitten Tapio Onnela pyysi minua aktivoitumaan Agricola-uutisiin kirjoittamisessa. On ollut ihan mielenkiintoinen kokemus, Tapio on toisinaan innostunut editoimaan otsikoitani ja tekstejäni ja jos olisin ollut tarkkaavaisempi, olisin voinut vaikka oppia jotain hyvien tekstien kirjoittamisesta.

Paljonko on sitten tullut kirjoitettua? Tarkistetaan...

Osastoon Uutisia historiasta vuoden 2010 alusta laskien 48 juttua. Ne, joissa ei ole kommentteja tai muita päivityksiä, ovat saaneet lukukertoja 13-299. Top 5:
  1. Tuhannen vuoden takaisen teloituksen uhrien alkuperä selvinnyt(12.03.2010)
  2. Tukholmassa erikoinen laivalöytö (27.11.2010)
  3. Mirkka Lappalaiselle tunnustuspalkinto(02.09.2010)
  4. Norjalle oma "Pompeiji"(07.10.2010)
  5. Oulussa paljastettiin noitavainojen uhrien muistomerkki (15.10.2010)
Osastoon Uudet historia-aiheiset mediat 49 inserttiä. Ne, joissa ei ole kommentteja tai muita päivityksiä, ovat saaneet lukukertoja 15-138. Top 5:
  1. TV-dokumentti Levänluhdan kadonneesta kansasta (25.11.2010)
  2. Suomen historian myytit (21.04.2010)
  3. Yhdysvaltalaisia Suomi-aiheisia filminpätkiä vuosilta 1890-1990 (01.07.2010)
  4. Uudelleen löytynyt 38 000 kirjeen kokoelma saattaa muuttaa Alankomaiden historiankirjoitusta (24.02.2010)
  5. Pukuhistoriaa lehden täydeltä (08.02.2010)
Elävä kuva selvästi kiinnostavinta? Vierailijalukuja ovat osaltaan nostaneet Facebook-sivulle tehdyt nostot. FB-sivun ystäviä on tänä aamuna 815, mihin verrattuna juttujen (ei ainoastaan minun kirjoitusteni) avausluvut tuntuvat tosi pieniltä.

Hieman pyöristäen olen kirjoittanut siis kumpaankin Ajankohtais-osastoon jutun per viikko. Todellisuudessa tahti on ollut purskeisempi, mutta ei graafisesti tarkasteltuna kuitenkaan hirvittävän epätasainen:

Motivaatio on toisinaan ollut hukassa näiden tuottamisessa, juuri lukujen alhaisuuden takia. Omassa blogissani saan selvästi enemmän lukijoita, mutta kyllä tuntui hienolta kun pyydettiin kirjoittamaan toisaallekin.

Kyseiseen keskustelusivustoon saa muuten kirjoittaa kuka tahansa rekisteröitynyt käyttäjä.

Historian opetuksen historiasta

H. Gerhard (tod. näk. Hannes s. 1867) kirjoitti Valvojassa 1888 otsikolla Historian opetus kouluissamme. Pyrkimys oli parempaan ja vaikka usein ennen ovat asiat olleet paremmin niin tässä tapauksessa ei ollut menneisyydessäkään kehumista. Gebhard muistelee:
Kun tulin kouluun, pantiin minut ensimmäisellä luokalla lukemaan Gruben kertomuksista Herkuleen sankaritöitä. Niitä piti osata kertoa, ja vielä muistan, kuinka erittäin tärkeänä pidettiin kertomusta siitä, miten kekseliäästi H. puhdisti Augiaan tallin. Tämä oli historian-opetukseni alku. Kun oli muka kylliksi luettu noista "suurista" miehistä, annettiin kolmannella luokalla Melanderin oppikirja käteen. Historialliset termit olivat tietysti meidän mahdottomat ymmärtää, eikä sitä juuri vaadittukaan. Se oppilas sai parhaimmat kiitokset, joka ulkoa osasi Nabopolassarit y.m. Mutta ei tämä innostanut historian lukemiseen, enkä käsitä vielä nytkään, että siitä olisi meidän kehkeytymiselle ollut mitään hyötyä. Seuraavalla luokalla luettiin Vanha aika loppuun. Silloin piti, jos mieli historiaa osata, tietää peräkkäin Rooman kuninkaat, keisarit y.m. hallitsijat sekä sotien alku- ja loppuvuosiluvut.

Samaten sitten läpi koko historian. Kun esim. ristiretkistä luettiin, piti tietää hyvin tarkalleen kaikki pienimmätkin tapahtumat. Mutta sitä vastoin (ainakin kerrattaissa) "hypättiin yli" esitys ristiretkien seurauksista. Keskiajalla sai yhdeltäkin sivulta takoa päähänsä 20 vuosilukua, jotka pääasiallisesti koskivat hallitsijoita, sotija ja sotapäälliköitä. Mutta kun olisi pitänyt puhua esim. katoolisen kirkon merkityksestä, luostareista y.m., niin se tapahtui tavallisesti jokseenkin sivumennen, ja opettaja antoi usein anteeksi tietämättömyyden niissä, kun vaan tiesi erehtymättä peräkkäin ladella (edestakaisin!) vähäpätöisimmätkin hallistijat ja paavit ja heihin kuuluvat vuosiluvut. Uutta aikaa lukiessa samat vaatimukset. Täytyi kumminkin muutamista hallitsijoista tietää, että he olivat "järkeviä ja voimakkaita", jotka, vaikka he kävivät paljon sotia, kumminkin ennättivät "edistää kauppaa ja teollisuutta", "suosia tieteitä ja taiteita" y.m. Mutta hyödyimmekö me tuosta tiedosta, kun emme tietäneet minkälainen kauppa oli ennen häntä ja miten se edistyi hänen aikanaan? Ja onkohan tuo aina niin oikeinkaan, että kuningas yksinään sai toimeen tuommoisen edistymisen ja vilkkauden kaikilla aloilla? Vihdoin tultiin Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin aikoihin. Tarkalleen piti tietää pienimmätkin tapahtumat ja päivämäärät, sekä jokaisen rauhanteon määräykset, jotka tavallisesti muuttuivat jo seuraavana vuonna.

Ja tähän loppui historian lukeminen ... Tähän täytyy minun kumminkin lisätä, että vähää ennen, kuin koulun käynti lopetettiin, luettiin myös Suomen historia, verrattain pikaisesti. Mutta koska Suomella ei ole ollut omia hallitsijoita, niin luetettiin meillä peräkkäin kaikki piispat ja heihin kuuluvat vuosiluvut. Ei kumminkaan tarvittu tuntea piispojakaan enempää kuin vuoteen 1809. "Suomen historia on sen piispojen historia", olisi ehkä voinut sanoa.
Jo vuonna 1869 oli painettu Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Oppikirja Suomen kansan historiassa, joka tarjonnee enemmänkin lukuelämyksen kuin tietoa varsinaisesta aiheestaan. Ainakin alkupuolella on muuta kuin piispoja, ennen kristinuskon tulemista.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Esseetä kuin räsymattoa

HY AY 2010-2011, Hhs127 Talous ja talouspolitiikka

Olen aikanaan kutonut muutaman metrin räsymattoa. Huolettomuuteni (lue: huolimattomuuteni) seurauksena niiden reunat olivat kaikkea muuta kuin napakoita, mutta matot kestivät kuitenkin käyttöä.

Perinteisen maton suunnittelu neuvottiin minulle aikanaan niin, että räsykerät piti asettaa värien ja vahvuuden mukaan sopivaan sarjaan ja ottaa muutama kude kustakin kerrallaan. Kun yksi kerä loppui, paikalle vaihdettiin toinen saman oloinen. Tuloksesta sai jonkinlaisen käsityksen työtä tekiessä, mutta koko todellisuus paljastui vasta kun matto saavutti määrämitan ja otettiin puista. Silloin oli turha itkeä valintoja tai huolimattomuutta.

Historiantutkimus ei juuri koskaan etene niinkuin räsymaton kudonta. Tekstiä vatvotaan ees ja taas, laitetaan paikkaa tuonne ja puretaan toisaalta. Sopiva allegoria löytyisi ehkä öljymaalauksesta, joiden valmistumisen seuraaminen on minusta täysin mystistä.

Mutta jos kirjoitettavana on kolme esseetä à 10 liuskaa ja kirjastokirjoilla palautuspäivänsä? Voisiko ottaa ajatuksen yhdeltä kohtaa, hiukan omaa väliin, sitten vierasta ja jatkaa kunnes sivuja tarpeeksi? Fakta - retorinen kysymys - mielipide1 - mielipide2?

Testasin taloushistorian aiheella 'keskiajan maatalous'. Cameronin Maailman taloushistoriasta pohjaväri alkuluvusta ja raitoja varsinaisesti keskiajasta kertovista sivuista. Tämän jälkeen kudetta koossa aivan liian vähän, mutta silmiin osui kulttuurihistorian tutkielmaa varten lainassa oleva Englannin keskiaikaisia talonpoikaisperheitä kuvaava kirja, josta löytyi lisämateriaalia.

Valitsin aiheen listan ainoana hiukankaan kiinnostavana. Eka lukemisella Cameronin teksti ei tuntunut antavan mitään mielenkiintoista, mutta kun sitä luki uudelleen ja uudelleen kuteita hakien ja sai asioita itselle loogiseen malliin, ajatukset alkoivat liikkua. Olen lukenut niin paljon Suomen maatalouden historiaa, että väistämättä syntyi kaikenlaisia linkkejä ja paljastui tietämättömyyden alueita. Eihän Suomessa ollut koskaan pyörällistä raskasta auraa? Aurattiinko täällä alkuaikoina yhteen vai kahteen suuntaan?

Alussa suunniteltu rakenne (ei yllä kuvattu) toimi melko hyvin, mutta "kutominen" oli perin hidasta. Joka istumalla tuli sivun verran tekstiä, mutta istuntojen väliin jäi aivan liian paljon mietintäaikaa. Jostain pitää keksiä ryhdistäytymiskeino.

Sillä ei se essee edelleenkään valmis ole. Kirjastosta tuli juuri eräpäivämuistutus.

Ei mitään päälle pantavaa

Kun kirjoitin kirjaani Yli-Forbystä Kyläkoskeksi keskityin omien esipolvieni aikaan, mutta yritin tuoda jotain mukaan myös aikaisemmista omistajista. Jotka olivat ruotsalaisia aatelisia, joilla oli niin paljon tiloja, että muutamat tilat Kokemäellä eivät tuntuneet missään. Eli Kokemäkeä koskevat löydöt olivat vähäisiä.

Mutta painetuista DelaGardien arkisto -sarjasta löytyi pätkä

Eli Sofia Juliana Forbuksen yhteyteen kirjoitin ”Muiden tilojen ohella Forsbyn tulojakin varmasti kaivattiin, sillä perheen talous oli heikossa kunnossa 1600-luvun viimeisinä vuosina. Sofia-rouva oli jäänyt Tukholmaan, josta hän kirjoitti miehelleen myyneensä kaiken kullan ja hopean rahaksi ja leiväksi ja käyttävänsä yhtä ja samaa pukua.”

Just joo. Samaisen rouvan vaatekappaleet hyppivät silmille erinäisiä kertoja Riitta Pylkkäsen Barokin pukumuoti Suomessa 1620-1720 –kirjassa. Ne oli testamentattu vuonna 1701. Pylkkänen toteaa (s. 210) ”Kreivitär oli muutamaa vuotta aikaisemmin valitellut köyhyyttään. Hänellä ei ollut muka muuta päälle pantavaa kuin paikattu sininen yönuttu. Jäämistössä oli kuitenkin runsaasti vaatteita, mm. monta mustaa mantou-pukua ...”

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Löydettyä

Mursujen kuva kirjasta Suomen maan meripedot maalikuwilla selitetyt

Juha Siro oli lainannut Kirsti Simonsuurelta hienon pätkän:
Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään “juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai “henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.
Kokoomusnuoret olivat neljä vuotta sitten käyneet Porvarillisen työn arkistossa.

Väkerrystä-blogin kirjoittaja oli käynyt keväällä Museoviraston arkistossa ja kokenut turhautumisen hetkiä:
Kun mallipalat aikoinaan on arkistoitu, ystävällinen arkistointihenkilö on asetellut mallipalat tukeville taustapahveille niin, että valmista neulepintaa näkyy mahdollisimman paljon. Tarkoittaa käytännössä sitä, että monesti se kaikkein kiinnostavin osa, eli keskeneräinen puoli, se viimeinen silmukka, josta langankulun helpoiten erottaa, onkin piilossa taustapahvia vasten!
Marko Leppänen täydensi syksyisen Helsingin sanomien Kuukausiliitteen Tattarisuo-artikkelia.

Blogissa Järki ja tunteet runoutta koulunkäynnistä, ote:
kuuden vuoden kopioimiseen käytetyn ajan
olisin voinut käyttää lukemiseen
mutta ehkä tällä kertaa
saan korean sodasta jotakin tolkkua
lehtiä lukemalla
kun historia näyttää toistavan itseään
Anders Lindkvist jatkoi på svenska 1800-luvun elävöittämistä.

Katri Maaria Issakainen on aloittanut englanninkielisen blogin Karjalan historiasta.

Aikalaisessa kerrottiin melko rajuista arkistomateriaalin pelastustoimista.

Oman elämänsä herra? esitteli Hilja Pärssisen, Mimmi Kanervon ja Sandra Lehtisen, ilmeisesti opintoja varten kirjoitetulla esseellä.

Matti Lund selosti SSS:n blogissa Sukututkimusharrastuksen vallitsevia vikasuuntauksia. En ollut näistä varsinaisesti eri mieltä, mutta asiat voisi esittää rakentavammassa hengessä. Ja lyhyemmin.

Arkistolaitoksen blogissa Liisa Vuonokari totesi:
Puolen vuoden aika riitti hyvin kehittämään kiintymys- ja vihasuhteita eri seurakuntien ja eri vuosisatojen kirjureihin ja opettamaan uudenlaisen suhtautumistavan historian aikakausiin. 1600-luvun loppu ei enää olekaan Kaarle XI:n aikaa, vaan tarkoittaa miellyttävän selkeää ja täsmällistä käsialaa, kun taas 1700-lukua on vaikea uskoa valistuksen vuosisadaksi. Käsiala-analyysin perusteella luulisi vuosisadan kuluneen valtavassa sekasorrossa, joka jatkui vielä pitkälle 1800-luvulle.