Perjantaina alkoi Rakkautta ja anarkiaa elokuvafestari ja sunnuntai-iltaan mennessä olin käyttänyt 2/3 ostamistani lipuista.
Perjantai-illan Cooking history oli päätynyt ostoslistalleni, sillä sen kuvattiin kertovan ruuasta sotien historiassa. Elokuva koostui useamman ihmisen muistelmista 1900-luvun sodista. Kaikki ne olivat mielenkiintoisia ja innovatiivisesti kuvattuja, mutta vaikeasti yhteen tiivistettäviä. (Elokuvan trailerin voi katsoa verkossa.) Päällimmäiseksi muistikuvaksi jäivät kuvatut teurastukset ja lihan käsittely. Piti tappaa, jotta saataisiin ruokittua tappajia?
Ruoka oli ollut sotilaille selvästi merkittävää ja siitä he pystyivät puhumaan silloinkin, kun välttelivät sodan kauheuksiin liittyviä kysymyksiä. Tässä(kin) on varmaan joku ajatus, josta en saa kunnolla kiinni.
Sunnuntaina ohjelmassa oli Taistelu Näsilinnasta. Se minun piti, piti ja piti mennä katsomaan keväällä, mutta joku harasi vastaan. En halunnut nähdä surullista elokuvaa, pelkäsin väkivaltaa tai epäilyttävää esitystapaa. Tai jotain.
Onneksi nyt vihdoin näin, sillä minusta elokuva oli pääosin vaikuttava. Ei suomalaisille elokuville valitettavan tavallista melodraamaa vaan asiallista realismia. Väkivalta oli sitä mitä oli, ainakaan sitä ei glorifioitu. Kokemus tuntui tulevan läpi. Kameralle puhuvat näyttelijät autenttisin muistoin hyvä ratkaisu.
Koska olen muutama vuosi sitten selvitellyt mummoni isän vaiheita Tampereen taistelussa, peruslinjat olivat tuttuja. Ehkä siksi minusta alkuperäiset valokuvat ja faktaspiikkaukset olisi voinut jättää pois. Antaa poikien tulla melko taustattomina taisteluun ja kadota hämärään tms. Haastetteluista lainatut pätkät toivat mukaan tarpeeksi "totuutta" ja muu olisi voinut jäädä geneerisemmäksikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti