lauantai 28. kesäkuuta 2014

Kosketeltavat asiat: 8. Eläin, kasvi- ja kivikunta

Kahdeksannessa osiossa tarkasteltiin Harvardin luonnonhistoriallisia kokoelmia ja miettittiin sitä, mitä ne kertovat ja mitä ne voisivat kertoa. Videoiden kuvauksen aikaan kurssin järjestäjät olivat päässeet toteuttamaan ideoitaan, joista he kertoivat

Perinteisesti (tarkoituksellisesti) esitetyt luurangot ja täytetyt eläimet eivät kerro niiden suhteesta ihmiseen - elävinä eikä kuolleina. Toisista Harvardin museoista oli löytynyt lattiatiili, jossa oli koiran tassun jälki, ja lääkepullo, jossa oli kuollut hiiri. Kieltämättä nämä toivat aivan toisen ulottuvuuden esitykseen. Myös sillä tavalla, että niissä eläintä ei oltu tarkoituksellisesti tapettu eikä käsitelty esitettäväksi.

Kasvitieteen opetukseen tehdyt upeat lasimallit olivat lähes tulkoon taidetta. Rinnastus konkretisoitiin tuomalla niiden rinalle Tiffany-pullo, joka oli lasia ja saanut innoituksensa kukasta. Toisaalta tarkoituksena oli esittää kasveja, joten oli myös poimittu yksi näistä - ananas - ja etsitty toisita kokoelmista siihen liittyviä esineitä.


Kolmas esitelty kokelma oli mineraalikokoelma, joiden kaltaisten läpi olen kulkenut usein omaksumatta mitään. Tieteellinen luokittelu ei aukea ja missään ei ole kertomuksia. Luennoitsijan luomat laajennukset olisivat siis tuoneet itselleni merkittävää lisäarvoa. Jos munuaiskivi on mineraalia, miksi sitä ei voisi esittää muiden kivien rinnalla? Ja lyijykynä graffiitin rinnalla kertoisi siitä mitä hyötyä kivistä voi olla.

Tehtävänä oli miettiä minkä vierailevan esineen itse sijoittaisi kuhunkin esiteltyyn museoon ja selostaa mitä lisäarvoa se toisi. Hiukan haastavaa etäyhteydellä.

Lisäksi piti kertoa minkälaisen useon itse haluaisi perustaa ja miten sen järjestäisi. Minä haluaisin kansatieteellisen museon, jossa kustakin työkalusta selostettaisiin sen tarkoitus, kehittyminen varhaisimmasta alustaan, alueelliset variaatiot ja nykyvastine. Työkaluista olisi kopioita, joita olisi mahdollisuus kokeilla.

Kosketeltavat asiat: 7. Kenen kokoelmat?

Tangible Things -kurssin seitsemännen osion videoissa ollaan Peabody Museumin korikokoelmien äärellä ja keskustellaan niiden alkuperästä sekä esittämästä historiasta. Esineet ovat (enimmäkseen) nimettömiksi jäävien alkuperäiskansojen edustajien tekemiä ja (enimmäksen) nimellisten valkoisten ihmisten keräämiä ja museoihin toimittamia.

Ensin ajattelin, että tähän sisältyvä problematiikka on "kulttuurien museoiden" piiriin rajoittuvaa. Mutta tyypillisesti myös suomalaisissa kansanelämää kuvaavissa museoissa on myös paremmat tiedot kerääjistä kuin esineiden alkuperäisistä tekijöistä ja käyttäjistä. Esineet ovat täälläkin edustamassa "kansaa" eivätkä yksilöitä.

Toisaalta, kuten yksi esiintyjistä totesi, onko meidän hinkumme liittää esineisiin yksilö jotain täysin vierasta esineiden alkuperäisille tekijöille, käyttäjille ja omistajille?

Osion tehtävänä oli verrata korintekijöistä välittyvää kuvaa muistitiedossa ja nykyaikaisia käsityöläisiä esittelevässä videossa. Aika hankalaa ja osin epäreilua, mikä oli todennäköisesti tarkoituskin huomata. Nykyajan ihmiset tekivät korejaan suurella intohimolla ja hartaudella. Vastaavaa ei erottunut yhteisön laitamilla 1800-luvulla eläneiden kuvauksesta. He tekivät työtään elannokseen, mahdollisesti ainoana tarjolla olevana. Työn jälki ei siis ehkä ollut ylpeyden tulosta vaan markkinatalouden ehtojen mukaista. Tai mistä sitä voi tietää?


Keskustelukysymyksessä piti miettiä mikä rooli on perinteisten käsitöiden ylläpidolla (preservation) alkuperäiskansojen historian esiin saamisessa (recovery) ja onko se vastaava eurooppalaisten ja ero-amerikkalaisten osalta. Jo yllä todetun valossa olen täysin valmis rinnastamaan alkuperäiskansat muihin ryhmiin, joiden historia on kirjoittamatta. Ja tuoreessa muistissa on rautakauden käsitöihin koskeminen, jonka mainitsinkin kirjoittamassani vastauksessa.

Mahdollisuuksia entisajan käsitöiden kokeilulle tarjotaan monessa museossa näin kesäaikaan, suosittelen. Kuva on norjalaisen Hadelands museumin (Flickr Commons) dokumentaatiota pellavan käsittelystä. Valitettavasti museo on jättänyt sosiaalisen median mahdollisuuksien hyödyntämisen puolitiehen, sillä kuvasta kiinnostunut kommentoija on odottanut jo 10 kuukautta selvennystä sen sisältöön.

Tigerstedtit Napparissa: Tullaan ja mennään

Kapteeni Tigerstedt osti Napparin Kokemäen Ylistarosta vuonna 1899. Katsomalla pelkästään rippikirjaa voisi kuvitella tämän eksoottisen, enimmäkseen ulkomailla syntyneistä koostuvan, perheen asettuneen Nappariin asumaan. (Rouvan syntymäpaikka Sveitsissä ei ole kirkonkirjaan jostain syystä merkitty. Kuva on ote SSHY:n alkuperäiskuvauksesta. Perheen perustiedot löytyvät suhteellisen täydellisenä Adelswikistä.)


Mutta muista lähteistä syntyy toisenlainen kuva. Koska perheen kirjeenvaihdosta on säilynyt pääasiassa kapteenin kirjeet, on vaikea arvioida kuinka suuri osa perheestä asui Napparissa merkittäviä aikoja. Selvää on, että kapteeni itse teki töitä Venäjällä pääosan vuodesta ja vaimonsa asui lapsiensa kanssa toisinaan Helsingissä.

Kapteenin oleskelu Venäjällä selviäisi kirjeistä, joissa oli myös mainintoja matkasuunnitelmista, joista en tehnyt niistä muistiinpanoja. Sanomalehdissä raportoitiin hänen yöpymisensä Hotel Kämpissä ainakin 4.5.1899, 31.10.1900, 6.11.1900, 6.12.1900, 27.3.1901, 2.4.1901, 26.5.1901, 31.7.1901, 23.10.1901 (rouvan kanssa), 4.2.1902, 28.4.1902 (rouvan kanssa), 11.6.1902, 24.8.1902.

Hotelliyöpymisiä ei tämän jälkeen tarvittu sillä Tigerstedtit hankkivat asunnon Helsingistä. He ilmoittivat osoitteekseen Liisankatu 27:n osoitekalentereissa 1902-1903 ja 1903-1904. Sitten vuoteen 1913 Läntisen Heikinkadun 12 ja tämän jälkeen Kasarmikatu 44.  

Helsingissä oleskelu oli niin pysyvää, että perhe henkikirjoitettiin siellä ainakin vuonna 1905. (Tosin myöskin Kokemäellä!)

Tigerstedtien asumista Läntisellä Heikinkadulla (nyk. Mannerheimintie 10 / Lönnrotinkatu 1 eli hotelli Marski) valottavat muutamat sanomalehti-ilmoitukset. Joulun 1906 ajaksi perheeseen kaivattiin ruotsinkieltä osaavaa pienten lasten kaitsijaa. Syyskuussa 1907 tarvetta oli saksalaiselle, joka valvoisi lapsia ja keskustelisi heidän kanssaan. Joulukuun alussa 1908 palvelijatar hukkasi sata markkaa asioillaan. Syyskuussa 1910 haettiin ruotsinkielistä kotiopettajaa, joka osaa useampia kieliä ja vähän musiikkiakin.

Todennäköisesti kaupungista lähdettiin kesäksi Kokemäelle, jonne kapteeni Tigerstedtkin tuli Venäjältä lyhyemmäksi ajaksi. Tästä kertoo pariskunnan oleskelu Hotel Kämpissä Kokemäeltä käsin 23.6.1908 ja 30.6.1909. Ensiksi mainitun yöpymisen jälkeen rouva Tigerstedt on ainakin lähtenyt takaisin Kokemäelle. Helsingissä tai matkalla sieltä Tampereelle hän nimittäin kadotti kesäkuun lopussa 1908 kultaisen rintaneulan, jonka löytäjän toivottiin ottavan yhteyttä Nappariin.

 Helsingin rautatieasema tuli varmasti kaikilel perheenjäsenille tutuksi. Kuva SLS, Flickr Commons

Säilyneistä kirjeistä selviää, että 4.8.1913 kapteenin rouva oli Helsingissä ja Ave-tytär Napparissa. Miehelleen Nappariin rouva kirjoitti 15.5.1915 ja Napparissa hän oli miehensä kanssa 17.3.1916. Ave oli Helsingissä 27.3.1917, jolloin äitinsä kirjoitti Napparista.

Lähteet:
Sukutilat webissä
Kokemäen rippikirja 1891-1900 s. 474
Matkustaminen: kyseisinä päivinä julkaistut Helsingin sanomalehdet
Helsingin osoitekalenterit

Helsingin henkikirja 1905 U216:1004 
Kokemäen henkikirja 1900 T233:4430, 1905 T263:495-496
Työpaikka-ilmoitukset: Hbl 11.12.1906, 10.9.1907, 19.10.1909, 8.9.1910
Raha: Hbl 8.12.1908
Rintaneula: Hbl 1.7.1908
Severin 'Gustavovitj' Tigerstedt, gardeskapten, godsförvaltare, oljedirektör i Ryssland 1888-1918 I-II. 1996 s. 757, 762, 764 (Käytettävissä ainakin Åbo Akademin käsikirjoitusarkistossa.)

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Tigerstedtit Napparissa: Prologi

Viime talvena selaamani Fredrik Långin romaani herätti huomaamaan, että tietoni Napparin Tigerstedt-kaudesta olivat vähäiset tahi olemattomat. Ottaen huomioon, että juuri tämän perheen kaksi poikaa asuivat nykyisessä osoitteessani, josta tein pienen historiikin, oli "syytä" kerätä lisätietoa. Minkä jälkeen se pitää jakaa. Ja "kartano"elämän esittelyyn sopivat mainiosti kesälauantait huomisesta alkaen.

Nappari Kokemäen Ylistarossa oli aivan tavallinen talonpoikaistalo vielä 1880-luvun alkaessa. (Tosin se mainitaan entisenä kestikievarina rautatietöiden raportoinnissa.) Tilanne muuttui, kun tila laitettiin myyntiin vuonna 1884. (Oheinen leike Rauman lehdestä 6.12.1884)

Ostajaksi tuli kruununnimismies O. J. Malm. Liekö hän ehtinyt Nappariin muuttaakaan, ennenkuin joutui/päätyi paikkakunnalta poismuuton myötä myymään tilan eteenpäin. (Oheinen leike Satakunnasta 24.2.1886)

Malmilta Napparin osti Kokemäenkartanon omistaja Eugen von Knorring. Hänen lyhyeksi jääneen omistuksensa katkaisi kuolema 2.1.1887. Perikuntansa omisti tilan vielä vuonna 1895.

Perikunnan omistuskaudella oli käynnissä rautatien rakentaminen. Syksyllä 1891 Napparin mailla työtä tekivät löysivät maasta miekan, jota luulivat kultaiseksi, ja "kaksi kupuraa suuresta lasisilmäin muotoisesta soljesta, joista kaarimainen keskiosa on hävinnyt". Muinaismuistot toimitettiin Helsinkiin "kruunun lunastettavaksi". Tietävämpien tarkastelussa miekan valmistusmateriaaliksi paljastui pronssi. (Muinaismuistorekisterin mukaan solkia oli vain yksi.)

Sivistys siis läheni Napparia rautatietä(kin) pitkin, mutta vielä keväällä 1892 kokemäkeläinen ampui tilan läheltä naarassuden, joka oli liikkunut alueella pari päivää. Rautatien linjausta on sittemmin muutettu, mutta vanhalle pohjalle 80-luvun alussa tehty pyörätie (Kokemäen "baana"!) auttaa paikan päällä hahmottamaan kuinka lähellä Napparia junat kulkivat ja ylittivät maantien. Aivan pihapiirin läheisyydessä oli radanvartijan tupakin.

Vuonna 1899 Napparin osti kapteeni Severin Tigerstedt, von Knorringin lesken veli. Sisarusten isä oli tullut Kokemäelle 1850-luvun lopussa sahayrittäjäksi eli Severin Tigerstedtille paikkakunta ei ollut vieras.

Lähteet:
Rauman lehti 6.12.1884
Björneborgs tidning 24.2.1884
Satakunta 24.2.1886, 13.3.1886
Kaisa Kyläkoski: Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit. 2009 s. 81, 103-104
Kokemäen henkikirja 1895 T200:4437, 1900 T233:4430
Rautatiestä, miekasta, sudesta: Rauman lehti 7.11.1891, Westra Finland 20.4.1892, 23.4.1892, 18.2.1893, Muinaismuistorekisteri.

Sukutilat webissä.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Kun Aboa Vetuksen museon muisto naurattaa

Aamun Hesarista repäisin torstailiitteen sivun laitettavaksi lehtileikkeiden pinoon, mutta otinkin sitten kuvan ja lähetin Twitteriin.
Mitä isompi ja vanhempi, sitä parempi? Antti Leikas kolumnissaan HS 26.6.2014
Reaktioita




Tunnistatko?

Kesävisa. Alla Jalmari Ruokokosken silmänräpäyskuvia taiteellisesta mailmasta Suomessa Tuulispäästä 49-51/1911. Montako tunnistat? (Kuten aina, klikkaamalla kuvaa saa isomman näkymän.)

*
*
*
*
*
*
*
*
*
Kestävästi oli valinta tehty, sillä suurimmalla osalla on nykyään Wikipedia-sivu. Kuvataiteilijamatrikkelista löytyy osa linkittämättömistä.

Vastaukset

1. Juhani Aho. 2. B. Lagerstam. 3. Antti Favén. 4. Eino Leino. 5. Armid Sandberg. 6. P. Halonen. 7. Arvid Järnefelt. 8. Valter Runeberg. 9. J. Ruokokoski. 10. Kaarlo Atra. 11. K. Sallinen. 12. A. Kangasmaa. 13. Signe Kolthoff. 14. A. Gebhard. 15. Toivo Kuula. 16. Aino Ackté-Renval. 17. Kyösti Wilkuna. 18. Wetterhoff-Asp (josta ohessa vaihtoehtoinen näkemys Tuulispäästä 30/1911). 19. Yrjö Ollila. 20. L. Onerva. 21. M. Enckell. 22. Jean Sibelius. 23. Harald Gallén. 24. V. Lönnberg. 25. Akseli Gallén-Kallela. 26. Heino Aspelin. 27. N. Wasastjerna. 28. Yrjö Ramstedt. 29. A. Federley. 30. Ida Aalberg. 31. Kaarle Halme. 32. Hugo Simberg. 33. Jussi Mäkelä. 34. F. Ålander. 35. Aleksis Rautio. 36. Selim Palmgren. 37. Alvar Cavén. 38. Oskari Merikanto. 39. Felix Nylund. 40. Ilmari Veneskoski, josta alla toinen kuva Velikullasta 2-3/1911.
Tämän lämmittelyn jälkeen ei tuottane vaikeuksia tunnistaa nais- ja miestaiteilijoita Velikullan (5 ja 6/1905) kuvista.


keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Raamatun esihistoria - kolmas, neljäs ja viides viikko

Verkkokurssi Raamatun esihistoriasta ei joutunut yhtä pahaan jamaan kuin Tangible things, mutta vaati tällä viikolla otsikon kuvaaman ryhtiliikkeen.

Kahden viikon historiapohjustuksen jälkeen kolmannella viikolla kysyttiin vihdoin miksi ja miten Vanha testamentti kirjoitettiin. Luennoitsijan (Jacob L. Wright) teesi on, että juutalaisille luotiin tarkoituksellisesti yhtenäinen historia, kun he olivat palanneet Babyloniasta ja olivat vailla valtiota. Were defeated, mitä on vaikea kääntää suomeksi. Olivat voitettuja, hävinneitä.

Luennoitsija pyysi meitä kertomaan vastaavista hankkeista, joista suomalaiselle tietenkin tuli mieleen Kalevala.

Että Vanhan testamentin kirjat koostuvat erilaisista kertomusperinteistä on tutkijoiden kesken selvää. Luennoitsijan mainitessa J:n ja P:n tajusin kuulleeni niistä viime syksynä kuunnellessani satunnaisotannalla Yalen luentosarjaa Introduction to the Old Testament With Christine Hayes. Kuuntelin taas kertauksena ja huomasin, että siinä keskitytään uskonnolliseen sisältöön ja historiasta puhutaan vähemmän. "Esihistoria" sopii minulle paljon paremmin.

Sen neljännen viikon luennoissa argumentoitiin, että on valtion/kuninkaan edun mukaista kunnioittaa sodassa kaatuneita. Raamatusta tällainen sodan ihannointi puuttuu, mikä luennoitsijan mukaan puhuu sen puolesta, että tekstit kirjoitettiin, kun juutalaisilla ei ollut valtiota/kuningasta.

Ja mistäs Kalevalan sankarit ovatkaan erityisiä verrattuna muihin kansalliseepoksiin?

Luennoitsijan silmissä Vanhan testamentin kirjoittajat ovat nostaneet naisia voimakkaasti esiin. Hänen tulkintansa on, että pienellä kansalla oli tarvetta kohentaa päälukuaan ottamalla naiset mukaan. Ja mikäs onkaan yksi selitysmalli sille, miksi naiset saivat äänioikeuden Suomessa 1906?

Viidennen viikon luennoissa Vanha testamentti esitettiin koulutusprojektina, jolla koko kansalle jaettiin sama stoori eikä tietoa pantattu eliitille. Tästä tuli tietenkin heti mieleen Suomen kansan kansalaiskoulutus 1800-luvulla. Luennoitsija viittasi suoraan eurooppalaiseen nationalismiin samalla vuosisadalla, joten en ollut hakoteillä.

Ja Vanhan testamentin kirjoittamisella oli merkityksensä heprean kielen yhtenäistymiselle, vähän niin kuin Suomen 1800-luvun kirjallistumisella...

Kolmannen viikon haastetteluvidoissa oli muuten mielenkiintoinen pätkä kirjallisen materiaalin erilaisesta asemasta (samaan aikaan) Ateenassa ja juutalaisten keskuudessa. Kun yhteiskunta oli mobiilimpi ja hajanaisempi, kirjallinen todistus 0li merkityksellisempi kuin todistajien lausunnot.

Kuva: Center for Jewish History NYC, Flickr Commons

Onnistuuko Elävän arkiston tuonti tänne?

Nyt kertoi Elävän arkiston blogi, että
Nettisivustollemme on nyt lisätty odotettu ominaisuus, jonka avulla voi ”upottaa” Elävän arkiston sisältöä myös Yleisradion ulkopuolisille verkkosivuille ja elävöittää verkkotarinaansa Elävän arkiston aikamatkoilla, nostalgisilla ajankuvilla, yhteisillä muistikuvilla ja tuhansilla muilla ohjelmilla.
Jos tässä alla pyörii 5 minuutin pätkä Kokemäestä, niin sitten toimii.

Mäntässä ennen kirkkoa ja museoita

Eilisen museoraportin teemaa jatkaen.
Olet tullut Mäntän kylään jo Lauantaina puolipäivän aikana, päästäksesi kirkkoveneellä Keuruun kirkolle. Mutta kun kirkkomiehet vasta huomen-aamulla lähtevät matkaan, on sinulla kyllä aikaa silmäillä tienoon ihanuuksia ja omituisuuksia. Yhdellä puolen Mäntän kesä-keskievaritaloa on korkea Mäntänmäki. Siellä on lavea näky-ala. Länttä kohden näet Ruoveden ihanarantaiset järvet saarineen, lahtineen; niitä vesiä ehkä samassa joku pienoinen höyry-alus tai purjehinen jähti vakoilee. Pohjosessa levittää Keuruunselkä laveat vetensä, hyväillen välin jylhiä ja korpisia, välin suloisia rantojansa. Alati korviisi soiva sohina saa sinun huomaamaan tuota kapeaa sinihko vyötä, joka yhdistää Keuruunseljän Ruoveden järvien kanssa. Kyllä on tuo side kapea, mutta ei suinkaan niin siivo eikä rauhallinen; sillä siinä pauhaa etuisinna Mänttäkoski, siinä virtaa Melaskoski ja muita vähäisempiä. Etelässä ovat Kuohreveden seljät, ja idässä näkyy maamme synkkiä korpia. Kun näin olet katsellut seutuja, laskennet ehkä käydäkses katsomaan Mäntän koskea, johon on rakettu yksi saha.
K. A. Castrén: Kirkkomatka. Suomen Kuvalehti 22/1873

7 virstan päässä Vilppulasta on Mäntän paperitehdas (jonka omistaja hra G. A. Serlachius) samannimisen kosken varrella. Jos on saatavana venettä Vilppulasta, on vesitie kieltämättä edullisempi. Matkalla on kaksi koskea, Melanen ja Keskinen. Tämä tie on erittäin kaunis ja viehättävä. Mutta jos venettä ei ole saatavissa, on kuljettava "Högmannin" hevosilla tai oikein turistien tapaan jalkaisin. Mäntässä on Koskelan keskievari. Mäntässä on myöskin pakettikantimien tehdas. 2 1/2 virstan päässä Mäntästä on Mäntänvuori, josta voi nähdä koko Keuruun ja Kuoreveden ihanat lahdelmat. Vuorella on jo jotenkin ränstynyt katselulava, jonka pylväihin lukemattomat vieraat ovat nimensä piirtäneet. Mäntän ja Keuruun kirkonkylän väliä kulkee säännöllisesti höyrylaiva "Keuru".
Matkailu-ohjeita Suomessa 1/1887

Ote kartasta KA - Talousosaston registraattorinkonttori - Senaatin talousosaston AD-aktikartat ja piirustukset (kokoelma) - Ad -aktikartat ja -piirustukset - 1. Kartta Vilppulan-Mäntän rautatiestä sikäli kuin se kulkee Ruoveden pitäjän rajasta Mäntän asemalle ynnä ehdotus rautatiestä Mäntän tehtaan alueen ulkopuolelta Virtasalmen yli... (sto ad 1673/279 1899)

Mäntän tehdaskylä on nyt seutunsa väkirikkain ja edistynein paikka. Kylä on mitä ihanimmalla paikalla ajatella saattaa; komea Keurusselkä ja Mäntän tumma korkea vuori, josta näkyy peninkulmittain maita ja vesiä, juhlistavat sen ympäristöjä. Rakennukset ja maat ovat mitä siistimmässä kunnossa, sillä patruuna on ollut sitkeä ja ajanmukainen maanviljelijä. 
Kyläkirjaston Kuvalehti, B-Sarja no 9/1905, josta myös kuvat yllä ja alla


tiistai 24. kesäkuuta 2014

Sunnuntai Mäntässä

Kun on käytettävissä joustava ja kärsivällinen autonkuljettaja, voi Kokemäen ja Helsingin välissä koukata Mäntässä. Ja kun on pseudokulturelli ihminen on lähes tulkoon pakko päästä Mänttään katsomaan suurella mediahuomiolla (lue: kaksi sivua Hesarissa) avattu Serlachiuksen taidemuseon laajennus.

Valitettavasti pseudokulturelli ihminen on nähnyt kymmeniä länsimaisia taidemuseoita ja vaatii paljon ihastuakseen. Göstan pavilijongin kierron jälkeen olo oli "ai, tässäkö tämä oli" ja päärakennuksessa "joo, kultakauden suomalaista taidetta".

Käynnin pelasti positiiviselle puolelle kaksi kokemusta. Ensimmäinen näistä oli Eija-Liisa Ahtilan installaatio Tutkimuksia draaman ekologiasta 1. (Joka kannattaa katsoa aloittaen tasatunnilta. Omasta kokemuksesta pilaantui viimeiset minuutit tasatunnin kierroksen kuulutuksiin.) Ahtila tarkasteli (tavalla, jota seuralaiseni ei mieltänyt "taiteeksi") näkökulmia ja havainnointia. Vahvin ahaa-hetki oli toteamus siitä, että mitä pienempi eläin, sitä tiheämmällä taajuudella se pystyy havainnoimaan ympäristöä. Niinkuin historiaa voidaan tehdä tarkemmalla tasolla kun valitaan tarpeeksi pieni kohde.

Riiko Sakkisen Museum of No Art olisi voinut iskeä, mutta ei. Toinen kohokohta löytyi saaresta. Tai oikeastaan järvestä. Urho Keinäsen Kosto (1915).
Saaren jälkeen kohti Mäntän keskustaa. Edellisellä (eli ensimmäisellä) käynnilläni Mäntässä olin bussiretkellä, jonka piti käydä kirkossa, mutta järjestelyt olivat epäonnistuneet. Jäin siihen käsitykseen, että siellä oli jotain näkemisen arvoista. Olin oikeassa ja ihastuin suuresti Hannes Autereen puukaiverruksiin saarnatuolissa, alttarikaiteessa ja urkuparvella. Ihania yksityiskohtia ja sopivat hienosti keskiaikaista kuvakieltä tavoittelevaan arkkitehtuuriin.

Finaalina Serlachiuksen museon toinen osa, joka ei ollut auki bussiretken aikaan. Vanhan tehdaskonttorin arkkitehtuuri oli aivan upea! Samaa ihanaa funkista kuin television Poiroteissa kuolaamani.
Päänäyttelystä Paperiperkele olin lukenut blogiarvioita, joista muodostunut varauksellinen asenteeni muuttui ihastukseksi, sillä (ainakin) kokonaisuutena läpikäytynä (ja Metsäperkeleen nähneenä) kierroksesta sai G. A. Serlachiuksen elämästä kiitettävän monipuolisen kuvan. Erityisesti pidin siitä, että näkökulmia oli useita ja että niitä esitettiin rinnakkain.


Uusimpana osana museota aulan työntekijä mainosti apteekkihuonetta. Siellä oli monenlaista aktiviteettia, joista minua kiinnosti vain pukeutuminen ja valokuvan otto. Ämpärikaupalla miinuspisteitä siis siitä, että isoinkaan naisten jakku ei mahtunut päälleni.

Alakerran näyttely Gustafin enkelit vaikutti mielenkiintoiselta sekä toteukseltaan että aiheeltaan. Kursorisella vilaisullakin siitä sai jotain irti Mäntästä taidekaupunkina.

Yläkerrassa oli mahdollisuus nähdä neljä pienoismallia tehtaan ja kaupungin kehityksestä, joka oli erinomaisen hyödyllistä ulkopaikkakuntalaiselle. Lisäksi pääsi patruunan sihteerin, patruunan ja johtokunnan (?) huoneiden rekonstruktioihin. Työntekijöiden edustajat jonottivat ensiksi mainitun ovella ja olivat valmiita kertomaan tarinoitaan napin painalluksesta. Tähän museoon kannattaa varata sekä aikaa että energiaa.

Patruunan huonekaluissa oli lisää Hannes Autereen puukaiverruksia (joihin päivän ensikontakti oli saatu Joenniemen viinituvan ovissa). Ehdottomasti päivän tähtitaiteilija.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kosketeltavat asiat: 6. Museo laatikossa

Kuudes osio esitteli 1900-luvun opetuskaapiston, jonka oli kehitellyt Philadelphiassa toiminut "kaupallinen museo" palvelemaan kaupungin ulkopuolella asuvia oppilaista. (Kuva Independence Seaport Museum, Flickr CC BY-NC-ND 2.0)

Kyse ei ollut menneisyyden esittämisestä vaan valmistautumisesta tulevaisuuteen tutustumalla erilaisiin raaka-aineisiin ja tuotteisiin. (Muistiin palasi Kalle Kallion esitys, jossa puhuttiin jostain samantapaisesta amerikkalaisesta laitoksesta. Samasta?)

Luennoitsijat esittelivät hartaudella tuotenäytteitä sisältäviä laatikoita, mutta minulta taisi mennä pointti ohi. Eikä se valjennut harjoitustehtävässäkään, jossa piti tehdä virtuaalisesti oma laatikko opetuskaapistoon. Käytin Pinterestiä pitkästä aikaa ja kokosin salmiakista kuvia, joiden esittämät asiat voisivat olla laatikossa. Paitsi ei jäätelö.

Keskustelukysymyksessä piti valita museo, jossa on käynyt, kertoa sen tavoitteet ja miettiä miten tavoitteet vaikuttavat sen tapaan järjestää ja esittää esineitä. Ei maailman vaikein kysymys, mutta tehtävämaratooni alkoi tuntua jo aivoissa jne. ja yritin kelata mahdollisimman yksinkertaista museota kuvailtavaksi.

Päädyin Helsingin työväenasuntomuseoon. Pyrkii käsittääkseni esittämään työväenluoka asumista ennen vanhaan. Tekee tämän kalustamalla eri aikojen ja erilaisten perheiden asuntoja autenttiseen ympäristöön.

Huh. Laiskottelu otettu kiinni ja seuraava osio julkaistaan vasta kun päivä koittaa Yhdysvaltain itärannikolla maanantaina 23.6.. Eli ihan pian, ellei jo nyt.

Kosketeltavat asiat: 5. Piilossa kaikkien näkyvillä

Viidennen osion videoissa tutustuttiin Harvadin yliopistolle lahjoitettuun kotimuseoon, jossa tuodaan voimakkaasti esille suvun miesten sotakokemuksia. Mutta katsomalla tarkasti/toisin, talosta löytyy merkkejä myös siellä asuneista ja vaikuttaneista naisista.


Ensimmäisenä tehtävänä oli analysoida yhtä perheen naisten esineistä. Valitsin videollakin mainitun tilkkutäkin, jonka tekijä Ella oli 4-vuotias aloittaessaan ja 5 1/2 -vuotias tilkkutäkin valmistuessa. Kuullostaa kammottavalta ensin, mutta tarkemmin ajateltuna tilkkujen yhdistäminen toisiinsa on aika hyvää ompeluharjoitusta. Aikuiset ovat varmasti ohjanneet tilkkujen valintaa ja tehtävää varten annetun artikkelin perusteella myös ommelleet osan peitosta. Eli taas esimerkki siitä, että kirjallinenkin tieto vaatii tarkistamista.

(Ellan ikäisenä minä pujotteln kuvioita vohvelikankaisiin pyyhkeisiin.) Kuvitus Miami University Library, Flickr Commons

Toisena tehtävänä oli miettiä jotain paikallista museota tai historiallista paikkaa ja miettiä näkyykö siellä "piilossa" olevia merkkejä ihmisistä, joita ei varsinaisesti esitellä. En ole varma ymmärsinkö tehtävänantoa oikein ja juhannuspäivänä oli heikot mahdollisuudet lähteä tarkistamaan museoiden sisältöjä.

Helpointa on muistella henkilömuseota ja Kokemäeltä käsin tulee mieleen tietenkin Emil Cedercreutzin museo. Sen Maahengen temppelinhän voisi sanoa olevan täynnä kaivattuja merkkejä, sillä siellä on esillä kymmenien (ellei satojen) menneisyyden ihmisen kädenjälki, mutta ei juuri yhdenkään henkilöä. (Sillä Cedercreutz ei niitä merkinnyt muistiin.)

Kurssivastausta kirjoittaessani tuli mieleen, että museoissa on usein useita esimerkkejä esineistä, sillä ne ovat kaikki yksilöjä. Silti tulee kuviteltua, että esi-isän höylä oli "ihan samanlainen" kuin museon kappale ja/tai naapurinsa.

Cedercreutzin museoon kuuluva Harjulan kesäkoti on hämärämpänä mielessäni. Veikkaan, että siellä ei ole merkkiäkään palvelusväestä?

Kosketeltavat asiat: 4. Patsaan varvas

Neljännessä kurssin osassa lähdetään liikkeelle Harvardin yliopistolla olevasta patsaasta, jonka kengänkärjen koskettamisella on taikauskoista merkitystä ja se on siksi aivan toisenvärinen kuin muut osat patsaasta.

Nimellisesti patsas esittää 1638 kuollutta yliopiston varhaista ja merkittävää lahjoittajaa, jonka nimen yliopisto sai/otti. Valitettavasti lahjoittajasta ei ollut käytettävissä kuvaa ja 1880-luvun kuvanveistäjä teki niin kuin parhaaksi näki. Tätä ratkaisua vierastettiin tuolloin ja kysyttiin, eikö olisi ollut parempi tehdä vertauskuvallinen esitys muistuttamaan yliopiston historiasta.

Tehtäväksi annettiin valita omasta ympäristöstä muistomerkki tai patsas ja verrata sen syntyhistoriaa ja merkitystä Harvadin patsaaseen. Olin juhannusta viettämässä Kokemäellä ja ensimmäiseksi tuli mieleen lapsuuteni ainoa patsas eli koskenraivaajien muistomerkki. Sitä olisi ollut hankala selittää englanniksi, joten vaihdoin tuoreempaan tapaukseen eli E. N. Setälän muistomerkkiin.

Opettajan tekijänoikeus -sivuston tulkinnan mukaan "Pysyvästi julkisessa tilassa olevia teoksia saa kuvata, ei kuitenkaan ansiotarkoitukseen.", joten uskallan esittää Lauri Astalan Kielioppi-teoksesta kuvan.


Muistomerkkin aktiivinen puuhaaminen alkoi vasta paikkakunnalta muuttamiseni jälkeen. Olen varmaankin lukenut paikallislehdistä etenemisestä ja tuhahdellut ajatusta kunnioittaa sitä ainoata valtakunnallisesti merkittävää henkilöä, jolla on marginaalinen yhteys Kokemäkeen.

Muistiin perustuen en siis osaisi kuin todeta, että muistomerkki on suhteellisen onnistunut ulkonäöltään. Onnekseni verkosta löytyi Tuuli Lähdesmäen väitöskirja "Kuohahdus Suomen kansan sydämestä" Henkilömonumentti diskursiivisena ilmiönä 1900-luvun lopun Suomessa, jossa Setälän muistomerkistä todetaan m.m.
Veistosta kiiteltiin julkisissa kannanotoissa selkeästä symboliikasta, mutta toisissa näkökulmissa sitä myös pidettiin liian osoittelevana ja naiivinakin. [...] Kielioppi on kiinnostava tapaus myös siksi, että monumenttihankkeen voi nähdä eräänlaisena imagostrategiana, jossa muiston kohteen ohella tehtiin näkyväksi hanketta vievää yhteisöä.
Kiitos tekstihaun sain selville, että Kokemäen Taiteilijaseuran edustaja olisi kaivannut näköispatsasta. Tästä ja parista muusta pointista sain rakennettua vaaditun vastauksen, jonka lopetin huomauttamalla, että Harvardin varpaan hinkkaus on todiste (kirjaimellisesta) kontaktista patsaaseen, kun monien muiden muistomerkkien ohi kävellään niitä huomaamatta.

Kosketeltavat asiat: 3. Arkistoitu tooga

Kurssin kolmannessa osassa aloitettiin 1830-luvun erikoisesta vaatekappaleesta, jota oli käyttänyt Harvardin opiskelija. Kysymällä oikeita asioita se kertoi aikansa historiasta.

Piti miettiä sitä miten sitä oli käytetty, sillä vaate saa merkityksensä käyttötavasta. Tässä tapauksessa käytettävissä oli piirros vastaavasta sekä käsityökirja, jossa sama malli oli molemmille sukupuolille ja kaiken ikäisille sopiva kotitakki. Harvardin opiskelijat olivat siis tuoneet sen uuteen ympäristöön ja luoneet nuorisomuodin.

Lisämerkityksiä löytyi kun tarkasteltiin omistajan suhteita sukupolvensa ajattelijoihin, jotka olivat opiskelleet Harvardissa samaan aikaan. Lisäksi huomioitiin vaatteen materiaalin eli puuvillan poliittiset merkitykset aikana, jolloin orjuutta alettiin kritisoida.

Lopuksi oli tehty vaatteesta käyttökopio. Virttymättömästä kankaasta tehtynä modernin opiskelija päällä se näytti melko rajulta. Pukemisen yhteydessä saatiin lisäymmärrystä vaatteen rakenteesta ja toiminnallisuudesta.

Lukuläksynä oli Thoreaun kirjasta Walden pätkä, jossa hän kritisoi muotia ja vaatteiden sosiaalisia merkityksiä laajemminkin. Sitä piti reflektoida suhteessa luokkatoverinsa takkiin sekä johonkin omaan vaatekappaleeseen. Lisäksi omasta vaatteestaan piti etsiä yhteyksiä aikamme poliittisiin, taloudellisiin tai sosiaalisiin ilmiöihin.

Hieman erikoisesti kuvaan asettelemani nykyään Kokemäellä sisätiloissa ja yksityisoloissa käyttämäni paita oli 80-luvun puolivälissä (muistaakseni) äidin ulkomailta tuoma tuliainen, jota käytin ylpeänä koulussa. Ulkomaanmatkailu olisi siis yksi mahdollinen konteksti. Toinen kulttuuristen symbolien kansanvälistyminen 1900-luvulla. Ja tekijänoikeudet kolmas.

Kosketeltavat asiat: 2. Katso kalaa

Tangible things -kurssin kakkososion otsikko "katso kalaa" liittyi kokemukseen 1800-luvulla. Innokas opiskelija oli tullut tutustumaan Harvardin vertailevan eläintieteen kokoelmaan ja sen johtaja Louis Agassiz istutti hänet useaksi päiväksi tuijottamaan yhtä ainutta säilöttyä kalaa. Vasta kun opiskelija oli saanut näytteestä tuotettua järkeviä kommentteja (kuten kalan symmetrisyyden) ja yleistyksiä, hän sai lisää kaloja katsottavaksi. (Tarina luettavissa verkossa.)

Eli pointtina oli, että ymmärtäkseen pitää tänäkin päivänä aloittaa tarkalla katsomisella ("close looking", onko jotain suomenkielistä termiä?) Eikä yllättäne, että osion ensimmäisenä harjoitustehtävänä oli valita joku esine ja tarkastella sitä huolella. Toisin kuin historiallisessa versiossa, saimme vinkkejä, kuten ominaisuuksien listaaminen, mittaaminen, maistaminen, haistaminen, koskeminen, kuvaaminen piirtämällä, massasta muovaamalla tai valokuvaamalla, synnyttämällä kysymyksiä, etsimällä niihin vastauksia, etsimällä esineeseen liittyviä taideteoksia, valokuvia, sananlaskuja, runoja, lainauksia...

Lopuksi piti saada kaikki tiivistettyä yhdeksi tekstinpalaksi. Eli työn määrä näkyy vain tekstin laadussa.
I was looking at a decorative object which is made of paper. I like the idea that it is made of plant based material and resembles a plant. I have had one for years, so it was not a revelation that it is relatively light, stays upright and gathers dust. Now I also know that it doesn't smell much and the leaf-like parts actually feel like dried leaves. But I do not know who made it and when? Who came up with the design and where? Who hard is it to learn to make one? How long does it take?
(Edelleen 17 päivää jälkijunassa.) Lisäkysymyksenä piti pohtia eroa esineen ja siitä otetun kuvan tarkastelun välillä. Esimerkkissäni kuvasta ei erotu kuinka lehdet värisevät kun hakkan näppäimistöä samalla pöydällä. Mahdollisesti siitä ei pysty edes varmasti sanomaan mistä materiaalista on kyse. Eli ei myöskään arviomaan painoa eikä tuoksuttomuutta.  

Nimi Louis Agassiz oli minulle tuttu kevään IHME-festivaalilta. Sen videoteoksessa esiteltiin hänen rasistisia ajatuksiaan. Nämä tuotiin esiin myös kurssimateriaalissa. Agassiz oli ottanut seitsemästä afrikkalaisperäisestä orjasta daguerreotyypit eli varhaiset valokuvat. Hän katsoi niitä varmasti huolellisesti, mutta keskittyi asioihin, jotka erosivat eurooppalaisita, eikä nähnyt yhtäläisyyksiä.

Kosketeltavat asiat: 1. Intro

Kun huomasin EdX:n valikoimassa kurssin USW30x Tangible Things: Discovering History Through Artworks, Artifacts, Scientific Specimens, and the Stuff Around You opettajanaan Laurel Thatcher Ulrich (! mainittu tässä blogissa kauan sitten) olin aivan innoissani. (Kurssin promovideo YouTubessa.) Mutta ensimmäinen moduli paljasti, että kyseessä ei ollut tavanomainen konsepti "katso videoita ja tee monivalintatehtävä". Vaadittiin ajattelua ja niinpä jäi roikkumaan useammaksi viikoksi. Juhannusaattona  ja -päivänä oli aikaa ja mahdollisuus laiskanläksyihin, jotka julkaisen täällä tänään. Onneksi kurssilla ei ole tiukasti seurattavaa aikataulua.

Intron ensimmäisessä videossa Ulrich selitti miten hän oli päätynyt esineiden pariin tutkiessaan varhaisten amerikkalaisten naisten historiaa. Kurssin tavoitteena on osoittaa, että esineiden (joihin kuuluuvat m.m. taide, käsityöt, työkalut ja tieteelliset näytteet) tarkka tarkastelu voi olla ovi historiaan.

Toisessa (ja viimeisessä videossa) opiskelijat selittivät, että tuoli ei ole ainoastaan tuoli vaan myös (tapauksesta riippuen) "puu" eli materiaalinsa, "kauppatavara", jonka kautta voidaan tarkastella verkostoja ja arvoja, "veistos", joksi se käyttämättömänä muuttuu museossa, "vallan symboli", joka kertoo patriarkkaalisesta kulttuurista, "dokumentti/todiste" tehdyksi tulemisestaan ja siihen liittyvistä asioista tai "lääketieteellinen hoitokeino", jos se on sellaiseksi tehty.

Pääharjoituksena oli sitten valita kotoa tavallinen esine ja määritellä se uudelleen ainakin viidellä tavalla. Vilaistuani muiden tuotoksia rohkaistuin tekemään oman pätkäni, josta perustelut jäivät puuttumaan ja tuolivideon ideat tulivat uudelleen käytettyä.
This is not a coffee maker, it is a product of industrial design. This is not a coffee maker, it is a commodity. This is not a coffee maker, it is a tool. This is not a coffee maker, it is (future) waste. This is not a coffee maker, it is an energy converter. 

Lopuksi piti vastata kysymyksiin milloin olit viimeksi museossa? minkälainen museo se oli? opitko jotain historiasta ja mitä se oli? Kyseessähän oli retkiraportoitu Itä-Hämeen museo, joka on paikallinen kulttuurihistoriallinen museo. Opettavaisinta oli 80- ja 90-lukujen esittely viidellä esineellä, joista yhtään en ole käyttänyt.

100%:n suoritukseen vaadittiin osallistuminen keskusteluun, joten kävin kommentoimassa 17 päivää vanhaa vastausta. Tuntui typerältä.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Palkittuja opettajia vuonna 1903

"Itsellisleski Anna Liisa Nordman, synt. 5 p. jouluk. 1830.
Jo vähän yli 40 vuoden on Anna Liisa Nordman pitänyt yksityistä pikkulasten koulua Laitilan Salon kylässä, jota tointa hän vielä jatkaa. Opetustoimessaan toimii hän innolla ja lämmöllä ja on siinä aina menestynyt, mutta ei ole koskaan tullut millään julkisella tavalla palkituksi. Itse elää hän köyhässä ja vaatimattomassa asemassa."
Anna Lisa syntyi Laitilan Paltilassa torppari Karl Henrikssonin ja Lisa Karlsdotterin perheeseen. Ilmeisesti 1850-luvulla hän oli mennyt naimisiin tarkk'ampuja Evert Johansson Nordmanin kanssa. (RK 1860-1866, 1867-1876, 1877-1886)
"Maria Österman Porvoon pitäjässä, synt. 4 p. huhtik. 1831.
Vuodesta 1862 alkaen on Maria Österman Saxbyn kylässä opettanut lapsia sisäluvussa, katkismuksessa ja lastenraamatussa saamatta koskaan muuta palkkaa, kuin mitä lasten vanhemmat ovat saattaneet antaa. Jälkeen vuoden 1898, kun kylään tuli ylempi kansakoulu, ovat hänen oppilaansa suuresti vähentyneet ja hän alkaa itse olla hyvin puutteellisissa varoissa."


"Maria Kaarlontytär Slöög, synt. 12 p. toukok. 1831.
51 vuotta on Maria Slöög toiminut Isonkyrön Palonkylässä antaen alkeisopetusta pienokaisille. Työstään on hän nauttinut mitättömän pientä palkkaa. Vaatimattomana on hän asunut pienessä isältään perityssä mökissään ja aineellisesta puutteestaan huolimatta on hän kestävyydellä ja lämmöllä aina työskennellyt."
Maria Fredrika oli pitäjänsuutari Carl Fredrik Slögen ja vaimonsa Susannan tytär. Rippikirjoissa ei näy Marian opettajantoimi. (RK 1865-1871, 1872-1881, 1872-1881)
"Kanttori Karl Johan Bergman Teerijärvellä, synt. 12 p. kesäk. 1833.
Syksystä 1859 alkaen aina syksyyn 1900 on Bergman vaikuttanut eräässä Teerijärven alemmassa kansakoulussa, jonka hän itse on perustanut. Tämän koulun hyväksi on B. käyttänyt miehuutensa parhaat voimat ja työskennellyt suurella menestyksellä ja siunauksella. Monet ovat ne, jotka ovat häneltä saaneet ensimmäiset opetuksensa ja jotka kiitollisuudella aina tulevat muistamaan tätä lämminsydämmistä opettajaansa. — Heikontunut terveys on viime aikoina estänyt häntä jatkamasta työtänsä."
Palkittiin jo kertaalleen vuonna 1900!
Tekstilainaukset: Rauman Lehti 17.1.1903
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto