lauantai 19. tammikuuta 2013

Viikon verifikaatti: 7503

Vuoden 1734 verifikaatissa 7503 on edellisten tapaan sisällysluettelo. Onni, joka ei kestä kauaa, joten nautitaan ja hypätään sen tuella suoraan Ala-Satakunnan tietyiltä veroilta säästyneiden listaan, jossa ei ole mitään mielenkiintoisia huomautuksia. Ensimmäistä kertaa verifikaateissa on mukana pitäjänkäsityöläisten lista, josta (jännityksen pilaten) tulee toistuva elementti lopuksi vuosisadaksi. Nyt Kokemäellä: Pitkäpäälässä pitäjännikkari Erik, Harjavallassa pitäjänseppä Erik ja Mämminmäessä pitäjänräätäli Påhl. Jälleen selvä (100%) painotus Harjavallassa.

Sitten jonkinlainen vankiluettelo, jossa on päällimmäisenä edellisestä verifikaatista tuttu satulamaakari. Polttoviinaluettelossa on pituutta enemmän kuin yksi sivu. Sarakkeiden otsakkeet vasemmalla. Manttaali, viinapannun omistus?, ???, hopearaha. Pitäisi kaivaa esiin asetus tai alkoholihistoria, että ymmärtäisi mitä katsoo.

Krouvarilistassa on jälleen Kokemäen kohdalla kaksi varsinaista kestikievaria ja muutama mystinen säätyläinen. Lopuksi pönkkähameluettelo! Muistin väärin, Kokemäellä kirkkoherran perheen kahden hameellisen lisäksi myös yhdellä luutnantin rouvalla on pönkkähame. Mutta ei AES:n äidillä, joka oli myös luutnantin vaimo.

Samaan aikaan Turun linnassa. On vankeja, ensimmäisenä jälleen satulamaakari. Edelliseen listaan verraten, mies oli ollut vapaalla/muualla/oikeudessa syyskuussa 1733.

Sisällysluettelon lupaama inventaario vaikuttaa enemmänkin muutoslistalta kuin katsaukselta. Erästä huonetta kutsutaan edelleen Schäferin huoneeksi, "kiva". Jordanin huone kuullostaa tutulta ja onkin mukana Turun linnan omassa katsauksessa Turun linna vankilana.

Tämä tällä kertaa.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Kauppatavarat vuoden 1761 alussa

Sanomalehdessä Inrikes tidningar oli 9.2.1761 tietoa edellisen vuoden sadoita pitkin maata ja markkinahintaraportit Helsingistä, Porvoosta ja Hämeenlinnasta. Täysikasvuinen härkä kannatti hakea Porvoosta, jossa käypä hinta oli 48 kuparitaalaria kun Helsingissä taas kiskottiin 90!

Myynnissä oli tietenkin viljaa: ruista, ohraa ja kauraa. Hämeenlinnassa saattoi ostaa myös valmiita maltaita. Tynnyreittäin myytiin viljan ohella suolatut silakat. Kuivatun kalan osalta ei tarkenneta, mistä lajista oli kyse. Kuivattu liha oli joko härän tai lampaan.

Voita, talia, humalaa.

Hämeenlinnan markkinoilla oli myyty keskellä talvea pellavaa hamppua ja valmista lankaa, joka maksoi kuituun verrattuna kuusinkertaisesti.

Eläimiä: täysikasvuinen härkä, vanha lammas, kana, hanhi...

Heinää joko korkealaatuisena tai huonompana. Polttopuuta lastillinen.

Ainakin näitä saattoi Suomen markkinoilta ostaa vuoden 1761 alussa.

P.S.1: Kuukautta myöhemmin (9.3.1761) raportoitiin Kajaanin hintatasoa, joka oli korkealla huonojen matkustussäiden vuoksi. Kajaanin sijainnin voi palauttaa mieleen kartoista Charta öfver Österbotten och Caianebo[r]gs län (1700-luku) tai Cajanie, ou Bothnie orientale. Tirée de celles d’Andr Burae et de Isaac Massa. Par le S:r Sanson geogr’ ord:re du roy (1666)

P.S.2: Saman vuoden lopussa Inrikes tidningar julkaisi 14.12.1761 Turusta lähetetyn raportin läänin sadosta

torstai 17. tammikuuta 2013

Vaskiseppä Svedberg Maalahden pitäjästä


Maalahti on niin pieni paikka, että se vie vain murto-osan kartasta Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen kartat - Alue- ja rajakartat - Geographisch afrijtningh öfwer Laiala, Malax, Närpis och Lapfierdz Socnar. (MH MH 120/- -). Kartalle paikkakunnan (kuvainnollisesti) valoi Matthias Svedberg 1800-luvun puolivälissä.

Borgå Tidning kertoi 11.12.1841 että eteläisessä Suomessa oli edeltävien vuosien aikana tulleet tunnetuiksi kupariset kynttiläkruunut Pohjanmaalta. Osa näistä oli hopeoituja ja osa maalattuja. Kaikki Matthias Svedbergin tuotantoa.

Mistä oli saanut mallin? Aikanaan oli Vaasassa ollut vaskiseppä, joka oli muodostanut hieman liian tiiviin suhteen alkoholin kanssa. Kännisessä unessaan hän oli nähnyt helvetin valaistuna erikoisilla kynttiläkruunuilla, joiden mallin seppä muisti vielä herätessään ja teki mallikappalaeen. Svedberg näki tämän ja synnytti kopioillaan helvetillisen muodin. 

Lisää tekstimainontaa Swedberg sai Helsingfors Tidningarin numerossa 14.12.1844. Nyt kerrottiin hänen taustastaan. Noin 25 vuotta sitten oli Matthias saapunut Maalahteen laukku selässään ja varattomana. Kyläläiset ottivat hänet huoltaakseen. Kasvettuaan Matthias kiinnostui ensin suutarin ammatista, sitten ihastui punamaalin levitykseen. Liikkuessaan maalarin apuna Matthias tapasi sukulaisensa, joka oli Vaasassa kultasepänkisällinä. Kultaesineille ei ollut kaupungissa suurta tilausta joten hän sai työstää myös hopeaa ja messinkiä. Näihin Matthias ihastui nyt punamaaliakin enemmän.

Ensitöikseen Matthias teki puupiippuihin peslaakeja. Liitupiippujen kautta hän eteni merivahapiippujen hopeisiin koristeisiin ja osasi tehdä paljon muutakin. Hän kulki pitkin Suomea, haki oppia Tukholmastakin. Sanomalehtijutun aikaan hän oli myynyt kynttiläkruunujaan 70 kappaletta ja ehti silti myös viljelemään vuokraamaansa maakappaletta Maalahdessa.

Muutama kuukausi myöhemmin, 8.3.1845, Helsingfors Tidningar ilmoitti talonpoika Svedbergin messinkisen kynttiläkruunun olevan esillä samassa tilaisuudessa kuin kaksi ulkomaista auraa.

Åbo Underrättelser kertoi 15.5.1847, että talonpoika Svedberg oli valanut kirkonkellon, joka oli kaunis sekä muodoltaan että soinniltaan. Kirkonkellojen tuotanto ei jäänyt tähän vaan Wasa Tidning pääsi kertomaan 19.10.1847 että Svedberg oli valanut Vanajan seurakunnalle kellon, jonka ääni kuului Hämeenlinnaan asti. Onnistuneista kirkonkelloista kerrottiin myös Helsingfors tidningarin numerossa 13.10.1847 ja suomeksi sanomalehdessä Suomi 17.6.1848. Kangasala sai Svedbergin valaman kirkonkellon ja tämä kerrottiin Åbo Tidningarin numerossa 3.4.1849.

Pirttikylässä ruukinpatruuna O. Sjöberg lahjoitti kirkolle Svedbergin tekemän kynttiläkruunun ja tämä kerrottiin Helsingfors Tidningarissa 1.3.1851. Kotiseurakuntansa kirkossa on vielä nykyäänkin vuonna 1835 Svedbergin valama kynttiläkruunu sekä hänen tekemänsä ja lahjoittamansa saarnastuolin kynttilänjalat.

Kertomuksessa Maalahden pitäjästä todetaan
Mattlar'in talossa oli muutamia vuosia takaperin elok. 4 p. 1847 oikeutettu valantotehdas, jossa valettiin kirkonki kelloja, mutta se herkesi perustajan Waskiseppä Svedberg'in kuoltua.
Milloin Svedberg kuoli ja oliko hän oikeasti kulkuri, joka sattui ilmaantumaan Maalahteen? Keskustelupalstan tietojen mukaan Matthiaksen elinvuodet olivat 1812-1855 ja hänen isänsä oli Elias Andersson Masus. Ilman paikallistuntemusta, Hiskiä tai SSHY:n hakemistoja on helpoiten paikannettava asiakirjatodiste vuoden 1850 henkikirja, jossa Matthias on Matlarin mailla Ulla-vaimon ja Ulla-tyttären kanssa. Seuraavien rivien kisällitkin taitavat kuulua samaan talouteen.

Henkikirjasta selviää kyläksi Yttermalax ja tämä riittää kaventamaan rippikirjaselailun järkevään sivumäärään. Matts löytyy kirjasta 1847-1856 ja sen perusteella on syntynyt 6.9.1812 ja kuollut 20.3.1855. Patronyymi Eliasson näkyy edellisessä kirjassa 1837-46, jossa äitinsä Lisa Mattsdotter (s. 1772) on tullut sivulta 129, jossa miehensä Elias Anderssonin (s. 1771) kuolema merkittynä. Keskustelupalstan tiedot vaikuttavat siis oikeilta.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kuvia kotikulmiltani

Viimeviikoisen Purku-klubin aikana SLS:n edustaja twitteröi heidän avaavan jälleen yhden kuvasetin tämän viikon maanantaina (*) Minuun iski ahdistus, sillä en ollut vielä käyttänyt edellistä Helsinki-settiä juuri mihinkään. Paniikissa en saa innovatiivisia ajatuksia, joten päädyin kuluneeseen. Lähtiessäni sunnuntaina kotoa kohti Tieteen päivän tapahtumaa nappasin kassiini kameran tarkoituksenani kokeilla "ennen ja nyt" -otoksia. (Jotka samalla ovat "osaava ja ei" sekä "valaistu ja pimeä" -pareja)

Tiesin, että eka näkymä oli haaste. Originaalikuva on todennäköisesti otettu nykyisen Engelinaukion reunalta. Vastaavasta paikasta olisi nyt voinut tallentaa lähimmän talon seinää, joten nappasin oman otokseni originaalia huomattavasti lähempää Pietarinkadun alkua.

Ennen kuvan ottoa en ollut tullut ajatelleeksi mitä oikealla näkyvän Laivurinkadun kerrostalon paikalla on ollut. Kysyttäessä olisin veikannut puurakennusta. Mutta ei, ihan tavallinen jugend-talo on tullut jyrätyksi, onnittelut. Pommituksissa vai kulttuurivandalismissa?

Mukanani olleen tulosteen Pietarinkadun keskellä olevat mustat pienet läikät paljastuvat SLS:n tarjoamassa isokokoisessa kuvassa (lisää pisteitä!) otokseksi liikennekulttuurista.

Seuraava kohde Kapteeninpuistossa oli helpompi. Vastaavuutta olisi voinut parantaa pienellä mietinnällä, mutta oli pakkanen ja minä en ole luonteeltani hienosäätäjä.
Tällä kertaa tarkimmasta kuvasta saa esiin joukon rekiä, lastenvaunuja työntävän pariskunnan ja lähestulkoon kauppojen kyltitkin.
Kolmannessa kohteessa Ullan- ja Tehtaankadun risteyksessä kuvaus olisi ollut helppo, mutta olin unohtanut tulostaa historiallisen kuvan eli meni muistinvaraisesti. Jugendtalon arkkitehti oli varmaan kuvitellut toisen samankokoisen viereen, mutta muoti ehti muuttua.


Tällä kertaa suurennus paljastaa, että nykyisin kalliin asuintalon alakerta on aikanaan ollut maitokauppa! Ja onko viereisen kyltin viimeinen sana Cafe?
(*) Se oli sitten Topelius-aiheinen setti.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kriisejä yliopiston päärakennuksessa

Sunnuntaina Tieteen päivät tarjosi mielenkiintoista ohjelmaa, joten suuntasin pakkasessa kohti Senaatintoria. Parikymmentä metriä ennen kosketusta yliopiston ulkoseinään tarkistin vielä kerran paikkatiedon ja huomasin, että tilaisuudet ovat "Saleissa" eivätkä "Auditorioissa", joten vaihdoin suunnan Fabianinkadulle. Taas oli opiskeluista hyötyä!

Olin niin hyvässä ajassa, että ehdin kurkistaa Yliopisto istuu -näyttelyyn. Auki maaliskuun loppupuolelle, joten muotoilun ystävät ehtivät käydä paikan päällä kuolaamassa.
Istahdin itse yhdessä naisvaltaisen yleisön kanssa pieneen juhlasaliin kuuntelemaan kolmea esitystä otsikolla Kriisien muistaminen ja unohtaminen puheenjohtajanaan Ulla-Maija Peltonen. Muistitietotutkimus ei ole minulle täysin outoa, mutta jostain syystä en saanut ansioituneiden tutkijoiden esityksistä juuri mitään irti.

Tiina Kinnunen kertoi aloitteilla olevasta Talvisodat -tutkimuksesta, joka kuullosti mielenkiintoiselta. Aikovat käydä läpi pyöreiden vuosien mediajutut talvisodasta ja olettavat löytävänsä muutosta, suomalaisuuden määrittelyä ja moniäänisyyttä. Kinnunen mainitsi myös talvisodan muistomerkkihankkeen ja viritti siihen aivan uuden mielenkiinnon: mitä näkökulmaa talvisodasta  nostetaan esiin? Sillä kuten Jan Löfström oman esityksensä lopuksi totesi: muistipolitiikka on politiikkaa.

Mahdollisesti sisäänottokykyäni heikensi se, että aloin miettiä minkä verran lapsena ja nuorena sain perhepiirissä muistitietoa sisällissodastamme ja viime sodista. Parhaan muistini mukaan en pätkääkään. Vaari oli sotaveteraani ja mummon lottakokemuksistakin olin tietoinen, kai. Mutta sodat eivät varsinaisesti merkinneet (emotionaalisesti) mitään. Eivät senkään jälkeen kun 30-kymppisenä kirjoitin vaarin jatkosodan muistot auki alusta loppuun. Entä minua nuoremmat? Kauanko viime sotien ymmärrykseen tulee liittymään oman suvun/perheen muistitieto? Juuri ennen session alkua luin historian- ja yhteiskuntaopinopettajan twiitin:
Muistitiedon problematiikasta siirryin Glossan juhlavuosiesitelmään Keskiaika - synkkä kriisien kausi? Kymmenen vastaväitettä. Historiatietoisuudesta oli tehty sellainen show, että vastaväitteiden laskuissa en pysynyt mukana, vaikka melkein kaiken ylös kirjoitinkin. Estradille tuli nimittäin itse kuolema mustalla viitalla ja viikatteella varustettuna. (Saako kaupungilla kulkea viikatteen kanssa? Jäi vaivaamaan.) Hän muisteli kaipauksella kammottavaa keskiaikaa ja esitti enimmäkseen tuttuja väitteitä ajan hirveydestä. Näitä ampuivat alas Ilkka Leskelä, Jesse Keskiaho, Susanna Niiranen, Päivi Maaranen ja Mervi Suhonen.
Ensimmäisenä käsittelyssä oli väite siitä, että keskiajan ihmisen nauttivat mestauksista. Leskelä huomautti, että mestauksia on ollut ennen keskiaikaa ja Suomessa viimeksi 1918. Hieman vierastin loppuvuotta, mutta totta tavallaan. Mutta kun Leskelä yritti häivyttää nauttimista toteamalla ettei siitä ole todisteita ja kaikki olivat paikalla, sillä niin tilaisuus järjestettiin, olen hieman eri linjoilla. Historiallisten aikojen kuvauksien mukaan mestaukset (sekä häpeä- ja ruumiinrangaistukset) vetivät väkeä jopa Lontoon ja Pariisin kaltaisissa suurkaupungeissa ja rinnastuvat mielestäni vaivattomasti (vaikkei välttämättä oikein) nykyajan väkivaltaviihteeseen.

Myös väitteeseen keskiajan henkisestä köyhyydestä ja yksiuskoisuudesta olisin vastannut toisin kuin Jesse Keskiaho, joka selitti pitkän pätkän oppihistoriaa. Mutta olisi voinut kertoa teologisesta moninaisuudesta ja edellen voimissaankin olleista kansanuskoista? Jollei olisi pysytty kirjallisessa yläluokan kulttuurissa, joka leimasi myös Niirasen vastauksia. Suomen tilaa lopussa kommentoivat arkeologit toivat kuvauksen jälleen lähemmäs maata. Niin lähelle, että jäin miettimään kuljettiinko Turun kaduilla tosiaan nahkatossuissa ilman patiineita?

Maaranen käytti maastonmuokkauksesta esimerkkinä Junkarsborgin linnaa ja innosti yhden yleisön edustajan kysymään josko siellä voi mennä käymään. Maaranen selitti että kyllä, mutta into taisi hiipua, kun ymmärrettiin, ettei paikalla ole kiviraunioita. Mutta jos Liinmaa teki meikäläiseen vaikutukseen vielä olemattomammilla pintarakenteilla...

maanantai 14. tammikuuta 2013

Kriisi Tieteiden yössä

Viime torstai-illan Tieteiden yössä olisi ollut ihanaa jakautua kahdeksi ja lähettää toinen puolisko Kansallisarkistoon ja toinen Tieteiden talolle. Kun tähän ei ollut mahdollisuutta, valitsin jälkimmäisen.

Suomen arkeologisen seuran reilun tunnin session aloitti Mikael Manninen otsikolla Pohjoinen dominoefekti - Ihmiset ja ilmastokriisi Euroopassa 8200 vuotta sitten. Jääkauden jälkeisen ilmaston ominaisuuksista on tietoa useammista lähteistä, joissa näkyy lämpötilan voimakkaan nousun jälkeisessä tasaantumisessa noin 150 vuoden kylmä jakso 8200 vuotta sitten. Tieteentekijät ovat löytäneet tälle selityksen Pohjois-Amerikassa Atlanttiin purkautuneista jääjärvistä, joiden makea vesi sekoitti valtamerien lämpösuolavesikierron. (Sivuasiana oli merenpinnan reipas nousu.)

On helppo ymmärtää, että luonnonvaroilla elävässä kivikautisessa Euroopassa ilmastonmuutos on ollut kriisi, joka on vaatinut jonkilaista yhteiskunnan muutosta. Mutta oli jännittävää kuulla, että muutoksesta oli selviä arkeologisia merkkejä juuri "oikeaan" aikaan. Kuivuudesta kärsivässä etelässä merkittäviä asutuskeskuksia on hylätty ja arkitehtuuri on muuttunut. Kylmenneessä pohjoisessa teknologia ja elinkeinot muuttuivat ja väestö väheni.

Suomenkin kohdalla Mannisella oli kalvossaan aikasarja väestön määrästä. Mihin moinen perustui? Sain onneksi jälkikäteen esitelmöitsijän käytävällä kiinni ja kysymykseeni vastauksen. Väestön määrää oli arvioitu perustuen radiohiiliajoitettujen löytöihin. Täytyy etsiä julkaisu joskus käsiini, kun nämä väestöpopulaatioasiat ovat ennenkin kiinnostaneet. (M. Tallavaara et al. / Journal of Archaeological Science 37 (2010) 251–260)

Mannisen esitelmä loppui suhteellisen lohdulliseen yhteenvetoon. Vaikka ilmaston muutos oli merkittävä ja arkeologisestikin todennettavissa oleva Euroopan laajuinen kriisi, olivat vaikutukset kuitenkin alueellisia ja vaihtelevia eivätkä kokonaiskatastrofi.

Sami Ranisen aihe Valloitus ja väkivaltainen konflikti metallikausilla kuullosti lupaavalta, kun metallikausiemme yhteiskunnan kuva on melko hämärä. Valitettavasti se ei vartin esityksellä ehtinyt kirkastua. Suomen maaperässä ei säily luu, joten konflikteista kertovat pääasiassa aselöydöt ja muinaislinnat. Olivat olemassa, joten olivat tarpeen?

Kolmantena puhui Kati Salo otsikolla Mikroskooppinen uhka - välähdyksiä luurangoissa kuvastuvasta tartuntatautien historiasta Suomessa. Veikkaan, että olin kuullut samat asiat jo Salon esityksessä runsas vuosi sitten, mutta en kaikkea muitanut, joten kertaus opintojen äiti jälleen kerran.

Glossan osiossa Maija Ojalan aiheena oli Villi ja vapaa? Käsityöläisleski myöhäisajan kaupunkiyhteisössä. Yleisö yritti kovasti ohjata esitystä konventionaalisille urille, mutta Ojalan viesti oli, että ammattikuntien säännöt tarjosivat vaihtelevia mahdollisuuksia leskille jatkaa miehensä ammattia ja sääntöjä ei aina sovellettu pilkuntarkasti.

Toinen Glossan puhuja oli Mari Isoaho. En uskonnollissävyisessä esityksessä Sodat ja kärsimys venäläisissä kronikoissa - Jumalan ruoska vai tie pelastukseen pysynyt koko ajan kärryillä, mutta ainakin sain käyttöä niille tiedonmuruille, joita Venäjän historian huitaisusta jäi päähäni. Ja olihan se aate(?)historiallisesti mielenkiintoista miten uskonnollinen ajattelu vaikutti ajan historiankirjoitukseen.

Terveellistä antia olivat myös päivän yleisökysymykset, jotka palauttivat mieleen, että itselleni nyt selvät asiat ovat muille uusia. Raniselta kysyttiin "miksi rautakausi loppui 1200, kun rautaa käytetään edelleen?" Isoahon esityksen yhteydessä taas yleisössä pidettiin kummallisena ajanlaskua maailmanluonnista alkaen. Kaikille ei siis olekaan selvää, että kristityt 1800-luvulle asti (ja tietyissä osissa Pohjois-Amerikkaa 2000-luvulle saakka) laskivat maailman iän Raamatun teksteistä. Rehellisyyden nimissä Isoahon kommentista palasi mieleen taannoinen Glossan esitelmäilta, jossa itselleni valkeni lukuisat rinnakkaiset kalenterit keskiajalla...

P. S. Glossan esityksiä kuunteli myös Ilona Pajari.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kalastettua

Daniel Nyblinin mv-valokuva on kärsinyt fyysisen vaurion, mutta ei onneksi kovin kriittisessä kohdassa Juho Rissasen maalausta Avannolla onkijat (1900).

Nollavaimo kertoi kulttuuriperinnön siirtymisestä:
Pienin kysyi illalla "äiti, mikä on reki ?"
!!!!!!!!!!
Hämmästyin ihan 'vähän' vain. "Joulupukin kulkuväline" selvitti asian. Huh. 
 Urajärven kulttuuripuistossa Jouni Kuurne kirjoitti von Heidemanien oleskelusta Pariisissa syksyllä 1904. (En suuremmin yllättyisi, jos nämä tekstit julkaistaan jossain vaiheessa kirjana.)

Kenkä kävi Lappeenrannan Wolkoffin talomuseossa. Porista vuonna 1951 kertoo blogi Korsmanin talossa, joka on pyörähtänyt huomaamattani käyntiin viime kesänä.

Kirsi-Maria Hytönen muistutti Eloresta ja uusin numero oli jäänytkin minulta huomaamatta. Olin myös unohtanut oululaisten Havinan, jonka numerossa 1/2013 on suomalaisen keittiön muutosta, oulun VPK:ta ja muutakin.

Johanna totesi, ettei Turussa saa tällä hetkellä äkäsiinsä vuoden 1992 Ilta-Sanomia.

Pekka Henttonen tarttui viikko sitten linkittämääni blogikirjoitukseen: Arkistossa ei ole tästä mitään.

Kirsi Hietanen luki J. Pekka Mäkelän Muurahaispuun, jota itse vain selailin. Jaana luki Matti Klingen muistelman/omaelämäkerran Kadonnutta aikaa löytämässä. Verneri Pulkkinen oli lukenut David Graeberin tiiliskiven Debt: the first 5,000 years ja kirjoittanut  Irtolaisen numeroon 4/12 jutun, jossa toteaa (viitaten kirjaan eikä omaan juttuunsa) "Omasta mielestäni tämä on pakollista luettavaa jokaiselle historian tai taloustieteen opiskelijalle."

Kuvia tanskalaisten talvisodasta

Europeanan kautta löytyi Tanskan kuninkaallisen kirjaston digitoimia kuvia Suomen talvisodasta. Europeanan puolella niissä on CC BY-NC-ND 2.0 -lisenssi, mutta viittauksella oman sivustoon mahdollisiin rajauksiin. KB:ssä yksittäisen kuvan kohdalla on taas onnistuttu esittämään käyttöoikeudet vähemmän käyttäjäystävällisesti. En edes älyä mistä etsiä. Vaihtamalla kieli englannista tanskaksi URL:ia muokkaamalla saa esiin tekstin "Billedet er muligvis beskyttet af loven om ophavsret" eli ei ihan klaarilta vaikuta.Kuvaa klikkaamalla saa esiin ison kuvan, mutta ei latausmahdollisuutta.

Oululaisten IV-lottien kunniaksi pienellä riskillä ruutukaappaus:

Lisää kuvia saa esiin tanskankielisen näkymän tägityksistä Vinterkrigen i Finland ja Dansk Finlands Bataillon. Kun kerran aloitin tekijänoikeuksilla leikittelyn, niin vielä pommitettu rakennus jossain päin Suomea:

Lisäsurffauksessa huomasin, että selvästi tekijänoikeuksien suojassa olevat kuvat oli voimakkaasti vesileimattu. Eli kai nämä olivat ainakin puolilaillisia.