lauantai 23. huhtikuuta 2011

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 92

Oikealla oleva leike Kokemäen rippikirjan 1891-1900 sivulta 1303 kertoo Hyytin Mäkelän torpasta Amerikkaan lähteneistä sisaruksista.

Maria Lovisa (s. 4.8.1868) otti passin 13.07.1893. Hän kuoli Kokemäen haudattujen listan mukaan 22.6.1897 Wyomingin Rock Springsissä lapsivuoteeseen, naimattomana.

Seuraava lähtijä oli Fanny Josefina Johansdr Mäkelä/Peltonen (s. 4.6.1880), joka otti passin 21.09.1896 lähdettyään Kokemäeltä 11.9.1896. Pappi kirjasi tilastointiin, että perheestä oli lähtenyt Amerikkaan jo aiemmin 2 sisarta?

Kolmanneksi rippikirjan sivulta lähti Eva Aleksandra (s. 24.7.1875), joka otti passin 5.9.1910. Hän tuli käymään Suomessa ja otti uuden passin 24.8.1921. Eva saapui New Yorkiin laivalla Carmania 6 Oct 1921 kohteenaan New Jerseyn Englewood. Hän ilmoitti asuneensa New Jerseyssä vuodet 1910-1921.

Lähteet:
Kokemäen rippikirja 1891-1900 sivu 1303
Kokemäen haudatut
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Siirtolaisuusinstituutin passitietokanta
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957

Kerkonjoen myllystä

Sivulla Kerkonjoensuun kulttuuriympäristön kehityksestä todetaan
"Nykyinen myllyrakennuksen ikää ei varmasti tiedetä. Se on joko 1830/40-luvulta (runo) tai toisen lähteen mukaan 1920-luvulta. "
(runo) tarkoittaa jokseenkin varmasti Paavo Korhosen kertomusrunoa Kerkonjoen myllystä. Kaunokirjallisuuskin voi olla historian lähde! Runo kertoo ajoituksen lisäksi myllyn aikaansaannista elävästi. Kokonaisuutena luettavissa kokoelmassa Wiisikymmentä runoa ja kuusi laulua, näyte poimittu alkuvaiheesta:
Miehet mielellä pahalla,
Itkusilmissä isännät
Marraskuulla matkusteli
Käsi taskussa käveli,
Keskustellen keskenänsä:
"Miehet veikkoset, mitenkä
My nyt mylly saataisihin?
Paljo kansa'a kylällä,
Paljo maata myllytöintä.
Alamylly aina huono,
Niinkuin kaikki muutkin myllyt
Näissä seu'uin semmoisia.
Talvi päälle päätymässä,
Tuisku, pakkanen tulossa -
Miehet, mitäs nyt tehä'än?

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Raekuuro Jurvassa 1799

Kesää odotellessa kannattaa muistaa, ettei silloinkaan ole kauniit säät varmoja...

Sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.9.1799 julkaistiin yllättävästä kesäisestä sääilmiöstä pitkähkö kirje. Omat voimani eivät riittäneet sen suomentamiseen, mutta sain apua tuttavaltani Eva Ahl-Warikselta, joka kirjoittaa blogia En avdankad akademikers tankar. Eli tälle blogille tavanomaisesta laadusta poiketen alkuperäiselle jokseenkin uskollinen käännös:

Laihia, 1. Elokuuta.
Kertomus harvinaisen vaikeasta raekuurosta, sekä siitä hävityksestä jota samainen kuuro aiheutti Vaasan läänin ja Laihian pitäjän Jurvan kappelin Tainuksen tilalla.

Heinäkuun 1. päivänä 1799, kirkas päivä, sää ihan tyyntä, ja lämpöä 28 astetta. Voimakasta ukkosta kuului koko aamupäivän. Klo. 12 alkoi hiljailleen puhaltaa Itäistä tuulta, ja klo. puoli yhdeltä kasvoi paksu pilvi idässä, joka puoli peninkulmaa Laihian pitäjän Jurvan kylän takana, kauhean ukkosen tiheine salamoineen aikana antoi voimakkaan raekuuron, jossa pienimmät rakeet muistuttivat kiväärinkaliiperin-kuulia; mutta jotkut olivat puolen kyynärän mittaisia, ja teräviä toisesta päästä kuten nuolet, ja jotka katkoivat puiden oksia metsässä. Kansa, joka monin paikoin samalla tienolla oli polttamassa tervaa, eivät voineet tervahautojen vieressä sijaitsevissa hirsimökkeissään, joissa nämä rae-nuolet iskivät kattojen lävitse, muutoin pärjätä, kuin että joutuivat menemään maate itse lavitsojen tai penkkien alle.

Täällä Jurvasta itään sijaitsevalla metsäalueella, pilvi jakaantui kahteen seinämään, joista toinen meni jokseenkin etelään päin, Östermarkin pitäjän Järvenpään tiloille, sekä eteenpäin Närpiön pitäjän Pirttikylän kappelin alueelle, missä rakeet kuulemma rikkoivat monia ikkunoita ja myös, etenkin edellämainitulla paikalla, vahingoittivat merkittävästi viljaa pelloilla.

Toinen pilvi-seinämä, paljon paksumpi, meni länteen, Jurvan kylän ohitse, noin 1 ¼ peninkulmaa pituudeltaan ja ½ peninkulmaa leveydeltään, ohitti, tällä matkallaan, yli tämän puolen peninkuman päässä Jurvasta sijaitsevan Tainuksen tilan, joka kuuluu herra Kapteeni ja Ritari Gustaf Ad. Hobinille, sekä pysähtyi ja hälveni ¾ peninkulmaa sieltä Jurvan ja Laihian välisen metsän yllä.

Tainuksessa, myöskin metsässä, satoi, kauhean ukkosen siivittämänä, rakeita, joista pienimmät olivat kuin kaliiperi-kuulia, jotkut kuten kananmunia, ja jotkut neliskulmaisia. Maa täyttyi niistä puolen korttelin korkeudelta tai paksuudelta, ja ne olivat maassa sulamattomina seuraavaan päivään saakka. Raekuuro kesti puoli tuntia, ilma oli kylmää, sekä koko seuraava vuorokausi viileä.

Ukkonen, salamat, raekuuro, eläinten huudot, ja työstään kotiin rientävän kansan huudot ja karjaisut, joka [kansa?] piiloutui ladoissa ja ulkorakennuksissa, kaikki lisäsi vaaran tuntua. Surullisinta oli tosin turman jälkeinen näky, se täydellinen hävitys, joka oli raekuuron myötä seurannut tilan omistuksia; koko sato hyvin hoidetuilla pelloilla, käyttöalueilla ja niityillä, oli kokonaan lyöty alas ja murskattu; mitä kauneimmassa kukinnassa oleva 13 tynnyrin kylvetty Ruis, äsken kylvetty 3 tynnyrillistä Ohraa, 3 ja puoli tynnyrillistä kylvettyä Kauraa, puolikas tynnyrillinen Herneitä, Pellavaa, Hamppua ja muita Ryytimaan-kasveja, kaikki tuhoutui hetkessä ja siten kokonaan tuhoutui, että monin paikoin ei voida kerralla nähdä, mitä siellä oli aiemmin kylvetty. Ruoho niityillä, mitkä kaikki ovat lähellä Bolstadia ja sen yhdeydessä, samoin tavoin lyötiin alas, ja maa niin kovin piiskattiin, ettei mitään merkkiä mistään kasveista enää näkynyt. Kaikki tilan tuohikatot lyötiin läpi niin tiheään, kuin niitä olisi ammuttu sadoilla Haulikon-ammuksilla.

Tästä maahan löydystä Ruispellosta kolmannes korjattiin heti; muualla sittemmin jokunen korsi siellä ja täällä, joiden varsi vain katkesi ilman että kokonaan murskautuivat, ovat kukkineet ja [?)]..., mutta myös nämä harvat korret ovat maassa ja juuri ja juuri talteen korjauksen arvoisia. Niityistä ei ole tullut mitään, vaan maahan lyöty ruoho on kuivunut pois, ja uutta ruohoa ei ole vielä näkyvissä, vaikka kuukausi on jo kulunut tästä. Koska näin ollen menetetty sato, ruoka kuudelle hevoselle, 34:lle lehmälle ja 30:lle lampaalle, jotka tavallisesti näiden viime vuosien aikana tilalla on pidetty, y. m. Lasketaan, niin tämän onnettomuuden hinnaksi voi määritellä 1200:aan riikintaalariin.

Menetys, niin paljon enemmän merkityksellinen omistajalleen, koska hän 8 vuotta sitten vastaanotti tämän tilan melko heikkona ja suurimmassamäärin huonosti hoidettuna, sekä on sitten, osaavana ja aktiivisena maanviljelijänä, tilaansa uskomattoman paljon työtä sijoittanut ja paljon maksanut sen viljelyyn ja kunnostamiseen kaikin puolin koskien Maatilanpitoa koskevia osia. Tilan heikkous sen vastaanottohetkellä, sekä myöhempien vuosien tilapäiset syyt ovat vaikuttaneet siihen, että Herra Kapteeni ja Ritari Hobin ei vielä ole saanut mitään erityistä satovoittoa siitä; ja nyt, jolloin iloisin toivo ensi kertaa näyttäytyi, että saisi osin korvattua niin paljon vaivaa ja kustannusta, niin hävisi tämäkin yhtä nopeasti kuin onnettomasti.

Tulipalojen sattuessa Pitäjät maksavat keskenään täällä paikkakunnalla paloapua Talojen arvon mukaisesti, koska näitä onnettomuuksia usein sattuu, osin koska tulta käsitellään varomattomasti, osin myös siksi, että tulisijoja valvotaan huonosti; mutta kun Rakeet, jota kukaan inhimillinen voima ei voi säätää, tuhoavat tilan koko sadon sekä pellolla että niityllä, ei ole säädetty mitään korvausta; vähintään voisi vaatia, että koko Kihlakunta joutuisi korvaamaan, kun tällaisia onnettomuuksia kuten tämä sattuu tilalle.

Tämän tapauksen läsnäolleina silminnäkijöinä ja mitä edellä on kerrottu, saanen lopulta mainita Herra Vänrikki Christ. Ph. Caton, Herra Maisteri Gust. Fr. Stillmanin ja Herra Cooministeri Js. Hedbergin.

Joh. Forsman
varapastori samassa

torstai 21. huhtikuuta 2011

Karhunkaataja ja muuta metsästyksestä

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään: Eero Heinäkangas. Kuva on Land och Stad- lehden numerosta 21.01.1891, jossa on hauholaisesta miehestä myös juttu. Juttua löytyy myös Kansallisbiografiastamme, karhun kaataminen ei ole mikään pikkuasia.

Heinäkankaaseen törmäsin myös Tapio Riikosen Gutenberg-sivustolle toimittamassa Onni Wetterhoffin suomeksi käännetyssä kirjassa Saloilta ja vesiltä I-II. Metsästys- ja pyyntiretkiä. Sen ensimmäinen osa on nimenomaan omistettu aiheelle "Eero Juhani Heinäkangas ja hänen karhumajansa Hämeessä". Toisessa osassa otsikot "Onkimaretki Kankaisten järvelle", "Puutis'en ilvesajo joulujuhlina 1882", "Kokko-Kustaa", "E. Doll'in hylkeenpyyntiretket Liivinmaan rannikoilla" ja
"H. Molanderin metsästysretki vainukoirilla Hirvimäen pitäjäässä".

Wetterhoff ei ollut metsästänyt Heinäkankaan kanssa vaan käynyt haastattelemassa häntä 87-vuotiaana. Into petojen tappoon saattoi olla lapsuuden perua, sillä siitä kerrotaan
Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.
Heinäkankaan nimellä Google-haku tuotti esiin Pirjo Ilvesviidan väitöskirjan Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865-1993. Sen luvusta 3.1 löytyy vähän aikaa sitten kaipaamani yhteenveto metsästyslainsäädännöstä. Kristofferin maanlaissa oli Suomessa saatu erioikeus metsäkauriin ja hirven metsästykseen, joka valtakunnan rintamailla oli varattu aatelille ja kuninkaalle. Metsästyssäännöt 1647 ja 1664 täydensivät maanlakia, Ilvesviidan tekstillä
Sisällöltään suuresti toisiaan muistuttavat säännöt mahdollistivat ritaristolle ja aatelistolle erioikeudet metsästyksen harjoittamiseen. Hirven, peuran ja metsäkauriin metsästysoikeus siirtyi em. säätyjen oikeudeksi. Suomen asema jäi ennalleen: suurriistan metsästyksessä maanlakien määräykset olivat edelleen voimassa. Muilla kuin aatelistolla ja ritaristolla sitä vastoin ei ollut oikeutta pyydystää teertä, metsoa, joutsenta, metsähanhea, sorsia ja jäniksiä. [...] Aatelitonta luokkaa koski kuitenkin poikkeus - ellei erityistä syytä kieltoon ollut - pyydystää omilla maillaan lintuja ja jäniksiä ansoilla, mutta ampuminen pidätettiin ylempien luokkien etuoikeudeksi. Tätä säännöstä ei kuitenkaan ollut enää vuoden 1664 laissa. [...] Vuoden 1664 asetus oli voimassa koko 1700-luvun ajan, vaikka sen määräyksiä pienriistan suhteen tuskin noudatettiin Suomessa. Vuonna 1734 säädetty valtakunnan laki ei tuonut juuri mitään uutta aikaisempiin säännöksiin. "
Ja vuoden 1734 lain rakennuskaaren XXIII luku alkaa
1.§. Carhun, suden, ilwexen, ketun, näädän, saucon, majawan, hylken, ja muita wahingollisia eläwiä, nijn myös cotcan, haucan, hyypiän, cockolinnun, ja muita raatelewia linduja, mahta joca mies syytöinnä ambua, eli satimilla käsittää, ja ne pitää.
Ilvesviita toteaa "Muilta osin laki noudatteli aikaisemman lain säännöksiä.", mutta minä en löydä pupuja enkä joutsenia mistään pykälästä. Joku lukutaitoisempi voisi auttaa?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Historian käytöstä ruotsiksi

Nordens institut i Finland (Pohjoismaiden Suomen instituutti) järjesti tiistai-iltana tilaisuuden otsikolla Historia som vapen ja minä onneksi huomasin tämän jo maanantaina. Eli pääsin edustamaan noin 10%:a yleisöstä, kun ruotsalaista historiantutkija Klas-Göran Karlssonia jututettiin historian käytöstä aseena ja muutenkin.

Runsaan tunnin sessio oli erittäin antoisa ja kotiin kävellessä oli olo kuin laulussa "I can see clearly now, the rain has gone". Mutta irtoaako muistiinpanoistani jotain järkevää? Ainakin se, että Karlsson totesi olevan erittäin vaikeaa määritellä historian käytön ja väärinkäytön välistä rajaa. Käyttötapoja hän luetteli 4 ja kolme osaan sanoa omin sanoin:
1) moralisointi (historiallisten tapahtumien kautta määritellään esim. ihmisoikeusrikkomuksia)
2) politiikan teko (haetaan vertailukohtia. Esim. Ruotsissa joku verrannut euroaluetta Hitlerin suunnitelmiin Euroopan yhdistämiseksi)
3) ideologian tukeminen (luodaan yhtenäinen historia, joka legitimoi (esim. nationalistiset) tavoitteet)

Vertailussa ei ole sinänsä mitään pahaa, se on osa historiantutkimusta. Mutta Karlsson painotti, että pitää tunnistaa yhteneväisyydet ja eroavaisuudet eikä piirtää yksinkertaistavia yhtäläisyysmerkkejä.

Karlssonin oma tutkimusprojekti koskee holokaustin käsittelyä ja hän viittasi siihen useaan otteeseen. Hän selitti, että sodan jälkeen holokausti oli vain muutama rivi toisen maailmansodan historiassa, sillä se ei sopinut ajan pirtaan. Sota haluttiin pitkin Eurooppaa nähdä omana kärsimyksenä, kaikki olivat mielestään pahiten kärsineitä. Muutos tapahtui vuoden 1990 paikkeilla, useista syistä. Oli kulunut tarpeeksi aikaa. Paha ei enää ollut muurin takana, joten piti löytää uusi paholainen.

Mutta kyse on myös Euroopan tietoisesta kulttuurillisesta yhtenäistämisestä. Euroopan unionin juuret ovat taloudessa ja teollisuudessa, mutta Karlssonin mukaan nyt halutaan esittää että tarkoituksena olisi ollut holokaustin toisen tulemisen estäminen. Siinä missä antiikin historia osoittautui ristiriitojen aiheeksi, oli holokausti jotain, josta kaikki pystyivät olemaan yhtä mieltä. Kunnes Unioniin liittyi maita, joiden kansalaiset olivat saksalaisten ohella osallistuneet tuhoamiseen. Karlssonin esimerkki oli Latvia. Arnstadin näkemyksiin suomalaisesta holokaustisyyllisyydestä ei viitattu sanallakaan. Unohdin minäkin, yleisökysymyksiin päästyä.

Soveltavaa oppimista

HY AY Kulttuuri ja yhteiskunta

Kaikki luennot takana ja viimeinen tentti edessä. Suomalaisen kurssin puolikkaan jälkeen saimme jo lyhyesti mainitsemani katsauksen Britannian poliittiseen elämään 1700-luvulla. Tätä verrattiin Ranskan yksinvaltaan, missä vaiheessa alkoi naurattaa.

Lainaten lainausta kurssimateriaalista "Absoluuttisessa järjestelmässä ei voida keskustella julkisesti poliittisista kysymyksistä koska ei ole mitään eikä ketään julkista paitsi kuningas." Hmm... vähän niinkuin SSS:ssä, jossa kaikki virallinen kommunikaatio tulee vain ja ainoastaan toiminnanjohtajalta. Ehdotukset toiminnanmuutoksiin pitäisi julkisuuden sijaan esittää toiminnanjohtajalle, joka tekee niillä mitä hyväksi näkee. Istuin itse hallituksessa kaksi vuotta, ja ulkomuistista väittäisin, ettei yhtään jäsenaloitetta tuotu käsittelyyn. (SSS:n jäsenen ehdotus aloitetietokannasta oli aivan erinomainen. Tuskin toteutuu.)

Seuraavalla kalvolla selvisi, että Ranskassa ei ollut kansanedustuselimiä ja paikallisten parlamenttien oli tarkoitus olla suhteessa vain kuninkaaseen. Siis vähän niinkuin SSS:n toiminta (ainakin minun osallistumiseni aikaan). Lukuisia toimielimiä, joiden ei todellakaan ollut tarkoitus keskustella keskenään, mutta raportoida kaikki toiminnanjohtajalle, joka oli myös mukana jokaisessa postituslistassa. Toiminnanjohtaja esittelee asiat hallitukselle, joka ei ainakaan minun aikanani sanonut juuri mitään. Vastaan eikä myötään.

"Hovi ei kieltänyt eikä myöntänyt, finanssipolitiikkaa tehtiin salassa"... "Kruunu pyrki tekemään politiikkaa salaisuuksien ja hiljaisuuden kautta", joka johti huhuihin. Luentomuistiinpanoissani tässä kohtaa puhekupla "ihan niinkuin SSS". Ranskassa huhuista syntyi salaliittopelkoa eikä sellainenkaan taida olla SSS:ssä ihan vieras ajatus.

Tiedonkulusta puheen ollen, kuulin SSS:n puheenjohtajan erosta ennen virallista tiedotusta ja kerroin tietenkin - parantumaton juoruilija kun olen - eteenpäin todeten
Veikkaus: virallisessa kommunikaatiossa tullaan puhumaan perhesyistä, vaikka ei sillä rintamalla syyskokouksen jälkeen ole tapahtunut oleellisia muutoksia tietääkseni.
Ja kas kummaa, en ollut väärässä.

Sanottiinkohan Versaillesin käytävilläkin "Koirat haukkuvat, karavaani kulkee"? Vastausta kysymykseen hallituksen kokousten pöytäkirjojen julkisuudesta ei ole kuulunut eikä myöskään toimintakertomuksen päivitystä.

Niin, niillä lopuilla luennoilla kuultiin mielenkiintoisia juttuja 1700-luvun eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja muusta kulttuurista. Vastaavaa kehitystä oli Suomessa tosissaan vasta 1800-luvulla. Vapaamuurariliike sentään rantautui jo 1700-luvulla.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kauanko pitäisi odottaa?

Jos venyttäisi jokaisen tutkimuksen valmiiksi tekemistä siihen, että kaikki oleellinen olisi digitoitu tai ainakin löytynyt ja kaikki taustatutkimukset valmiina, niin ei kai siitä sitten koskaan mitään tulisi. Mutta silti pännii, kun löysin Arkistolaitoksen digitaaliarkistosta vankilapiirroksia, joista olisi tullut loistavaa kuvitusta Tavarantasaajiin. Yllä oleva on Oikeusministeriö > Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston kartat ja piirustukset I (kokoelma) > Rakennuspiirustukset > 1. Karta öfver straffängelsets i Åbo område; 2. Tukthuset i Åbo. Ritning till tillbyggnad af bostadsbyggnaden N:o 1 för knekter. (Oik.min., VAHO Ia. 102:/- -)

Tavarantasaajia kirjoittaessani puolestaan kaipasin Kakolan elämästä tietoa, joka tuntui olevan kiven alla (tai siis ehkä paremminkin sisällä?). Vähän aikaa sitten putosi postilaatikkooni viesti, jossa kysyttiin lupaa lainata Tavarantasaajien tekstiä, sillä "Turun Seudun Sukututkijat on tekemässä yhdessä Turun Yliopiston kanssa kirjaa Kakolan historiasta."

No, jos lainaavat niin saapa tekstini muutaman lisää. Kyseistä tutkimusta odottaessa, Kakolan elämästä siis lyhyt kooste kirjassa Tavarantasaajat Österholm ja Sutki sivuilla 27-30.

Paikallishistoriaa verkossa

Jatketaan viime viikon tapahtumien raportointia. Keskiviikkona pidettiin Kansallisarkiston alakerrassa seminaaria Historian lähteille verkossa. Tilaisuuden tarkoitus oli julkistaa sivusto paikallishistoria.fi. Täyte-esiintyjät kertoivat Arkistolaitoksen digitointiprojektista ja pari kuukautta sitten julkistetusta paimenmuistosta. Molempia olen repostellut täällä tarpeeksi, joten voin nyt keskittyä uutuuteen.

Jota olin ehtinyt jo ennen tilaisuutta katsoa, eikä se esittelystä paljoa parantunut. En toivottavasti paljoa erehdy, jos sanon, että sivuston use caset (suomeksi: jyys keissit tai käyttötapaukset) olivat "mä haluaisin julkaista paikallishistoriallisen artikkelin", "mä haluaisin tallentaa paikallishistoriallisen muistelman", "mä haluaisin kysyä kysymyksen paikallishistoriasta", "mä haluaisin kysyä paikallishistoriallisen tutkimuksen tekemisestä".

Tarvitaanko näitä varten verkkosivusto? Paikallishistoriallinen artikkeli löytää paikkansa ja yleisönsä paikallisesta verkkosivustosta, lehdestä tai julkaisusarjasta, joita on sekä tieteellisempiä että populaarisia. Muistelmia kerätään niin paikallisiin kuin alueellisiinkin arkistoihin. Paikallishistorialliset kysymykset löytävät kokemukseni perusteella vastauksen joko verkkosivuilta, Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta tai sukututkijoiden keskustelupalstoilta. Tai peräti kirjallisuudesta.

Tutkimuksen tekeminen menee puolestaan ammattilaisten alueelle (vähintäänkin vastaamisen suhteen). Toistaiseksi en ole löytänyt julkista foorumia, jolla ammattihistorioitsijat keskustelisivat suuremmassa määrin. Analyysini (jonka olen täällä kai aikaisemminkin esittänyt) perusteella ei ole heidän intressissään esittää julkisesti tietämättömyyttään. Sen kuuluttamisen sijaan on helpompaa kysyä yksityisesti joltain tuttavalta.

Lupaavin sivuston osuus, mutta sekin alkutekijöissään, olivat paikkakunta-artikkelit. Vilautetusta esimerkistä bongasin jopa mielenkiintoisen uuden arkistolähteen. Mutta, mutta. Varsinaisessa tekstissä ei oltu käytetty lähdeviitteitä, joita suositellaan nykyään varsinaisen wikipedian puolella. Ja kun näiden sanottiin olevan wiki-artikkeleita, joita kuka tahansa saa täydentää, niin miksi niissä oli kirjoittajan nimi? Jos artikkelia korjataan ja täydennetään, pysyykö se alkuperäisen tekijän nimissä? Mikä motivoi alkuperäistä kirjoittajaa ja mikä korjaajaa, kun wikisivustoja on pitkin ja poikin odottamassa kontribuutioita?

Viimeinen kysymys: mitä järkeä on paikallishistoriallisessa bibliografiassa, joka on esitetty yhtenä listana eikä jaettu alueellisesti? Eikö haku kirjastokannasta käy kätevämmin?

(Sivustoon tutustuessani olin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei Suomen kotiseutuliittoa mainittu yhteistyökumppanina. Seminaariesityksestä selvisi, ettei yhteistyö ollut sujunut. Sääli, sillä kotiseutuliitolla on jo paikallishistoriallisen bibliografian alku (jaoteltuna maakunnittain), kirja-arvosteluja (joita tulossa myös paikallishistoria.fi:hin) sekä (valitettavasti alkutekijöissään oleva) kotiseutuarkistojen luettelotietokanta.)

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Taannoisesta sunnuntaista

Teemaviikon johdosta pääsen nyt vasta raportoimaan toissasunnuntaisesta retkestä Helsingin Vanhaankaupunkiin. Olin siellä arkeologisella kävelyllä ei niin kauan sitten ja dramaattisella vaelluksella samalla suunnalla, mutta kertaus kelpaa aina. Varsinkin kun aurinko paistoi. Muinaismatkojen pyörittäjä talutti minua ja toista osallistujaa vielä melko lumisessa maisemassa. Otin muutaman kuvan kirkon pohjasta Olofia ajatellen, mutta taidanpa kuitenkin käydä uusintakierroksella sulan maan aikaan.

Kävelymme päättyi Vantaanjoen koskelle. Totesin, että Tekniikan museo oli vielä puoli tuntia auki ja minulla täten mahdollisuus kursorisesti tukkia ammottava aukko pääkaupunkiseudun museotuntemuksessani. Maksoin lipun, kiersin myötäpäivään, nousin toiseen kerrokseen ja kiersin taas myötäpäivään (kokonaisaika ~10min) tarkistamassa näyttelykokonaisuuden. Vaikutti supermarketin omaiselta. Kaksi oleellista tuoteryhmää kuitenkin puuttui: tekstiilit ja elintarvikkeet. Tarkistin lippukassan poitsuilta ensiksi mainitun puuttumisen ja sain vastauksen "ei museomme kata ihan kaikkea tekniikkaa".

Jaaha, sanon minä, ja kotimatkalla luen mukaan nappaamastani esitteestä että "Tekniikan museo on valtakunnallinen erikoismuseo, joka tallentaa, tutkii ja esittelee tekniikan alan ja teollisen tuotannon kehittymistä Suomessa sekä niiden vaikutusta yhteiskuntaan ja elinoloihin." Kysyn vaan, että miten tämä onnistuu esittelemättä rukkia ja kertomatta tekstiiliteollisuudesta. Molemmilla kun oli vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan ja elinoloihin. Vähän niinkuin tervalla ja sepän toimilla, jotka museossa kyllä olivat esillä. Mieleen tulee vain yksi olennainen ero...

Otin museolta mukaan myös kemian vuoden 2011 juhlalehden. Siinä oli iso henkilöhaastattelu Paula Havasteesta, joka ei näköjään ole pelkästään romaanikirjailija vaan myös tapahtumapäällikkö Tiedekeskus Heurekassa. Siellä on näyttely ruoasta, ruokakulttuurista ja ravintoaineista. Liittyen siihen ja Havasteen kirjaan Kymmenen onnen Anna jutussa kerrotaan entisajan ruokaongelmista
"Ongelmana oli esimerkiksi, miten säilöä teurastettu lammas niin, että se pysyi hyvänä ja turvallisena syödä."

Kallista suolaa ei ollut helppo saada, joten kalat säilöttiin kuivattuna tai hapatettuna.

"Vähärasvaista kalaa voi kuivata, mutta lohta liian rasvapitoisena ei, vaan se mätänee. Hauesta sen sijaan tulee loistavaa kuivakalaa, kapahaukea."

Hapatukseen taas kelpaa mikä tahansa kala.

"Mutta hapatetun kalan syöminen on kyllä taitolaji", Havaste huomauttaa. "Muinaisina aikoina nälkäkuoleman uhatessa ihmiset saattoivat sitä syödä, kun pitivät samalla nenästä kiinni."
Mutta ei kai se ruuan säilöminen sentään tekniikkaa ole. Paremminkin naisten hommia.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Kalastettua


Heli Seppälä oli tutustunut Hvitträskissä avautuneeseen näyttelyyn Suur-Merijoen kartano kokonaistaideteoksena (8.4.-22.12.2011).

Kari Hintsala esitteli virtuaalista Turun linnaa ja talvisodasta tehtyjä strategiapelejä.

Antti-Jussi Lankinen kierrätti vanhan karvalakkioikeushistoriallisen löytönsä.

Marko Terviö oli lukenut Bill Brysonin kirjan At Home: a Short History of Private Life, niin kuin minäkin.

Juuso Hyvärinen oli kuunnellut YleX-kanavaa:
Musiikkia soitetaan paljon, ja se on ajoittain hyvää. Mutta puheosuuksien tarkoitus hämmästyttää. Eilen naistoimittaja kummasteli, miksi vietetään Mikael Agricolaa, koska hänen mielestään takavuosien popmusiikin tähdenlento Samuli Putro on kehittänyt suomen kieltä enemmän kuin Agricola konsanaan. Tänään miestoimittaja sanoi Risto Rydin olleen Suomen järjestyksessä kolmas presidentti. Ehkä moiset älynväläykset ovat radioteatteria, jonka päätarkoitus on nostattaa kuulijoiden itsetuntoa ja pitää heidät kanavalla.
Terhi Ainilala raportoi Lahtarin limpusta, joka ei kelvannut(kaan) kauppaan myyntiin. Kerrassaan yllättävää. Siis se, että jollekin oli pälkähtänyt kyseinen nimi mieleen. Taikinassa verta?

Ylioppilaslehdessä Sofia Virtanen kertoi miltä 2000-luku näytti silloin kun sitä ei vielä eletty.

Reijo Valta otsikoi tutkimusraportin Historiallisesta sanomalehtiarkistosta Kaunokirjallisia ohjelmanjulistuksia .

Dristiina arvioi Lähiöneidon lokikirjassa Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit. Hän oli lukenut myös ruotsalaisen rakkausromaanin 1840-luvulta.

Jaana Kouri tekee tutkimuksestaan kyläkirjan ja väitöskirjan.

Åsa M. Larsson päivitteli på svenska populaarihistorian suuntaamista miehille. Claes Carlsson-Klauzner innoittui siitä ideoimaan uuden tyypisen historialehden. Tuollaisen minäkin tilaisin.

Anneli Sundqvist luki Jean M. Auelin uutuutta ja kirjoitti ajatuksiaan koko kirjasarjasta ja historiallisesta fiktiosta på svenska. "Heja Ayla! Du är ryttarinna ganska många årtusenden för tidigt, men varför skulle inte kvinnor vara hästtämjare?"

Vaalien edellä Jarkko Tontti kommentoi:
Relander on muutenkin epäilyttävä tyyppi. Hän on esiintynyt vuosikaudet julkisuudessa ”historiantutkijana” ja ”filosofina” ja milloin minäkin asiantuntijana, vaikka ei ole saanut kirjoitettua edes pro-gradun tasoista opinnäytettä, saatikka yhtään kirjaa kansiin kasattujen kolumnien lisäksi. Jokainen pätevä historianmaikka on enemmän historioitsija kuin Jukka Relander. Oikeasti Relander on free-toimittaja, joka oli yhden vuoden vaihto-opiskelijana Englannissa. Häpeääkö hän toimittajan ammattiaan, koska yrittää esiintyä jonain muuna?
Randy Seaver pohti in English, miten talonnimet, jotka ovat sukunimen omaisia, kannattaisi tallentaa sukututkimuskantaan. Ei ole standardia Suomessakaan, kun jotkut pitävät moista turhana nipottamisena.

Turkulaisessa Lasten yliopistossa oli intiaanien historiasta kiinnostuneita sali täynnä. "Noin puolet yleisöstä nosti kätensä kysymyksen merkiksi, mutta taisimme ehtiä käydä läpi vain noin kymmenen kysymystä."

Puoluemiesten pikakuvia, osa 1

Valtiopäiväteema jatkuu vielä sunnuntaisarjalla, johon pilkon vuonna 1893 ilmestyneen Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi nimimerkki Timon Kalevalan runomitalla esittämät puoluemiesten pikakuvat. Aloitetaan sijoittamalla miehet maisemaan...
Kaks' on tietä tunnettua,
Mainittua matkatietä
Hienoimmassa Helsingissä,
Pääkylässä kuuluisassa:
Yks' on itse Esplanaati
Kämpin kahvilan kohalla,
Jota astuu joutomiehet,
Virkamiehet, viikingitkin,
Nuoret naiset naurusuulla,
Jota omnipus ajavi,
Rautareki riioavi —
Toinen on totisen kansan,
Vanhan joukon vakavimman
Eteläinen Esplanaati,
Sanottuna "Suomi tieksi"
"Finn" on "spängiksi" vihitty.

Käy nyt kanssa kulkemahan
Saa kera samoamahan,
Salon poika pikkarainen,
Metsän tyttö tuiretuinen,
Näytän sulle Suomen suuret,
Maani mahtavat osotan,
Kansani tänäisen turvan,
Huomisetkin hoitomiehet,
Va'at vanhat Väinämöiset,
Tietäjät ijänikuiset
"Suomi tien" on taivaltajat.

Istu tähän vierelleni,
Rautapenkille paneite,
Kasvot iske aivoihisi,
Paina merkit mielehesi
Kertoaksesi kotona
Illan pitkän istujille,
Kysyjille kuulumisten.