tiistai 19. marraskuuta 2013

Liisa, joka kohtasi keisarin

Näin Liisojen nimipäivänä, Maamiehen Ystävässä 28.6.1845 julkaistu tarina Keisari Aleksanderi vainajan matkaelmista Suomessa vuonna 1819 sellaisenaan. Ennenkuin sen nielee sellaisenaan kannattanee miettiä pari hetkeä lähdekriittisiä kysymyksiä.
Tullessansa Putaan kestikivariin oli Keisari nukkunut vaunuhunsa. Sentähden käskettiin tähän kokountuneen rahvaan olemaan hyvin hiljaa, ett'ei makaajan pitänyt havatseman. Hevoset valjastettiin hiljaa. Nyt tuli sauvansa nojassa ja läheni vaunua 80 vuotinen eukko, Kello-Liisaksi kutsuttu. Hän oli vanhan, viimeisessä sodassa kaatuneen, Suomalaisen sotamiehen leski; sitte oli, Keisarin armosta, saanut vuosittain 25 Ruplaa hop. eläkerahaa, joilla eukko nyt voi paremmin, kuin millonkaan sitä ennen.

Sentähden tahtokin nyt nähdä hyväntekiätänsä, sitä jalomielistä Keisaria, jota hänen tuli kiittää vaivaloisen elämänsä ylöspidosta ja hoidosta, ja jonka hän jo kauan aikaa oli sulkenut rukouksiinsa ja siunauksiinsa.

Eukko sanoi "valvoneensa kolme vuorokautta ja astuneensa sauvoneen pitkän matkan, Keisaria nähdäkseen, eikä nyt, häntä näin lähellä ollen, millään tavalla antavansa estää itseänsä tästä toivostansa."

Hän oli Suomalainen ja niinmuodoin uppiniskanen. Häntä vastaan eivät uskaltaneet riidellä, peljäten siitä ryminän nousevan ja Keisarin ehkä havatsevan.

Liisa heitti nyt sauvansa, ja alko kavuta vaunun rattaalle. Suurella vaivalla niin ylös päästyänsä, että näki nukkuneen, pani hän lasisilmät päähänsä, oikein silmäilläksensä aina siunattuaan hyväntekiätä. Vaan lasisilmihin pullahti aina kyyneleitä, kunne eukon liikutus viimein muuttui sanoiksi. Hän sanoi kumppanilleen: "Tulkaat akat kattomaan, kuinka tämä on tässä nukkunut levollisesti, niinkuin muutkin ihmiset."

Keisari havatsi heti, pyihkäsi silmiänsä ja näki vaununsa olevan piiritetyn vanhoilta akoilta. Ilosesti myhähtäen osotti valtias kätensä vesisilmälle vanhalle Liisalle, joka puisteli sitä talonpojan tavoin, sanoen: "Käsi on pehmiä kun pumpuli; eipä ole työ haitannut."

Keisari käski Suomalaisen tulkitsiansa, Luutnantti Martinovan, itsellensä eukon sanat selittämään. Myhäillen osotti sitte kätensä toisillekin eukoille, jotka olivat nousseet vaunun rattaille. Senjälkeen käski Keisari Luutnantti Martinovan sanomaan vanhalle Liisalle, että sai Keisarilta anoa jonkun armo-osotteen. Vaan tätäpä eukko ei niin sievään tajunnut.

Viimein, ymmärrettyänsä alko eukko äänessä itkeä ja sanoi: "Kuinka voisin minä olla niin kiittämätön ja jotakin anoa, minä joka olen tänne tullut ainoastaan katsomaan, kiittämään ja siunaamaan tätä herran enkeliä, joka on maahan lähetetty minulle ja niin monelle tuhannelle eläkettä ja elämää lahjottamaan! Ei, ainoasti kiittämään ja siunaamaan tulin minä, jos vaan sen voisin tehdä niinkuin pitäisi."

Lesken yksinkertasuus ja jalomieliset ajatukset olivat Keisarille mieleen. "Tätä lupausta", sanoi hän, "ei rikkainkaan hovissani olisi ylenkatsonut, niinkuin tämä köyhä leski." Sitte annatti hänelle koko joukon hopiaruplia, jonkajälkeen se hyvä Keisari läksi taas matkalle, seurattuna lesken ja kaikkein läsnäolevain siunauksilta.
Kuva. Portret van tsaar Alexander I, Rijksmuseum

1 kommentti:

kariav kirjoitti...

Kohtasihan Ale Suomessa matkaellessaan toki muitakin tyttöjä