keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Miten savutupa lämmitettiin?

Yleisradion historiasarjojen Kaupunkirakentamisen ensimmäisessä osassa toimittaja antoi ymmärtää, että entisajan savutuvista lähdettiin pakkaseen seisomaan lämmittämisen ajaksi. Mukana ollut asiantuntija ei (ainakaan toimitetussa ohjelmassa) väittänyt vastaan, mutta minäpä vänkään.

Olen nimittäin Siperia-projektini puitteissa lukenut ranskalaisen tutkimusmatkailijan tekstiä 1700-luvun puolivälistä. Venäjällä iso uuni vei neljänneksen tuvan pinta-alasta. Se lämmitettiin kerran päivässä, aamulla. Heti tulen sytytyksen jälkeen huone täyttyi savusta ja katon räppänä avattiin vasta noin kolmen tunnin jälkeen kun tuvan lämpötila oli noussut 40 ja 50 asteen välille. Lämmityksen aikana ainoa hengityspaikka tuvassa oli lattia ja noin metri siitä ylöspäin. Paikallaolijoiden oli istuttava lattialla ja kävellessään kumarruttava voimakkaasti.

 Tietoa Suomen savutuvista saa ainakin Gunnar Suolahden kirjasta Suomen pappilat 1700-luvulla, jossa todellakin on paljonkin muuta kuin otsikko lupaa. Savon suunnalla uunit pitivät lämmön ”koko vuorokauden ja kauemminkin” eli lämmitystiheys on Venäjää vastaava. Mutta
Pirtissä olo tuli tosiaan lämmittämisen aikana varsin kiusalliseksi, koska, kuten vanha muistitieto Pälkäneeltä kertoo, savu tällöin saattoi ”tulla pirttiin sisälle lattiaan asti, että ihmiset olivat hupussa suullaan sängyssä ja ovesta tuli pakkanen pihalta”; eikä kumma, että pyrittiin savuamisajan haittoja välttämään pakenemalla naapuritaloon, taikka paraimmassa tapauksessa vierastupaan, jossa sitten turhan päiten istuskeltiin ja juteltiin: savupirtin lämmitysajan hankaluudet ehkä selittävätkin kaksipirttijärjestelmän yleisyyden maamme pihamailla.
Ei siis välttämättä pakkasessa eikä savussa.


Kotuksen Vanhan kirjasuomen korpuksen almanakkateksteissä on aihetta sivuten seuraava vuonna 1765 julkaistu pätkä
Pirttein hywistä tawoista taita se parahiten sanoa, joca packasella pääse sinnä matcasta sisälle.  Ne olisit wielä paremmat ja hyödyllisämmät, jos nijsä olis sencaldaiset ackunat, että ne saattais sulkia sittä cuin häkä on pois mennyt:  sillä nyt on enimmiten joca paicasa ainoastan sencaldaiset ackunat, joista sauwo ulos lasketan ja päiwä sisälle tule, cosca waimo-wäki toimittawat heidän sisä-ascareitansa. He istuwat silloin likelle ackunata, ja tulewat nijn muodon kylmäxi yhdeldä puolelda cosca he owat kyllä lämbymät toiselda: sijttä alca heidän ruumistans pacottaman, ja jos käsiwarsia särkemän rupia, tulewat he kelwottomaxi ascareitans toimittamaan.
Kuvat pirtistä ja pirttien uuneista (eka ja toka) kirjasta Bidrag till vår odlings häfder, utgifna af A. Hazelius British Libraryn digitoimina, Flickr Commons.

3 kommenttia:

kyllimarjaana kirjoitti...

Ihmettelen tuota lämmittämistä hiukan, sillä olen lämmittänyt savusaunaa ja rappänä avattiin heti kun alettiin lämmittämään. Samaten korvaavaa ilmaa piti tulla. Muistankohan oikein.

Ilari Aalto kirjoitti...

Hieno täsmennys yhteen menneisyyden epäselvyyteen! Savupirttien aikaan ei pienhiukkasia peljätty.

Aili Mummo kirjoitti...

Korvausilmaa on savusaunakin uunin saatava, meillä pidetään sekä ikkuna että ovi auki lämmityksen aikana.

Täällä Itä-Suomessa oli paritupia, joten karkuun voitiin mennä toiseen tupaan, tai sitten oleskella samassa huoneessa. Savutupa oli korkea huone. Silmäsairauksia oli paljon savutupien aikana.

Savutuvassa oli sekä seinä- että kattolakeinen, jotka avattiin lämmityksen ajaksi...