lauantai 16. maaliskuuta 2013

Kapinaviikot Eirassa

Tarttuminen Tuomas Hopun uutuuteen herätti mielenkiinnon Helsinkiin keväällä 1918. Lainasin kirjastosta Laura Kolben ja Samu Nyströmin kirjan Helsinki 1918, jossa kuvattiin lopputaistoa edeltäviäkin kuukausia. Mutta kaikkein hienointa olisi löytää talohistoriikkini kohteessa kirjoitettu päiväkirja. Tai edes näköetäisyydellä...

Jossa asui lempikirjoittajani Juhani Aho. Joka kirjoitti muistiinpanoja kevään viikkoina. Ja julkaisi ne kirjoina Hajamietteitä kapinaviikoilta I, II ja III, jotka Kansalliskirjasto on digitoinut. Ei jää paljon valitettavaa.

Tosin selailuluku kertoo, että Aho kirjoittaa enimmäkseen laajemmista kuvioista kuin lähiympäristön arjesta. Teksti ei ole yksioikoista ja tarjonnee mielenkiintoisen näkymän sisällisotaamme.

Paikallishistoriallisestikin mukana oli helmiä, kuten venäläisten laivojen tahallinen räjäytys:
Oli kokoontunut yhä enemmän väkeä kadulle meidän talomme edustalle, josta on vapaa näköala merelle yli Ursinin kallioiden ja uimahuoneiden. Ehkä ne tietävät jotain siitä, mitä on tekeillä. Lähden alas. Rappuja laskeutuessani heilahtaa yhtäkkiä koko talo, ovet lyövät loukkua ja samassa kuuluu kova pamaus. Kun pääsen ulos, seisoo suuri musta savupatsas sillä kohdalla, missä vedenalaiset olivat. Kun pilvi on häipynyt, on kaksi laivaa kadonnut. Seisomme siinä ja kiikaroimme ja odotamme, että toistenkin on käyvä samoin. Välähtää, pamahtaa niin, että tuntuu ruumiissakin, seuraa musta savupilvi, se haihtuu ja jälellä on vain kaksi laivaa. Pian kai nekin menee samaa tietä.
Niko Lipsasen oheisessa kuvassa (CC BY-NC-SA 2.0) Juhani Ahon patsas katselee samalle meren selälle.

Huhtikuun 13. päivä Aho kirjoitti
Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli »länsi». Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin — ja useimmittain samanlaisiin — heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Menneisyydestä kantapään kautta

Aristoteleen kantapäässä Pasi Heikura haastatteli tammikuun puolivälin jaksossa etnografian professori Juha Pentikäistä karhuista. Vaikka viime keväänä Kuopiossa mielestäni tutustuin Kuopion museon karhunäyttelyyn perusteellisesti, sain ohjelmasta taas ahaa-elämyksiä. Ehkä pitää lainata kirjastosta Pentikäisen kirja Karhun kannoilla?

Pentikäisen kommentista
Kun suomalaisten esi-isät - keitä he sitten olivatkin ja mitä kieltä puhuivatkin - niin kun jää suli niin kohtasivat täällä kalastavan karhun. 
voidaan hypätä saman ohjelman toiseen jaksoon, jossa haastateltavana oli saamenkielen professori Ante Aikio. Heikura pohjusti
Suomen ja suomalaisten syntytarina kertoo nykyään, että suomalaiset saapuivat Suomeen joskus pronssikaudella noin kolme tuhatta vuotta sitten. Rannalla he törmäsivät täällä asuneeseen kansaan: lappalaisiin. Tarina jatkuu niin, että vähitellen maanviljelyä harjoittavat suomalaiset työnsivät erämaissa eläneet lappalaiset edellään yhä pohjoisemmaksi ja siellä Lapissa he nyt ovat.
Ahaa. Sama ryhmäsaapuminen samoihin aikoihin kuin Palotien haastattelussa. Ovatko Pilvi Torstin kyselylomakkeen täyttäjät kuitenkin oikeassa ja suomalaiset ikiaikainen ryhmä?

Aikio ei tyrmää Heikuran prologia ja täydentää
Kun tutkitaan Satakunnan ja Hämeen asutushistoriaa niin tämä suomalainen asutus on sinne rautakaudella Satakunnan rannikolta levinnyt Kokemäenjokea pitkin ja hyvin vakuuttavasti on perusteltu sitä, että tämä alue on ollut saamen kieliä puhuneen väestön asuttama ennen tätä suomalaisten leviämistä sinne, jolloinka on ollut juuri tällainen tilanne, että Varsinais-Suomessa olisi asunut niin sanottuja suomalaisia eli suomen kielen esimuotoja puhuneita ja sitten Hämeessä varhaista saamen kieltä puhunutta väestöä.
[...] Jos mennään vähän kauemmas taaksepäin, noin tuhannen vuoden taakse niin sitten nähdään että suomenkielinen asutus on rajautunut hyvinkin kapeille alueille Etelä-Suomessa - Varsinais-Suomeen, Satakuntaan, Ydin-Hämeeseen - niin kysymys on oikeastaan myöhäisestä historiasta ja hyvin vähän me loppujen lopuksi tiedetään siitä mitä näiden ryhmien vuorovaikutukset on ollut ennen tätä suomalais-karjalaista maatalousekspansiota, joka on perusteellisesti muuttanut tämän koko kielikartan tässä nykyisen Suomen Karjala-alueella.
Suomalaisiksi kutsutaan siis suomenkielisiä? Aikiohan on nimenomaan kielentutkija. Hän kertoi haastattelussa paljon suomen ja saamen kielten yhteyksistä ja mainitsi myös sen saamen kielten yhteyden kadonneeseen kieleen, josta taannoin luin verkkojulkaisusta.

Aikanaan luin lasten kirjasta, että sanoilla Suomi, saame ja Häme on yhteinen alkuperä. Aikio vahvisti saamen ja Hämeen selvän yhteyden, mutta ei ollut valmis liittämään samaan Suomea.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Maaliskuun alkupuolta

1.3.
 3.3.
  • Heinolan bussiasemalla mainostetaan kesän 2011 näyttelyä. Hämäläisyyttä?
  • Yövyn kaupungissa, jossa on torilla Marskin patsas ja luistinvuokrauskyltti suomeksi, englanniksi sekä venäjäksi. Ruotsia ei ole näkynyt...
4.3.
  • Tänään devirtualisoin :n , kävin 2 arkistossa ja vakuutin myyjälle "jaksan syödä koko Subin, 10v kokemus" 
5.3.
 6.3.
  • Aamutoimien ohessa kuunnellussa Planet Moneyn jaksossa katolisen kirkon alun rinnastus start up:iin toimi kivasti.
  • kun lukee tuttavan kirjan, kirjoittaa blogiin ja kuulee "en lue kirjojeni arvosteluja".
  • Eilen keskusteltiin sananlaskuista livenä. Näyttää niitä täällä nykypäivässäkin esiintyvän
  • Kansallisarkistossa oli edellisen käyntini jälkeen mennyt yksi nurkka homeeseen.
  • Elämäni eka Skepsis-tapahtuma vartin päästä. Veikkaus: yleisössä kulttuuritädit eivät enemmistössä.
7.3.
8.3.
9.3.
  • Helsingin ja Turun väliin rantatielle on englantilainen kirjoittaja 1800-luvun alussa sijoittanut paikan "Narbolsti". Nykyajan kartassa...?
11.3.
 12.3.
 13.3.
14.3.

Hutkimusta perheestä Kavaleff

Eilisessä hapuilussa mainittu Kavaleff herätti kiinnostukseni. Olisi kiva saada Mäkkylälle muitakin assosiaatioita kuin muistot tuskaisista yritysyhdistyksen kokouksista, joten seuraa hutkimusta. (Ohessa suon syrjään sijoitettu Mäkkylän päärakennus kartassa Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Espoo - Mäkkylä; Karta öfver åker och äng med beskrifning 1734-1734 (B8:24/1-2))

Talousvaikuttajan Jacob Kavaleffin biografiassa todetaan
Kavaleffit olivat Lappeenrannan kautta Helsinkiin 1820-luvulla siirtynyttä venäläistä kauppiassukua.
Varhaisimman lähtökohdan pääkaupunkiseudulta tarjonnevat vuonna 1830 syntyneen Nikolain (maanviljelijä Helsingin pitäjän Tuomarinkylässä, sittemmin Espoon Mäkkylässä ja Mankkaassa) vanhemmat Jakob Kavaleff († 1879) ja Natalia Vilhelmina Klementina Hultman. He olivat menneet naimisiin Tammisaaressa 4.2.1827 ja pääsivät juhlimaan kultahäitäänkin (Helsingfors Dagblad 7.2.1877). Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa 80-vuotias Jakob oli vaimonsa kanssa lahjoittanut Lappeenrannan kaupungille ja Lapveden kunnalle rahaa koulujen toimintaan (Lappeenrannan Uutiset 11.3.1890).  Jakobin kuolinilmoituksessa (Helsingfors Dagblad 14.9.1879) todetaan häntä jääneen suremaan leski, neljä poikaa ja tytär.

Nikolain Natalia-sisar (s. 1.7.1831 k. 21.3.1858) esiintyy Helsingin Sanomien kummitusjutussa, jossa mainittu lapsen kuolema on raportoitu Finlands Allmänna Tidningin numerossa 12.3.1857. Toinen sisarus, joka ei ollut isä-Jacobin kuollessa elossa saattoi olla Jacob Kavaleff, joka kuoli 35-vuotiaana vuonna 1872 (Helsingfors Dagblad 18.6.1872.) .

Varmasti Nikolain veli oli Georg (s. 20.10.1838 k. 4.9.1902), joka oli "tilanomistaja Helsingin pitäjässä ja Espoossa". Georgin kuolinilmoitus on osoitettu "veljellemme" ja allekirjoittajina ovat Anna ja Alexander Kavaleff (Hufvudstadsbladet 18.9.1902).

Eräs Aleksander Kavaleff esiintyy Googlen pulauttamassa dokumentissa Foiben alueen Rekolan kartanon rakennukset. Rakennushistoriallinen katsaus sekä suojelunäkökulma 17.12.2009
Pidempiaikainen vuokralainen oli Alexander Kavaleff, jonka aikana tila muuttui kartanotilaksi. Hän sai oikeuden rakentaa sovittuun paikkaan päärakennuksen, jossa oli 5 huonetta. Vuonna 1888 hänen vuokrasopimustaan jatkettiin samanlaisin ehdoin kuin aikaisemminkin, jatkuen tällaisena 10 vuoden ajan eteenpäin.
Koska vuokrasopimusta jatkettiin 1888 Alexander ei ollut talousvaikuttaja Jacobin (s. 9.5.1870) isä "kartanonomistaja, proviisori Alexis Kavaleff", joka kuoli Tuomarinkylän kartanossa 13.7.1887. Tätä 45-vuotiasta Alexista jäi suremaan leski, poika, äiti, sisko ja kolme veljeä (Hufvudstadsbladet 14.7.1887). Kauppias Jacob Kavaleffin leski Natalia o.s. Hultman kuoli 18.3.1888 eli Alexis sopisi hänen pojakseen.

Mikä jättää Alexanderin, joka voisi olla verkon kalvosetissä mainittu Teknisen reaalikoulun opiskelija "Alexander Kavaleff. s. 6.3.1834. Kiinteistönomistaja Helsingissä. Kuollut sydänkohtaukseen 22.4.1903." Hänen lähimpinä surijoinaan olivat sisar ja veljenlapset (Hufvudstadsbladet 24.4.1903).

Eli perheen kokoonpano ehkä tämä:

Nikolain lapset luetellaan sanomalehdissä moneen kertaan kuolinpesän selvittelyn yhteydessä vuonna 1902. Hänellä oli poika Karl ja tyttäret Anna, Fanny, Emilia ja Natalia. Natalia oli vuonna 1902 naimisissa Cloud Gustaf Mankellin kanssa. Reilut 10 vuotta aiemmin hän oli matkustanut Amerikkaan "ruvetakseen siellä voimistelun opettajaksi" (Pohjalainen 3.10.1890). Sukututkimuskeskustelusta selviää, että tämän siirtolaisuuden taustalla oli ehkä perhe-erimielisyys avioliitosta, joka sitten kuitenkin solmittiin.

Ettei asia olisi liian yksinkertainen, ylioppilasmatrikkelin mukaan Nikolailla on poika Nikolai, joka on Mäkkylän ja Mankkaan kartanoiden tilanhoitaja 1897-1901 ja Mankkaan kartanon omistaja 1901-08. Todennäköisesti miehellä on ollut kaksoisetunimi, josta on päätynyt yksi osa yhteen ja toinen toiseen yhteyteen. Ja koska ylioppilasmatrikkelissa ei ole yhtään Kovaleffia, onkohan Nikolai tässä SLS:n digitoimassa valokuvassa "Studenten Kovaleff vid isbjörnsburen på Högholmen 1898"?


Palataan lähtökohtaan. Vuonna 1865 Mäkkylässä opettaneiden neitien luulisi edellä olevan selvittelyn perusteella olleen Jakobin tyttäriä. Anna yllä olevasta kaaviosta löytyykin, mutta olisiko siihen pitänyt lisätä vielä Elise?

Elisen mahdollisen kuolinilmoituksen löytämiseksi hinkkasin vielä sanomalehtikirjaston hakua, joka pulautti ulos uutisen oikeustapauksesta Mankkaan omistuksen siirtymisestä Jacobilta Nikolaille (Helsingfors Dagblad 22.11.1877). (Mutta ei Eliseä.)

Mäkkylähän taas oli sotilasvirkatalo ja Kavaleffit sen vuokralaisia. Torbjörn Holmqvistin Konalan seudun historiikin mukaan J. Kavaleff 1832-1880 ja Nikolai Kavaleff 1880-1902.

Ja täydennykseksi Tuomarinkylän kartanon omistus Annastiina Henttisen mukaan:
kauppias Jacob Kavaleff 1845-1856, "perilliset" 1857-1862, Nikolai Kavaleff 1863–1870, Alexis Kavaleff 1871–1887, tämän leski Henriette vuoteen 1893 ja hänen jälkeensä Jacob Kavaleff.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Akatemiasta lastenkouluun

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan mitään kuullut: Jakob Gadolin. Vasemmalla 1700-luvulle ajoitetussa muotokuvassa, josta Dabiel Nyblin on ottanut mv-valokuvan. Miehen piispan virkaan huipentuvan uran voi katsastaa vaikkapa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista.
Turun akatemian rehtoriksi kohonnut Jakobin poika Gustaf on myös ylioppilasmatrikkelissa. Uratietonsa voi myös tarkistaa Arkistolaitoksen digitoimasta ansioluettelosta. Muotokuvansa vasemmalla on Emanuel Thelningin käsialaa ja valokuva Nyblinin.

Gustafin tytär Vilhelmina Sofia mainitaan poikansa muistokirjoituksessa Finsk Tidskrift numerossa 4/1901. Hänen todetaan siinä olleen Suomen ensimmäinen ylioppilastutkintoon osallistunut nainen.

Gustafin veljenpojan tytär Julia Gadolin perusti lehden Koti ja koulu : sanomia lasten kasvattajille 5/1865 mukaan vuonna 1860 lähelle Espoon kirkkoa sunnuntaikoulun, "jossa noin 30 oppilasta, vanhempia ja nuorempia, saavat opetusta lukemisessa, piplian historiassa, Suomen maan-tieteessä ja historiassa, kirjoittamisessa ja luvun-laskennossa. Opetus näkyy hyvin onnistuvan ja toimitetaan oivallisesti ja innokkaasti, vaikka koulun perustajatar ja opettajatar paljosta vaivastansa ei nauti muuta palkintoa, kuin sen, minkä hyvän ja hyödyllisen teon omatunto tuottaa. Seuratkoot muutkin Suomen neidot nuoret tätä kiitettävää esimerkkiä! Opettamisessa ovat häntä auttaneet Mamsellit Nemlander ja Schoultz."

Espoon perinnesivuston mukaan sunnuntaikoulussa Julia Gadolinia avustivat Maria Tötterman ja Emma Vestermarck. Lehtiartikkelissa heitä ei näy, mutta siinä ja ruotsinkielisessä versiossa (Helsingfors Tidningar 28.2.1865) Espoon varhaisista naisopettajista mainitaan Mäkkylässä kauppamies Kavaleffin perustamassa koulussa "Neitsy Elise Kavaleff" sisarensa Annan kanssa ja Otaniemen kartanon koululla "Mamseli E. Levong".

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Harha-askelia Mikkelissä

Mikkeliin ei sitten loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä matka, mutta eilen selostamani järkevän arkistopäivän sain vain matkustamalla jo edellisenä päivänä. Ja kun maksaa hotelliyön, alkaa miettiä voisiko samalla rahalla saada vielä jotain muutakin kuin alkuperäisen tarpeen tyydytetyksi.

Koska lähtöpäätökseni oli suhteellisen pikainen, tälle mietinnälle ei jäänyt suuremmin aikaa. Mikkelin maakunta-arkiston aineistoja ei ole millään työlistallani eikä maankolkka muutenkaan tuttu. Vaikka äitini siellä on lapsena asunut. Ja runsas vuosi sitten seikkailimme Mikkelin keskustassa Googlen katunäkymän avulla. Ja äiti löysi vanhan kotinsa paikan, jossa nyt oli joku liikerakennus. Ja minä en laittanut mitään muistiin.

Syvä huokaus. Olisikohan Mikkelissä poliisin osoitekortistoa tuolta ajalta? (En minä kyllä sitä aikaakaan kovin tarkasti tiennyt.) Soitin kaupunginarkistoon, jossa ei osattu sanoa mitään varmaa. Vakka kertoi, että Mikkelin poliisilaitoksen arkistoa oli maakunta-arkistossa, jonne pirautin varmuuden vuoksi. Ensimmäinen vastaaja siirsi seuraavalle, jolla ei ollut havaintoa suuntaan eikä toiseen. Luulisi, että oman kaupungin asiat tiedettäisiin, mutta ei.

Poliisilaitoksesta kun oli myse, mieleen pulahti, että vaarinihan oli jossain välissä poliisi (tai nimismies?). Ehkäpä Mikkelissä, missä tapauksessa maakunta-arkiston hallussa olevista poliisilaitoksen nimikirjoista voisi olla iloa. Mainitsin tämän puhelussa viitaten sukulaiseen. Toisessa päässä selitettiin, että asiakirjoihin tutustumiseen tarvittaisiin kyllä lupa, mutta eiköhän sen lähisukulaiselle saisi.

Ihanko totta? Jotta sain jännitystä elämääni, tarkistin Astian näkymän poliisilaitoksen nimikirjoihin vasta maakunta-arkiston koneelta. Kuten olin arvannut, yksikössä ei ollut minkäänlaista rajoitusta, eikä sellaista ilmaantunut myöskään tilaukseni toimitukseen mennessä.

Ovelasti kun olin laittanut vieraskirjaan rastin ruutuun "muu tutkimus"... Mutta aikuisten oikeasti on kyllä harmittavaa ja huolestuttavaa, että Arkistolaitoksen työntekijä ei tiedä, että lupakäytäntö ei koske kaikkea sukututkijoiden kysymää 1900-luvun materiaalia. Vielä?

(Vaarini papereita en tilaamastani laatikosta löytänyt. Pitäisiköhän joskus koota hänen työhistoriansa? Näin jälkikäteen kotikoneen syöverit kertoivat, että vaari oli poliisikonstaapeli asuessaan Laukaan Pellosniemellä ja hakiessaan Suomalaisuuden liitolta sukunimensä suojausta heinäkuussa 1946. Internetistä vaarin kuva löytyy Porin Suomalaisen Klubin historiasivulta. Aika suomalainen mies, siis.)

P.S. Kysyin reissun jälkeen isältäni, onko hän käynyt Mikkelissä. "Minähän olen asunut siellä." Uups.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Elkassa, vihdoin

Viikko sitten maanantaina otin reteästi lomapäivän ja matkustin viettämään sen Mikkeliin talohistoriikin edistämiseksi. Reippaan pakkaskävelyn jälkeen ehdin Elkan eli Elinkeinoelämän keskusarkiston ovelle jokseenkin kahdeksaksi ja ennen kuin ehdin tilauslomaketta täyttää oli edessäni materiaalia. Materiaalia kahden arkistokansion verran eikä pieniä nippuja, joita olin painajaisskenaariossa kuvitellut.

Enkä joutunut pettymään laatikkojen sisällönkään suhteen. Paljon asiakirjoja, joista voi kopsata tietoa ja tekstiä täyttämään tyhjiä sivuja. Sain tarkennettua talon rakennusaikaa ja halutessani olisin voinut pidentää kirjaa listaamalla työmaalla töitä tehneiden nimet ja työtunnit. Vuokrankantokirja ei alkanut aivan alusta, mutta kotiin päästyäni auttoi aiemmin henkikirjoista kerättyjen tietojen paikoilleen asettamista.

Olin tehnyt tilauksen sen perusteella, että arkistoyksikköjen kuvauksessa oli sana Ehrensvärdintie. Hieman hämäännyin, kun heti alussa törmäsin papereihin, jotka eivät liittyneet tutkimuskohteeseeni Ehrensvärdintie 27-29. Mutta kyllähän saman tien 4-6 sopi saman otsikon alle ja piti keskittymisen yllä kun piti tarkistaa joka paperista kummasta kiinteistöstä oli kyse. Ja kun opin osoitteita katsomaan huomasin, että mukana oli muidenkin talojen papereita.

Amatööripohjalta arkiston järjestys tuntui hieman oudolta, mutta vastannee koulutettujen arkistoihmisten kriteerejä. Toivottavasti mahdolliset muut talohistoriikkien tekijät älyävät käydä läpi muutkin kansiot kuin kiinteistön mukaan nimetyt. Itselläni loppui jaksaminen kesken ja jotain jossain määrin oleellista jäi varmasti löytämättä.

Viimeiseksi kurkistin Ahlgrenin Sopimuksiin (132) ja Vuokrasopimuksiin (131), joissa oli ainakin yksi torpparisopimus vuodelta 1903 ja kahden lehmän vuokrasopimus vuodelta 1894. Että sellaistakin on Elkassa.
P.S. Elkan automaattisessa spostivastauksessa on edelleen (tosin nykyään virkamiestekstin jälkeen) tämä ihanuus:
Voe tokkiisa, uteluis pelmaht sähköletkuij pitki tähä meijä raahan tyyssijjaan häirihtemmään meijä lokosta olloo. Haaska tiäl mehän siimeksess ol kurmistella iha ku oes voesssa paesteteltu, taesit ketale hötkyilylläs ny raahan roehun puhuksii puhaltoo! Noh! Myö ny kuitennii yritettää piästä siun ropleemastas erroon mahollisimman vikkelään, nii ett maltaes olla näpyttelemäti niitä tatavatkaimen näpyhtimiä ja olla lähettelemäti nuita maililoitas. Myö kahotaan kuka oes enite jouten. Kyll hää sit häerihee vuorostaan sinunnii rauhoo…..ku aeka koettoo ja kuha myö eistyttään. Maltaha ny jonnii aekoo.
 Liekö tuosta rauhallisuudesta sitten johtunut pitkäaikainen aikomiseni?

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kerättyä


Hanna Weselius mietti perhekuvia ja kirjoitti:
Sillä eihän kukaan ole se ihminen josta perhealbumeissa on kuvia. Niiden kuvien ihmiset miettivät koko ajan, milloin pääsisivät kirmaamaan tai tupakalle.
Marko Marila kirjoitti in English esineiden ja merkitysten suhteista. Augustintytär teki paidan 1660-luvun mallilla (teksti in English).

Olli Bäckström osallistui seminaariin sodasta ja sodankäynnistä Pohjois-Euroopassa. Sukukansojen ystävien puheenjohtaja Sakari Linden referoi karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin tilannetta Karjalan tasavallassa Venäjällä käsitelleen tilaisuutta
Suomalais-ugrilaisella yhteydellä tulisi Saarikiven mukaan olla Suomessa tärkeä asema. Tällä hetkellä Suomen koulujärjestelmä korostaa kuitenkin länsieurooppalaista yhteiskuntaa ja antiikin perintöä ja suomalaisten kielitaustaan liittyvät suomalais-ugrilainen yhteys ja identiteetti ovat unohtuneet lähes täysin.
Vantaan kaupunginmuseon blogissa Andreas Koivisto kertoi arkeologian paljastamista Mårtensbyn yhteyksistä ulkomaailmaan.

Kenkä kävi Kansalliskirjastossa katsastamassa Saima Harmaja -näyttelyn.

Helsingin yliopiston historianopiskelijoiden Kronikka 1/2013:ssa juttua museologiasta, sotamuseosta ja Haapalan tupakkatutkimuksesta. Anu Koivunen kirjoitti på svenska HBL:ssä valtiovallan tilaamasta historiantutkimuksesta.

Ajatteleva Anneli oli tutkinut Kansalliskirjaston digitoimia matkailuun liittyviä pienpainatteita.

Juha Makkonen oli lukenut Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Pekka Virolainen toteaa, että "Fiktion lukeminen on siis joogaa aivoille". Kirsi Hietanen kuunteli Mika Waltarin Mikael Karvajalan.

Sotia edeltävää tunnelmaa

SLS:n Helsinki-settiin kuuluu yllä oleva kuva Ursinin uimalaitoksesta. Se oli meren rannalla lähellä nykyistä kotikerrostaloani ja edustaa täten kevyttä taustoitusta talohistoriikkiprojektilleni. Varsinkin kun YLEn Elävässä arkistossa on uimalaitoksessa kuvattu pätkä vuodelta 1912, vain vuotta ennen historiikkini kohteen valmistumista. (Vetamixin puolella kilpailun paikaksi ilmoitetaan Hummelviken, joka on ihan toisella rannalla. Mutta pätkän alussa taustalla näkyvien rakennusten perusteella sanoisin, että suomenkielisessä paikannus oikein.)

Talon valmistumisvuonna 1913 on kuvattu Rauhankappelin vihkiäiset. Vuonna 1914 oli Leo Mechelinin hautajaiset. Vuonna 1915 tsaari Nikolai II kävi Helsingissä ja Yle käyttää edelleen sanaa tsaari eikä keisari.

Vuonna 1920 kuvatun muotinäytöksen helmi on lapsukainen. Toukokuussa 1923 paljastettiin ilmeisen viileässä säässä Snellmanin patsas Suomen pankin edustalla. Vuoden 1925 traktorikaravaanista Kokkolasta Helsinkiin en ollut koskaan kuullut. Kyse ei ollut maamiesten protestista vaan markkinointitempauksesta. Vauhti ei ollut kovin kummoinen kun pikkupojat juoksevat rinnalla. Helsingissä ollaan viimeisen minuutin ajan.

Muotinäytöksessä 1929 on useampia housupukuja! Vuonna 1930 Helsinkiin tuli talonpoikaismarssi ja Zeppelin. Vuonna 1931 aloitettiin eduskunnan rakentaminen. Tavallisempia ihmisiä näkyy torilla kesällä 1933 ja 30-luvun silakkamarkkinoilla. Lähimpänä kohdettani ollaan Johanneksen kentällä marraskuussa 1933 kuvatussa pätkässä. Eiran talot eivät ole mahtuneet edes pätkään Kaunis pääkaupunkimme 1937, mutta eivät onneksi myöskään vuoden 1939 filmiin kivierämaista.

Vetamixin puolella oli hauska (tai masentava) filmi kengänkiillottajapojista vuonna 1938. Spiikkaus on suomeksi, mutta samaa filmiä ei löydy Elävästä arkistosta.