maanantai 23. lokakuuta 2017

Poikamieselämää Viipurissa 1770-luvulla

Kaarlo Soikkelin artikkeli Tirehtööri Lenning Viipurissa julkaistiin Karjalassa 29.12.1915. Se perustuu Viipurin kaupungin arkistosta löytyneeseen Viipurin tuomiokirkon urkuri Johan Petter Lenningin yksityiseen tilikirjaan vuosilta 1769-76. Aivan Viipurin aikansa lopussa ja tilikirjan loppumisen jälkeen Lenning meni naimisiin, mutta sitä ennen hän asui yksinään Viipurissa.
Tuvansa oven edessä hänellä oli havuja, joihin sisäänastuja sai jalkansa pyyhkiä. Ne hän osti havunkauppiaailta, maksaen keralta 2 kop, tahi useammalta kerralta yhteensä 15 kop. Huoneiden maalaamattoman lattian hän toisinaan "kuurautti", suorittaen siitä työstä 30 kop. kerralta. Kummassakin huoneessa ottivat valtavan sijan "kaakeliuunit", jotka eivät kuitenkaan olleet kaakelista, vaan tiiliskivestä, päältä rapattuja ja valkaistuja. Molemmat muurit valkaistiinkin helmikuussa v. 1771. 
Varsinaiset ateriat Lenning ilmeisesti nautti kotinsa ulkopuolella
Mutta välipalat laittoi ja söi Lenning kotonaan. Joka päivä tuotiin hänelle tuopillinen maitoa, joka maksoi à 3 kop., muut tavarat olivat puodeista haettavat, kuten voi, juusto, kahvi (à 20 kop. naula), sokeri (à 20 kop. naula), viikunat, jotka olivat hänen erikoista mielitavaraansa (à 4 kop. kerrallaan), rusinat, mantelit, ryynit ja jauhot, valmiit limput, korput, piparikakut, ranskanleivät, rinkelit y. m. 

Aivan tilikirjan lopussa oli erillinen kirjanpito vuoden 1771 uhkapelien voitoista ja häviöistä.
Vuoden pitkään, alkaen helmikuun 6:sta aina joulukuun viimeiseen päivään oli tirehtöri 50:ssä peli-illassa läsnä. [...] Useimmiten oli tirehtöri muualla pelaamassa, ainoastaan jonkun kerran tulivat muut hänen kotiansa. Noista 50 kerrasta suoritettiin pelit ainoastaan 3 kertaa tirehtörin kotona. [...] Ei niinäkään harvoina iltoina, jolloin ystäviä tuli tirehtörin luokse, näy hänen luonaan tehdyn erinomaisempia valmistuksia: sitä eivät ainakaan tilit näy osottaman. Huhtikuun 26:na oli tämmöinen illanvietto tirehtörillä. Pari päivää ennen oli hän ostanut 16 pientä lasia, joten se aiheuttaa otaksumaan, että sinä iltana nautittiin entisistä varastoista. Lokakuun 9:nä oli taas "partia" Lenningin luona. Edellisenä iltana oli hän ostanut 8 kartuusia tupakkaa ja 10 pelikorttia sekä yhden naulan kynttilöitä. Muu oli jo ennen varattua. Liian runsasta kestitystä ei liene kuitenkaan ollut.
Pelit, joita silloin käytettiin, olivat lautapeli, L'ombre, Rassell ja Qvadrille.
Muihin huvituksiin ei tirehtöri lie juuri ottanutkaan osaa. Ainoastaan kerran maaliskuussa v. 1771 lie tirehtöri ollut teatterissa, koska hänen menopuolellaan on 26 kop. "för åskådande på T:h". 
Hienoa kulttuurihistoriaa! Onkohan tilikirja selvinnyt tähän päivään asti?

Kuva ei ole Viipurista vaan kirjasta Calliope (1739)

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Historiantutkimuksen päivät - lauantai

Historiantutkimuksen päivien viimeisenä aamuna kuuntelin session käsitöistä. Riikka Räisäsen esitys käsitteli värjäystä, mutta hän selitti Karjalan pukuja, joista opin enemmän. Ensimmäistä kertaa nimittäin kuulin, että äyrämöisten lisäksi alueella asui 1600-luvulla muuttaneita savakoita, joiden pukeutuminen oli muodikkaampaa. Karjalan kansanpuvun pysyivät siis käytössä kauemmin vastareaktiona ja erottumiskeinona? (Pitäisikö joskus oikeasti perehtyä Itä-Suomeen ja/tai Karjalaan?)

Anna Rauhala järkytti maailmankuvaani merkittävästi kertoessaan, että Museoviraston kyselytietojen perusteella Suomessa neulottiin vielä 1900-luvun alussa englantilaisena tuntemallani hankalalla tavalla. Minulle tuttu tekniikka levisi vasta kansakoulujen myötä. Vaikka Rauhalan mukaan neulominen opitiin useimmiten kotona.

Päivän kutsuttu puhuja oli Pelle Snickars otsikkonaan Modeling the Past — Between the History of Technology & the Digital Humanities. (Kalvonsa ovat saatavilla pdf:nä.) Mallintamista opiskelin korkeakoulututkinnon verran, Polhemin mekaanisia aakkosia näin viimeksi Tukholman lelumuseossa ja kuvatun projektin keskiössä olevaan Faluniin kaivokseen minulla on sukuyhteys. Ajatukseni ehtivät siis lentelemään sinne ja tänne enkä välttättämättä omaksunut sitä, mitä Snickars yritti sanoa mallintamisen ja datan transformatiivisesta merkityksestä historiantutkimukselle. Tai jotain.

Konkreettisemmaksi hyödyksi voi olla mainitsemansa Mediehistoriskt arkiv tai Tekniska Museetin digitoitu vuosikirja Daedalus. (Jälkimmäisistä löysin esi-isäni kertaalleen ja Polhemin oppilaana olleen poikansa useamman kerran.)

Lounastauolle lähtiessä vessajonot olivat niin pitkät, että päädyin poikkeamaan Sibelius-museoon Museokortti kädessäni. En toki kehdannut suunnistaa suoraan vessaan vaan tein pikaisen kierrokseen museossa, jossa parhaan muistini mukaan olen ollut viimeksi 1980-luvun alkupuoliskolla, kun äidin kanssa vietimme Turussa pari päivää. Muistikuvani museosta oli niin tylsä, etten ole sinne sittemmin hakeutunut.

Perusnäyttely vastasi mielikuvaani soitinkokoelmasta, mutta ei ollut niin toivoton kuin olin luullut. Erityisesti ilahduin kuuntelupisteestä, jossa sai kuulla simulaation modernista musiikkikappaleesta tallennettuna vahasylinterille, savikiekolle, vinyylilevylle ja CD:lle. Havainnollisti hienosti teknologian kehitystä.

Esineisiin olin vain vilaissut, joten vasta kuin tämä pysäytti, huomasin, että numeroita vastaavaa tekstiä ei ollut näkyvillä.
Tiskin takana palveleva kertoi, että tekstit olivat lainattavassa vihkossa, mutta koska piti ehtiä syömäänkin jotain, jätin museon tässä vaiheessa. Ruoka löytyi sitten niin nopeasti, että pääsin vielä palaamaan ja minun sallittiin jatkaa vierailuani vihko kädessä. Minut pysäyttänyt esine osoittautui virsikanteleeksi, kuten olin arvannut ja poistuin tyytyväisenä.

Vasta kun kerroin vierailustani small talkina, tajusin, ettei vihossa ollut tuota yhtä sanaa enempää. Ei selitystä soittimen alkuperästä eikä sen luonteesta, joka on olennaisesti eri kuin samassa vitriinissä olevalla jouhikolla ja muilla perinnesoittimilla. Että se siitä positiivisesta fiiliksestä.

Lounaan jälkeen oli vuorossa viimeinen sessio, johon valitsin esitykset keskiajan lähteistä, joiden tulkinnassa on Suomessa tehty virheitä. Tapio Salminen selosti notaarijärjestelmää ja Kirsi Salonen Vatikaania. Kummatkin olivat osin aiemmin kuulemaani, mutta ei haittaavasti. Edelleen ihmetytti miten ammattihistorioitsijat ovat voineet käyttää lähteitä ymmärtämättä niiden takana olevaa prosessia. (Se, että itse mokasin vuonna 2007, ei ole kovin ihmeellistä. Valitettavasti.)

lauantai 21. lokakuuta 2017

Oletko menossa kirjamessuille?

Helsingin kirjamessut tarjosivat minulle (bloginpitäjänä) tälle vuodelle ilmaisen sisäänpääsyn ja kolme lippua jaettavaksi eteenpäin. Onneksi sähköpostitse, sillä messuthan alkavat jo tulevana torstaina.

Arvon lippujen saajat (lippu per henkilö, siis) sunnuntai-iltana. Jos haluat olla mukana arvonnassa, jätä sähköpostiosoitteesi tänne.

Historiantutkimuksen päivät - perjantai

Kävely yliopistolle sujui yllättävän nopeasti ja ehdin aamun aluksi vilaista käynnissä myös olleen historiallisen verkostotutkimuksen postereita. Paljon on kiinnostavaa tekeillä.

Valitettavasti ensimmäisen session Suomen ja Ruotsin yhteisen ajan historiografia tuntui olevan niin alkutekijöissään, etten saanut irti mitään ajatuksia. Vähän mietitytti yleisesitysten vertailu 1900-luvulta, kun tekstit (mutuilusti) lainaavat paljon jo 1800-luvulla kirjoitetusta. Mutta enköhän joskus ymmärrä enemmän.

Päivän keynoten ymmärtämisessä ei ollut mitään ongelmia Nigel West aloitti mainostamalla esiintyneensä luksusristeilyn asiaviihteenä ja sellaisena saattoi pitää myös esitystään Researching and Publishing Intelligence History: The Challenges, Pitfalls and Triumphs of Disclosure.

Siinä West m.m. kertoi (minulle uutena tietona), että Enigman hakkerointi tuotiin julkisuuteen vasta 1974. Tätä ennen julkaistuissa muistelmissa ja analyyseissä saattoivat siis todellisuudessa kaapattuihin viesteihin perustuvat onnistumiset näyttää esim. yksittäisten ihmisten erinomaiselta harkintakyvyltä tms. Vastaavia virhetulkintoja tekee, jos/kun ei muista, että lähteet eivät kerro kaikkea käytettävissä olevaa tietoa päätöstilanteessa puhumattakaan muista siihen vaikuttavista tekijöistä.

Lounastauolla lähdin kävelylle ja silmiini sattui kyltti Gustaf Nyström -näyttelystä kauniin rakennuksen edessä. Sisällä opin plansseista, että on ollut aika, jolloin Turkuun rakennettiin esteettisiä rakennuksia. Tietoa enemmän nautin interiööristä, joka oli rakennettu Ernst Dahlströmin perheelle. Täytyi tarkistaa: Dahlströmin kortiston Svante ei kuulunut joukkoon.
Tauon jälkeen kuuntelin kolme esitystä liikkuvista ihmisistä. Mielenkiintoisin oli Harry R:son Svenssonin, joka käsitteli vuosina 1650-1753 Pedersörestä ja Kronobystä Karlskronassa vuosittain neljän kuukauden ajan töissä käyneistä kirvesmiehistä. Paikallishistorioissa tämä on Svenssonin mukaan esitetty, mutta ei ilmeisesti laajemmin tunnettu, ruotujakolaitoksen erikoisuus. Svensson näytti niin siistillä käsialalla kirjoitettuja listoja töissä 1600-luvun lopussa käyneistä, että kadehdin niitä, joilla on paikkakunnalla juuria tai muita henkilöhistorialisia mielenkiinnon kohteita. (Svensson väittelee marraskuussa ja toivottavasti väitöskirjansa tulee vapaasti verkkoon.)

Päivän viimeiseksi istahdin sessioon Historiallinen tieto yhteiskunnassa ja historian käyttö. Pitihän sitä kuulla mikä oli vastaus Anne Heinon otsikkoon Omaehtoinen historiantutkimus - uhka vai mahdollisuus?

Intron jälkeen Heino esitteli kolme esimerkkiään, joista yksi oli uhka, yksi mahdollisuus ja kolmas joko-tai. Olisi pitänyt olla ilosta pinkeänä, kun koko porukka ei saanut yhteistä tuomiota, mutta muutamia sekunteja mietittyäni tajusin, että uhkiksi oli määritelty historiantutkijoiden kanssa samalla tontilla liikkuvat ja joidenkin tahojen asiantuntijoiksi luokittelemat, kun taas "mahdollisuus" nähtiin toimijoissa, joiden aihepiiri ei voisi vähempää kiinnostaa ammattilaistutkijoita.

Hoh-hoijaa.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Historiantutkimuksen päivät - torstai

Tuntuu kuin historiantutkimuspäivät Helsingissä olivat olleet ihan äskettäin ja Joensuu samoin, mutta niin vaan on taas aika ammattilaisten aika kokoontua ja Kyläkosken kuokkia. Tällä kertaa Turussa.

Aamun ekan session aihe oli naimattomuus. Heti Julia Dahlbergin tilastoja käsitelleestä esityksestä kävi ilmi, että (jälleen kerran) rajojen vetäminen on vaikeaa. Tilastoihin oli välillä merkitty naimattomiksi lapsetkin ja välillä 15-vuotiaat, eli luvut eivät todellakaan edustaneet koko iäkseen naimattomiksi jääneitä. Jos jälkimmäinen kategoria olisi erotettavissa, niin otettaisiinko siihen mukaan emännöitsijänsä kanssa lapsia tehneet säätyläismiehet, jotka Tiina Miettinen kommentoidessaan toi esille?

Eeva Kotioja puhui naimattomaksi jääneen Adelaïde Ehrnroothin suhteesta veljiinsä. Toinen veljistä ei hyväksynyt siskon aktivismia eikä tukenut sitä valtiopäivillä, mihin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Toinen veljistä taas auttoi konkreettisesti siskonsa pyrkimyksissä ja sai itse vastaavasti apua häneltä. Eli sukulaisuussuhteet voivat olla voimavara tai sitten ei. Pätee käsittääkseni muissakin säädyissä ja muinakin aikoina.

Laika Nevalainen käsitteli 1800- ja 1900-luvun vaihteessa naimattomille miehille rakennettuja koti-laitoksia, joissa kodinomaisuus oli loppujen lopuksi aika vähissä. Keskustelussa tultiin (melko pikaisesti) lopputulokseen, että miehille oli mahdottomuus asua yksin. Tätä en yleistäisi säätyrajojen, maantieteen ja ajan yli ilman lisätietoja.

Lopuksi Kirsi-Maria Hytönen kertoi havainnoistaan Satasärmäinen nainen -keräykseen kirjoittaneista naimattomista naisista, joiden hän oli odottanut käsittelevän elämäänsä työuran kautta, mutta näin ei sitten ollutkaan. Hytönen palasi määrittelemisen problematiikkaan, mitä poimia otokseensa? Päällimmäiseksi jäikin minulle ajatus siitä, että naimattomuus, perheettömyys ja yksinasuminen ovat eri asioita ja hankalia kaikki kolme. Myös nykyajassa, Kelan asumistuesta tehtyjen mediajuttujen perusteella.

Vastoin parempaa järkeäni menin sitten muun väen mukana kuuntelemaan Maria Tamboukoun keynote-esityksen Archival technologies: past traces, future imaginings. Kutinani oli oikeassa, en tajunnut mitään. (En toki kuvitellut, että genealogy, jonka Tamboukou useasti mainitsi, olisi ollut minulle tuttua sukututkimusta.)

Esityksen päätteeksi Tiina Kinnunen totesi, että sen annin pohjalta Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden ("proper historians") pitää miettiä työnsä uudestaan ("have to rethink our work"). Koko loppupäivän yritin löytää IOH:ta, joka olisi voinut minulle suomeksi sanoa saaneensa esityksestä jotain irti, mutta epäonnistuin. Ehkä halusivat pitää ammattisalaisuutena? Tai olivat ihan yhtä pihalla kuin minäkin Foucault-Derrida-Spinoza -vyörytyksessä.

Lounaan jälkeen kuuntelin session oikeudellisesta tieto-taidosta. Sen aluksi Petteri Impola esitteli alustavia tuloksiaan 1600-luvun raastuvanoikeuksien pöytäkirjoista löytyneistä valtuutetuista eli proto-asianajajista. Heille oli enimmäkseen annettu tehtäväksi melko simppeleitä raha-asioihin liityviä juttuja ja joko juttujen luonteesta tai taidostaan johtuen useammin voittivat kuin hävisivät.

Riina Turunen selosti havaintojaan Vaasan konkurssioikeudenkäynneistä, joissa velalliset lähes aina esiintyivät ilman avustajaa. Mahdollisesti luodakseen itselleen edullisen kuvan. Tai sitten konkurssi oli kaupunkiympäristössä tuttavien ja sukulaisten konkurssien tai aiemman velkojan aseman vuoksi niin tuttu, että apua ei suuremmin kaivattu. (Keskustelussa mainittiin alkuvuodesta ihmettelemäni kauppiaiden oppaat, mutta niin yleisesti, ettei niistä tainnut paikallaolijoilla Suomen suhteen olla lisätietoa.)

Session kolmantena Jussi Sallinen oli pyrkinyt hahmottamaan liikemiesten tietotaitoa 1890-luvulla tuolloin tehdyistä osakeyhtiösopimuksista. Hän oli törmännyt (mutta missasin missä) Suomessa harvinaisiin määrällisiin rajoituksiin arkistoaineiston saamisessa eteensä.

Päivän lopuksi kuuntelin kolme esitystä Turun (Topi Artukka), Helsingin (Saara Hilpinen) ja Viipurin (Ulla Ijäs) seurapiirielämästä 1800-luvun alussa. Seurapiirin määrittely muodostui ongelmaksi eivätkä siihen kuuluneet henkilöt vaikuttaneet vain paikallisesti.

P. S. Illalla taivalsin vastaanotolle Turun linnaan, josta poimin Turun Historiallisen museon rintamerkin päivän kuvitukseksi. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että tilaisuudessa löysin myös proffan, jonka pokka piti hänen referoidessaan pyynnöstäni aamupäivän keynotea, joten ei se ollut täysin mahdoton ymmärtää.

torstai 19. lokakuuta 2017

Satunnainen sitaatti kansan sivistämisestä


Hilda Tilhän romaanista Leeni
Kirkonkylän asukkaat pitivät aartolahtelaisia auttamattomina pöllöinä, joihin ei mikään pystynyt. Olivat joskus koettaneet valistaa heitä. Kerrankin oli Severola sisarineen, veljineen ja muun valistuneen väen kanssa pitäneet sivistyttävän iltaman kylässä. Olivat kertoneet, minkälaisia esi-isät olivat olleet. Kertoilivat edesmenneen Suomen kansan suurista urostöistä ja mahtavista sodista, joissa peloton talonpoika oli taistellut vihollisia vastaan. 
Puhe kummastutti suuresti metsäkylän asukkaita, sillä he pelkäsivät äärettömästi sotaa. Jo poikina he kaikessa toveruudessaan saman ikäisten tyttöjen kanssa olivat suunnitelleet, mihin olisi paras piiloutua, jos vihollinen sattuisi tulemaan. Vanhat olivat kertoneet kuulleensa vanhemmiltaan, miten sota-aikana joukottani piilouduttiin vuorten luoliin, ettei vihollinen löytäisi. 
Nyt kertoivat kirkonkyläläiset, etteivät esi-isät ollenkaan pelänneet, vaan uljaina taistelivat edestä rakkaan synnyinmaan. Pelottomuuteen kehottivat heitäkin. Sitten lauloivat omituisilla kurkku-äänillä. Kun toinen lauloi kimeästi, veti toinen romeaan ja kolmas vikisi. Tanssivatkin keskenään ja lupasivat toistekin tulla.
Kuva Ampiainen 1/1910

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Linnanvoudin Alida-tytär

Listatessani Turun linnan vahtimestareita jätin Lindbergin kohdalla lainaamani J. W. Lilljan tekstin kesken. Sen jatko kuuluu
Redan den första dagen blef jag inwigd i ett förtroende, en sak, som med skäl synes ligga honom nära om hjertat: Hans yngre, förhoppningsfulla dotter Alidas uppfostran; hennes, som, enligt hwad H:fors Dagbl. nu wet omtala, snart skall gifwa en konsert i hufwudstaden. Jag har sett hennes oskuldsfulla, barnsligt naiva bild i fotografi och hennes i alla delar utmärkta skolbetyg af mamsellerna Blomqwist i Helsingfors. Jag omnämner detta emedan wi i henne hafwa en lofwande telning i den finska konstens örtagård. — Violinspelaren Lindberg är hans brorsson." (Åbo Underrättelser 28.2.1865 ) 
Kun Lindbergin perhe jäi selvittämättä, on tekstistä helpointa tarttua Helsingfors Dagbladiin. Se oli tosiaan 23.2.1865 raportoinut, että "Vår hoppfulla pianist, m:lle Alie Lindberg" oli aikeissa antaa konsertin. Samassa haussa tuli esiin 4.1.1865 julkaistu viulisti Johan Lindbergin 25.12.1865 Wienistä lähettämä kirje. Arvatenkin linnanvouti Lindberg on molemmat lehtijutut Lilljalle esitellyt ja samalla selostanut sukusuhteensa.

Viulisti on saanut Wikipedia-sivun ja niin on Alidakin, jonka viralliset nimet ovat Alexandra Alice. Tunnettiinko hänet kotonaan Alidana, kirjoittiko Lillja nimen väärin vai painettiinko se väärin. Mahdotonta sanoa. Yleisimmin hänet tunnetaan nimellä Alie Lindberg, jota Margit Rahkonen käytti elämäkerrassaan, jonka alaotsikko on Suomalaisen pianistin taiteilijanura 1800-luvulla.

Rahkosen mukaan Ahvenanmaalla Alie ja kuusi vuotta vanhempi sisarensa saivat pianonsoiton opetusta. Alien ollessa 11-vuotias Finströmin kirkkoherra Frans Peter von Knorring kirjoitti hänen musikaalisesta lahjakkuudestaan Fredrik Cygnaeukselle 8.5.1860.

Mamsell Lindberg, joka yhdessä Sundin kirkkoherran vaimon ja tyttären kanssa oli tullut Ahvenanmaalta Turkuun, oli ehkä Alie matkalla Helsinkiin (Åbo Tidningar 2.10.1860). Alien ensiesiintymisestä Helsingissä saman vuoden lopulla Rahkonen ei löytänyt aikalaislähdettä enkä minäkään. Viulistiserkkunsa konsertoi Helsingissä ja todella nuori pianisti olisi hyvin voitu ottaa osaksi esitystä.

Lilljan mainitsemasta mamselli Blomqvistien koulusta Rahkosella ei ollut tietoa. Wikipedia tietää kertoa, että sen kuusivuotinen kurssi oli ajalle tyypillistä tyttökoulua vaativampi. Koulunkäynnin ohella vuosina 1860-65 Alien mainitaan saaneen pianonsoiton opetusta Ph. Jacobssonilta.

Vain 16-vuotiaana Alie lähti apurahojen turvin opiskelemaan Dresdeniin vuosiksi 1865-67.

Kuvat Veckans Krönika 43/1913 ja Wikimedia

tiistai 17. lokakuuta 2017

Tuokiokuva 1800-luvun talouskuplasta


Karl Henrik Hornborgin (1853-1921) kertomuksesta Onnen turkki (Taloista ja taipaleelta1898)
Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha, ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti, rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki, niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna. 
Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli, mutta akentti sai rouvan puolelleen ja — parin päivän perästä oli kauppa tehty… Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi muita. 
Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen. 
Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs perheen ystävä oli Pietarista tuonut. 
Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja. 
Lyhyeen on leikki lysti. 
Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen. Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin. Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut. Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin. Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä: vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.
Kuvat Ateneum 9-11/1901

maanantai 16. lokakuuta 2017

Lokakuun alkupuoli

30.9.
  • Paleontologeille ja egyptologeille harjoitusmateriaalia. 2 euroa per lodja. Tiger.
1.10.
  • Poikkesin Ikea-reissulla Glimsin museoon. Opin: Espoossa nykyään melkein yhtä paljon hevosia kuin vuonna 1920.
5.10.
  • Pukudraamaa Äidistä tyttäreen: naiset yliopistossa ei ollut Yliopistomuseossa katsomassa yhtään miestä. Masentavaa.
10.10.
  • Pitkästä aikaa Kaisan K4:ssä. Työpisteiden lisäämisen sijaan yksi on korvattu tyhjällä vitriinillä. Arkkitehtuurin helmi, jep.
  • Tutunnäköinen @tiedekulma. Ai, niin "se virolainen , joka puhui nälkävuosista siinä yhdessä semmassa". Intensiivinen ilmaisu jäi mieleen.
  • En osaa päättää jäänkö kuuntelemaan akatemian digitalisaatiota kv-yleisön kanssa vai lähdenkö huiviostoksille ja @AteneumMuseum iin.
  • Ankallisgalleria hyvä vetonaula @AteneumMuseum perusnäyttelyn kierrolle. Tekstit kylläkin teoksia parempia. [Eniten pidin tästä Eino Maininkisen Kylpyankasta, josta ei vitriinissä kännykällä saanut kovin kummoista kuvaa.]
12.10.
  • Tietokone kierrätykseen. 7 tuntia myöhemmin testaa sisällöstä poltettu romppu. Siirrä sisältö omallle koneelle. Helpotuksen huokaus #einäin
13.10.
15.10.
  • Tuoreessa Pohjois-Euroopan kartta-animaatiossa muutama outo nimi ja raja. [Ville Laakson ensihuomio "Hmmm Novgorod ainakin tupsahtaa Karjalaan rapiat 200 vuotta liian aikaisin.". Oma täydennykseni "M.m. esihistoriallisen ajan tiukkarajainen "Pohjola" Jäämeren rannalla kiinnitti oman huomioni kännykän ruudulta katsottuna.". Ja Laakson loppukommentti "Suuret ja pienet kokonaisuudet (kuten pohjoisessa saamelaisten lapinkylät) lyövät hauskasti kättä. Moni asia kohdallaan ja moni vinksallaan."]
  • Historiallista. Kuuntelin paneelikeskustelun, joka oli antoisa ja toimivuudessaan ilo kuunnella. Kiitos @PetraLaiti &co.
    [Kyseessä oli Anti-Racist Forumin tapahtuma Suomi 100: vaiennetut historiat, josta lähdin paneelin jälkeen. Muut keskustelijat Michaela Mouan moderoimassa paneelissa olivat Päivi Majaniemi ja Leif Hagert.
    He puhuivat sekä saamelaisten ja romanien historian näkymättömyydestä kouluopetuksessa ja julkisuudessa, jossa Suomen historia on valkeaksi ja syyttömäksi kiillotettu, että oman yhteisön vaikeuksista välittää kokemusmuistoja eteenpäin.
    (Yleisö oli hipsterein, johon olen mihinkään historiaan liittyvässä tapahtumassa kohdannut. Sukupuolet epätavallisen tasan ja olin todennäköisesti vanhin. Ainoa historiaihminen, jonka tunnistin paikallaolijoista, oli Miika Tervonen.)]

Koiramäen kuninkaiden historia

En päässyt tarttumaan Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiaan ennen tuttaviani. Joten ehdin sosiaalisessa mediassa nähdä hauskaksi koettuja poimintoja alkuaukeaman sukutaulusta. Sekä huomion, että kirjassa Porin perustamisvuosi heitti 30 vuodella ja Kuusiston linnan hajoitus 40 vuodella.

Vakavammin Ihan Oikea Historiantutkija totesi, että
Luulisin ja toivoisin, että olisin hiffanut tämän itsekin. Olin nimittäin odottanut Suomen lasten historian tapaan lapsen näkökulmaa ja/tai Koiramäen arjen historiaa. Mutta ei. Kirja tosiaan alkaa Lutherista ja koska kyse on lastenkirjasta, tälle ei anneta mitään perustelua. Vanhanaikaisuutta on siinäkin, että ensimmäisen luvun nimi on Uskonpuhdistus eli reformaatio.

Tämän jälkeen edetään kuningas kerrallaan ja tavalliset ihmiset ovat marginaalissa eikä toisin päin. Tavalliset ihmiset oli sentään linkitetty Koiramäen sukutauluun.

Koska kuninkaat ja muutamat esiin nostetut suurmiehet (Agricola, Pehr Kalm. Runeberg) ovat miehiä, kirja oli myös perinteisen miehinen. Tätä korosti sodille omistettu sivumäärä: nuijasodalle 3 aukeamaa, 30-vuotiselle sodalle 3 aukeamaa, isovihalle 5 sivua ja Suomen sodalle 3 aukeamaa.

Ainoat rauhallisemmat jaksot olivat postikannon kuvaus ja Kustaa III:n Suomen vierailu. (Kustaa IV Aadolfin tekstipätkässä ei puhuttu Suomessa käynnistä mitään. Tietenkään ja todistaen lopullisesti kirjan historiankirjoituksen perinteellisyyden.)

Lukemiseni ei ollut niin tarkkaa, että olisin löytänyt lisää vuosilukuvirheitä. Jotta saisin pikkuisen nipottaa, niin Aikajanassa (s. 6-7) isoviha loppuu ilman rauhantekoa, mutta pikkuvihan jälkeen "lisää alueita Itä-Suomesta menetetään Venäjälle." Alun kartan (s. 4-5) sanotaan kattavan Suomen kirjan tapahtuma-aikana. Rajusta perspektiivistä huolimatta siihen ei ole mahtunut mitään Torniosta pohjoiseen.

Eikä Koiramäen väen juurissakaan mitään saamelaisia ole, vaan täysin uskottavia paikkoja Tyrvään ympäristöstä (eli omien esivanhempieni elinpaikoilta). Epäuskottavinta sukutaulussa onkin sen täydellisyys 1600-luvun alun sukupolviin asti. Pientä tekstiä tiiranneet ovat löytäneet populaarikulttuuriin viittaavia vitsejä, mutta tiukkapipona vedin herneen nenään, kun ennen Tampereen perustamista se esitetään Urjalan ja Kangasalan rinnalla paikannimenä. Paikallishistoriallisesti huomauttaisin myös, että Helsingin käsityöläiset tuskin olisivat sallineet räätälin tai teurastajan toimimisen kaupungin rajojen läheisyydessä, mutta niiden ulkopuolella.

Mutta "kyllä Kunnas tietää, milloin Tampere on perustettu" minulle vakuutettiin. Ja tosiaan, kyseinen vuosiluku kirjassa (s. 5) on oikein. Pitää olla huumorintajua... hetkinen, onko kirjan formaattikin vitsi? Parodia perinteisestä Suomen historian esityksestä?

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Satunnainen sitaatti historiallisesta romaanista

Muistan kuinka paksunevien historiallisten romaanien buumi oli alkamassa työskennellessäni opiskeluaikana Helsingin yliopiston kirjastossa. Sanomalehtisaliin alkoi ilmestyä kirjailijoita, jotka lukivat mikrofilmiltä vanhoja sanomalehtiä. Näin ajankuvasta saatiin pienempiäkin detaljeja myötenuskottavaa ja rikasta. Myöhemmin luin Kjell Westön Finlandia-voittajan Missä kuljimme kerran (2006) ja tätä taustaa vasten koin sen lähinnä olevan tiineenä vanhoista sanomalehdistä. Päätin, että ylipäänsä koko historiallisen romaanin lajityyppi ei olisi minun kirjallisuuttani.

Miksi Hulda Festenistä piirrettiin kuva?

Fyrenin piirroksissa naiset ovat selvässä vähemmistössä, joten kansikuva 24/1905 pysäytti ja herätti mielenkiinnon. Hulda Festen? Verkkohaku ei pitkälle auttanut, mutta paljasti kansanmusiikin kerääjäksi.

Sanomalehdet pelastavat jälleen. Festen oli Jyväskylän seminaarin suomenkielen opettaja, joka nousi julkisuuteen poliittisella kannanotolla luokkatilassa. Jyväskylästä saadun tiedon mukaan
Ainetta valmistaessaan luki neiti Festen U.S:n kirjoituksen, jossa Soisalon-Soinista ylistellään ja hänen kuolemaansa tavallaan verrataan marttyyrin kuolemaan. Osa oppilaista sanoo erityisesti kiinnittäneensä huomionsa siihen, että neiti F. puhui kolmesta marttyyristä Soisalon-Soinisen nimen yhteydessä, ja suuri osa luokasta oli käsittänyt opettajattaren tarkotuksena olleen, että aineessa olisivat mainittavat myöskin Bobrikoff ja Plehve. 
Kun oppilaat paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta eivät yhteisen sopimuksen nojalla kirjottaneet vastoin vakaumustaan ja pääasiallisesti koskettelivat uskonnon marttyyreitä, ei neiti Festen sanonut niiden aineiden olleen hänen tarkotuksensa mukaisia, jota vastoin ne muutama, joissa puhuttiin prokuraattorista hänen mielestään olivat onnistuneempia. Aivan selvää siis on, että neiti Festen pääasiallisesti tarkoitti Soisalon-Soinista kirjotuksen aiheena. (Lahden Lehti 13.4.1905)
Kouluviranomaisten tutkimusten jälkeen Festen pidätettiin virantoimituksesta 11.1.1906 (Perä-Pohjolainen 16.1.1906). Festen valitti päätöksestä senaattiin (Wiipuri 26.7.1907).

Sanomalehdet eivät ole tällaiseen aiheeseen hyvä lähde, sillä sensuuri oli käytössä. Miksi reagoitiin vallanpitäjien näkökulmasta "oikeaan" tulkintaan Soisalo-Soinisen murhasta?

lauantai 14. lokakuuta 2017

Kustaa III sodan sotavangit

Aikakauslehtiä virtuaalisesti selatessa tuli vastaan ahvenanmaalaisen vuonna 1770 syntyneen Daniel Sorrin lyhyt elämäkerta lehdessä Hembygden 4/1911. Mielenkiintoinen sinänsä, mutta erityisesti lyhyen sotavankeuskuvauksen tähden.
Samma år [1789] d. 24 Augusti blef jag wid Swänsksund til lika med monga andra til fonga tagen och Kom i fiendens händer och fördes Konunga Ricket Ryssland i genom alt in til swarta hafwet, men hwad för Ett elände siukdom och hungersnöd mig där wederfores är åbeskrifwerligit. År 1791 d. 16 Maius kom jag på Swärges Ricke och gränsor igen och hwart hederlipen Emottagen.
Mustallemerelle asti! Minuahan kiehtoi Suuren Pohjan sodan vangeissa se, että he palasivat Suomeen (tai Ruotsiin) nähtyään asioita ja maisemia, jotka olivat muille täysin vieraita. Vaikka kyseisessä tutkimuksessa törmäsin samoissa paikoissa II maailmansodan suomalaisiin sotavankeihin, en ole ollenkaan ajatellut välin jäävien sotien mahdollisesti Venäjää nähneitä vankeja.

Onko heistä edes kirjoitettu? Kysyin Kustaan sodan vankien perään Facebookin 1700-luvun tutkijoiden ryhmässä ja vastaukset olivat vähäisiä. Yksi viittasi 1950-luvulla kirjoitettuun sukuhistoriaan, jossa vangittujen upseerien vaiheista ei osattu sanoa mitään. Toinen tiesi Ukrainan Gammalsvenskbystä kirjoitetun, että sinne päätyi jotaikin vankeja ja osa jäi sinne sodankin jälkeen. Omatoimisesti löysin verkosta Anders Winbergin sotapäiväkirjan (pdf).

Päästyäni kirjastoon Pekka Kilpisen Valistunutta sodankäyntiä 1788-90. Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta tarjosi tiedon kahdesta muusta vankeusajan kuvauksesta. Näistä Johan Jacob Burmanin
Anteckningar förda under tiden från år 1785 till år 1816 julkaistiin 1800-luvulla.

Kilpisen kirjan löysin Jussi T. Lappalaisen Kuninkaan viimeinen kortti. Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790 kirjan lähdeluettelosta. Lappalainen lainaa edellä mainittua Winbergin tekstiä ja kertoo sitten ilman lähdeviitteitä, että
[Upseeri]vankeja siirrettiin sitten pitkin Viroa, Liivinmaata, Luoteis-Venäjää ja Inkeriä - se oli useimmille mielenkiintoinen, joskin raskas kiertomatka - kunnes heidät rauhanteon jälkeen syyskuussa päästettiin Pietarista venäläisten tarjoamilla aluksilla tai itse kustannetuilla hevoskyydillä Suomen puolelle.
Miehistövankien asema oli paljon heikompi. Heidän majoituksensa jätti paljon toivomisen varaa, muona joutui usein varkaiden käsiin, ja venäläiset sotilaat ja siviiliväestö kohtelivat heitä vihamielisesti. (s. 155)
  Myöhemmin selviää, että vankeja ei ole tosiaankaan tarkemmin tutkittu.
... runsaasta 10000 vangista aimo osa pääsi palaamaan. Palanneiden määrää ei ole koskaan laskettu, ja jo se edellyttäisi vähintään kaikkien katselmusluetteloiden ja kirkonkirjojen läpi käyntiä. (s. 200)
Jos palanneita ei ole laskettu, miten voidaan tietää "aimo osan" palanneen? 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Vieraan näkökulma

Olen ollut historiasta lapsesta asti kiinnostunut ja sain koulussa siitä hyviä numeroita. Mutta faktat eivät jääneet päähäni ennenkuin aloitin sukututkimuksen ja aloin tarkastella tapahtumia yksittäisen esivanhempani kannalta.

Koen tämän edelleen merkitykselliseksi, mutta tosiasia on, että tällä tavalla Suuri Pohjan sota on minulle hyökkäys Riikaan (Kristian Procopaeus), Pultava ja Bender (Caleb de Frumerie), Viipurin valtaus ja sotavankeus (Gabriel Sarén), pakolaisuus Ruotsissa (Gottlebenit, Flachseniukset, Petter Sund perheineen ja monet muut), Armfeltin tunturiretki (Johan Pihl), venäläisten hyökkäykset Ruotsin rannikolle (Petter Sund) sekä tietenkin kärsimys miehittäjävallan alla.

Valtapolitiikka ja sodassa tehdyt strategiset ratkaisut ovat jääneet täysin pimentoon. Siksi oli minulle hyödyllistä katsoa Extra Creditsin videosarja Great Northern War.
Ainakin nyt tiedän miten Kaarle XII päätyi Pultavaan. Sillä rehellisyyden nimessä en olisi sitä ennen näitä videoiden katsomista osannut selittää. Vaikka Caleb de Frumerien takia Peter Englundin Pultava-kirjaa olen tavannut melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten.

Tietenkin olisi asiallisempaa/aikuisempaa lukea jollain tämän vuoden Tukholman reissulla ostamani Olle Larssonin kirja Stormaktens sista krig. Mutta olenko? En.

Ja minusta oli myös terveellistä nähdä sodan selostus täysin ulkopuolelta, ilman kansallisia painotuksia. Millä en tarkoita, että videoiden esitys olisi näkökulmaton. Jälkikäteen ajateltuna/muistettuna keskipisteessä on Ruotsin tekemät ratkaisut ja kokema häviö.

P. S. Aiemmista Extra Creditsin sarjoista rajojamme on sivunnut kertoessaan Katariina suuresta. Tykkään tuotantotyylistä ja siitä, että viimeisenä valhejaksossa (poikkeuksena Suuri Pohjan sota) käydään läpi vahingossa tehdyt virheet sekä tarkoitukselliset oikaisut yms. kerronnalliset ratkaisut.

torstai 12. lokakuuta 2017

Virstanpylväät

Alkusyksyn Skansenin käynnillä en todennäköisesti huomannut puiston jokaista virstanpylvästä, mutta kun niitä tuli kuvattua, niin voinen kokoelman tällaisenakin esittää. Jotain vastaavaa oli Suomenkin pääteiden varsilla 1700-luvulla. Luulisi tileistä näkyvän käytettiinkö täällä puuta vai kiveä?

Tolppa vuodelta 1680 Smoolannista.

Kuningas Kaarle XII:n monogrammi, vuosi 1707, Vadsbon kihlakunta Länsi-Göötanmaalla.

Adolf Fredrik monogrammilla varustettu, Västmanland. Kyltissä ei sitouduttu mihinkään ajoitukseen, mutta luulisi olevan kyseisen kuninkaan hallintokaudelta? Paljon pienempi kuin edellinen, matalampi kuin opastuskyltti.

Kustaa III, vuosi 1779, Östran kihlakunta Smoolannissa. Myös reilusti opastuskylttiä matalampi.
Kylttejä ei oltu standardisoitu tai mallit kehittyivät hallintokauden aikana? Vuodelta 1781 Kumlan kihlakunnasta Närkessä.



keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kerran kuulutetut 1789-1793

Lisää Dagligt Allehandassa mainittuja suomalaisia Tukholmassa.

21.3.1789: Tenholassa syntynyt 17-vuotias tynnyrintekijän oppilas Isaac Hindrickson lähti oppipaikastaan luvatta 15.3.1789. Tuntomerkit: "liten och undersåttig til wäxten, ser under musk, mörkbruna hår och koppärrig, klädd uti hwitgrå Jacka, blå Byxor boch hwita Ullstrumpor, samt Stöfflor och swart Hatt"

3.7.1789: Jääkäri Anders Mannström ja rekryytti Magnus Örmark lähtivät luvatta Ladugårdslandetille pystytetystä leiristä. Mannström, joka aiemmin oli ollut leipurin renki oli 22-vuotias ja syntynyt Inkoossa. Tuntomerkit: "smal til wäxten med långlagdt, gulaktig och magert ansigte, mörka hår och ögonbryn, samt wid bortgåendet, då han war plågad af swulnad i wänstra foten, klädd i grå Jacka men gröna upslag och krage, gamla swarta Byxor, whita Ullstrumpor och Skor med remmar uti".

6.7.1789: Piikaa Maria Eriksdotter Kemiön Biörbodan kylästä oli Tukholmaan tullut etsimään äitinsä. Tarkoitettaneen Dragsfjärdin Biörkbodaa.

2.4.1791: Anna Margareta Borgman oli kuollut Malmgårdissa lähellä Loviisaa. Kuulutettiin Tukholmassa työskentelevää sisartaan tai muita perijöitä. (Loviisan haudattujen listan mukaan Anna Margareta kuoli 35-vuotiaana 19.1.1791)

2.4.1791: Etsintäkuulutus kuolemaantuomitusta Ulrika Mattsdotterista. Kalannissa asunut Ulrika oli avustanut miestään Isaac Mattsonia, joka oli murhannut lankonsa Michael Heikkilän. Karattuaan Ulrikan uskottiin lähteneen Porvoosta kaartin sotilaan mukana Tukholmaan. Tuntomerkit: "lång och smal til wäxten med hwitlätt koppärrigt ansigte, bred näsa, brunagtiga hår och ögonbryn, samt fetlagd och af et öfwermodigt upförande; och skall hon wid afwikandet endast kunnat tala Finska Språket"

Luulin löytäväni murhan uhrin ja tuomitut suit-sait-sukkelaan kirkonkirjoista, mutta en. Ulrican ja Isacin avioliitto on solmittu seurakunnassa, jonka tietoja ei ole viety HisKiin. Michaelin hautaus samoin. Kalannin ainoassa Heikkilässä ei ole Michaelia...

6.4.1793: Armeijan laivaston vapaaehtoinen Erik Lindström oli lomalla Tukholmassa, mutta ei palannut. Espoossa syntyneen miehen tuntomerkit "beskrifwes wara 11 qwarter 1 tum lång, undersåtlig til wäxten med koppärrigt ansigte, 29 år gammal, samt idkar Timmermans arbete"

19.11.1793: Eva Wilhelmina Menzer Suomesta oli palkattu ja työnantaja ilmoitti tästä. Ilmeisesti Eva oli lähtenyt taloudestaan?

3.11.1794: Uudellamaalla syntynyt Eva Christina Ros oli jättänyt palveluspaikkansa aamuvarhaisella 20.10.1794. Tuntomerkit: "liten och underfåtsig til wäxten med rödt ansigte"

tiistai 10. lokakuuta 2017

Siansaksasta suomeksi

Sanomalehdessä Raahe kritisoitiin 24.7. & 31.7.1907 ruotsin sekaista suomea ja julkaistiin siinä sivussa Raahen Pekan sanakirja. Siansaksasta suomeksi. Lista ei ole mitenkään erityinen, mutta tarjoaa kesävisan (Lisäys 7:30. Hups. Ilmeisesti tämä piti alunperin tulla julkaistuksi kesällä. Kesän voi mielessään korjata sadepäiväksi.) sellaista kaipaavalle. Kirjoitus- ja tulkintavirheiden välttämiseksi (ja laiskuudesta) uudelleenjulkaisu kuvakaappauksina.



maanantai 9. lokakuuta 2017

Turun linnan vahtimestarit Ednerin jälkeen

Edner-prologin ja Qvidia-prologi-prologin jälkeen vihdoin pääosaan Tähdessä 9.7.1867 julkaistusta Turun linnan vahtimestarien listasta. Dahlströmin kortiston lisäksi täydennyksiin ja tarkennuksiin on hyödynnetty Hiskiä ja sanomalehtiä, mutta henkikirjoja ei ole käyty läpi. Sukutausta puuttuu lähes kaikilta ja todennäköisesti useimmat ovat omaksuneet sukunimensä syntymänsä jälkeen.

Lisäksi käy ilmi, että vahtimestarin ja linnankirjurin toimi on 1700- ja 1800-luvun vaihteessa usein annettu samalle henkilölle. (Aiempiin 1700-luvun linnankirjureihin kuuluu Matias Willstadius.)
  • Girs, mainittu 1765
  • Joh. Wessell, mainittu 1774, 1775
  • Herman von Hausen, joka Durchmanin (*) mukaan oli Paimion pitäjänkirjuri vuoteen 1771 ja Turun linnan vahtimestari 1770-luvun puolivälistä. Mainitaan vahtimestarina 1780, 1781, 1784, 1786, 1786. Tammikuussa 1787 tehdyn hautausmerkinnän mukaan hän oli kuollessaan linnan vahtimestari.
  • Pietari Ferdinand Achrén (s. 1758) meni von Hausenin Helena Catharina -tyttären kanssa naimisiin helmikuussa 1787. Vihkimerkinnässä ja seuraavana vuonna lapsen kastemerkinnässä hänet mainitaan vahtimestarina. Sitten perhe muutti Karkkuun, jossa Achrén oli nimismiehenä 1788-1791.
  • Henrik Lindroth (s.~1750) oli maakivalteri 1787. Vuonna 1790 hänet mainitaan vahtimestarina, vuonna 1794 hän ilmoittaa itsensä linnankirjuriksi (Åbo Tidningar 5.5.1794), henkikirjassa 1810 hän on entinen (?) vahtimestari ja hautausmerkinnässään 1815 entinen linnan vahtimestari.
  • Carl Fredrik Cajander oli avioituessaan huhtikuussa 1804 sekä linnankirjuri että vahtimestari. Hän oli edelleen ainakin linnan vahtimestari kun sieltä karkasi vuonna 1805 kuolleeksi luultu ja hautaan laskettu vanki Samuel Sandbäck (Åbo Tidning 4.1.&8.1.1806). Cajander menetti tutkinnan perusteella virkansa ja uutta tilalleen haettiin Åbo Tidningin ilmoituksella 18.10.1805.
  • Efraim Ahlgrén (s.~1776) tuli ilmeisesti valituksi, sillä hänet mainitaan vahtimestarina 1806, 1808 mutta vihkimerkinnässään vuonna 1806 ja hautausmerkinnässään vuonna 1808 linnankirjurina.
  • Gust. Bergström mainitaan Tähden mukaan vahtimestarina 1809 ja on sellainen henkikirjassa 1810. Hän sai sittemmin myös linnankirjurin toimen ja pyysi eroa vahtimestarin virasta. Uutta haettiin ilmoituksella Åbo Allmänna Tidningissä 19.11.1814, mutta vielä henkikirjassa 1815 Bergström on vahtimestari. (Linnankirjurina Bergström mainitaan vuonna 1835 (Åbo Tidningar 4.4.1835 ))
  • Joh. Pietari Nordman (s. ~1788) mainitaan Tähden mukaan vahtimestarina 1817
  • Erik Joh. Forsberg mainitaan Tähden mukaan vahtimestarina 1821, mutta
  • Joh. Piet. Nordman on jälleen vahtimestari vuonna 1822, jolloin vangit tappoivat hänet. Tapahtuneesta on perusteellisia selvityksiä sekä myöhempää tutkimusta.
  • Eräs Borgelin mainitaan Tähden mukaan vahtimestarina tässä välissä
  • Johan Holmberg (s. ~1784) oli kuollessaan 1833 "Slottsbefalln. mann"/"Slottsfogden, Befallningsman" (Åbo Underrättelser 18.12.1833) ja Tähti laskee hänet vahtimestariksi.
  • Carl Henrik Enlund oli kuollessaan 1835 "Slotts Befallningsman". Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa linnanvoutiudellaan ei ole ajoitusta. Aiemmin maanmittausalalla.
  • S. G. Engholm mainitaan Tähden mukaan vahtimestarina. Nimikirjaimissa saattaa olla epätarkkuutta, sillä Linnankadulla asunut Carl Fredrik Engholm (s. 1797 Roslagen, Ruotsi) oli aiemmin Turussa poliisi ja tullimies 1829. Hän oli sitten Befallningsman 1835, Slotts-Befallningsman 1836 ja 1838, Slottsfogden 1838, "Slottsfogden, Kronolänsmannen" 1839 ja 1840, "Uppsyningsmannen öfver Länehäktet, Kronolänsmannen" 1847. Kuollessaan 1853 Turun Kehru-huoneen hoitaja / Uppsyningsman öfver kronospinnhuset. (Åbo Tidningar 23.5.1835, 1.6.1836, 14.2.1838, 26.5.1838, 20.5.1840, 27.11.1847. Åbo Underrättelser 6.7.1839, 8.3.1853. Sanomia Turusta 8.3.1853)
  • Swen Salomon Mustelin mainitaan linnanvoutina 1849-1855. Ansioluettelonsa on saatavilla, mies siirtyi rankaisuvankien kanssa Kakolaan. Jälkeläisenä mukaan suvun piirissä tunnetaan nimellä "rosvopäällikkö"
  • Gust. Adolf Juselius mainitaan Tähden mukaan vahtimestarina 1862. Sama kuin Taivassalon nimismies G. A. Juselius, joka vaihtoi Marttilan nimismieheksi vuoden 1862 alussa (Sanomia Turusta 17.1.1862)? Vuoden 1863 lopulla linnanoikeudessa käsitellyn karkaustapauksen yhteydessä mainitaan Slottsfogde Juselius (Åbo Underrättelser 15.3. ja 26.3.1864). Juselius tuomittiin osasyylliseksi ja lienee menettänyt asemansa.
  • Carl Fredr. Lindberg mainitaan Tähden mukaan vahtimestarina 1864. J. W. Lillja mainitsee linnanvouti Lindbergin ja toteaa, että "Min nuvarande huswärd, befallningsmannen Lindberg, skall säkert icke misstycka, om jag säger att han på ett wälwilligt sätt sökt komma mig att glömma att jag saknat det för mig dyrbaraste — friheten." (Åbo Underrättelser 28.2.1865). Molemmat tarkoittanevat Karl Gustaf Lindbergia, joka siirtyi Föglön piirin nimismieheksi (Tähti 18.5.1866).
  • Jakob Fredrik Mittler, aiemmin varamaakanslisti, nimitettiin vahtimestariksi keväällä 1866 (Tähti 18.5.1866). Verkon sukupuun mukaan papin poika Mynämäeltä. Hänen nimensä on tuttu kirjastani Tavarantasaajat Österholm ja Sutki, sillä Österholm syytti Mittleriä väärinkäytöksistä, joiden johdosta Mittler ensin pidätettiin virastaan ja sittemmin menetti sen.
  • Adolf Fredrik Ekelund/Eklund (s. 24.8.1828 Espoo, k. 28.8.1900) esiteltiin lehdessä Vankeinhoito 10/1928 (s. 238) kuvan kanssa. Palveltuaan ensin sotaväessä hän toimi vuosina 1870-1890 Turun linnan linnanvoutina ja sittemmin linnanpäällikkönä.
(*) Durchman, Osmo: Bidrag till kännedom av å Finlands Riddarhus icke upptagna adliga ätter av utländskt ursprung. VIII. Von Hausen (von Husen). Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja VIII. 1924 s. 86-166

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Suomen rippikirjojen indeksoinnit vapaasti saatavilla!

Touhotin eilen Ruotsin ripppikirjoista niin, ettei mieleen tullut katsoa mitä muuta uutta FamilySearchissa on saatavilla. Onneksi tuttavani oli fiksumpi ja huomasi, että sivustolla on indeksoituna myös "Finland, Church Census and Pre-Confirmation Books, 1657-1915". Vuosiluvuista ei kannattane innostua, mutta (Kansallisarkiston digitoimat?) rippi- ja lastenkirjat ovat siis nimillä ja ajoilla haettavissa. (Eivät kuitenkaan syntymäpaikoilla kuten ruotsalaiset.)

Onko indeksointi tehty toistamiseen vai onko kyse samasta kuin MyHeritagen maksumuurin takana? Jonkun virheellisen tietueen vertailu voisi antaa viitettä suuntaan tai toiseen.

Käyttökokemus FamilySearch:ssa on huomattavasti mukavampi kuin ketkuttelulla käyttämäni MyHeritage. Tein pikahaun ekalla mieleen juolahtaneella sukunimellä ja löysin yhdet esivanhempani kaupungista, jossa en (muistaakseni) tiennyt heidän olleen kirjoilla. Samalla esimerkki siitä, että indeksoinnissa on voitu lukea nimi Herkepaeus Herrepäng eli mitään aukotonta tutkimusta hauilla ei voi toivoa tekevänsä.

Virtuaalisesti vuoteen 1918

Satakunnan museon verkkoväyttely Lempi ja Juho 1917-1918 on kuvitteellinen tarina. Saavutettavuus on muistettu: "Kaikki äänitiedostot on myös tekstitetty"

Tehdastyöläisen esittely alkaa punakaartiin kuulumisella, vaikka kronologia sitten pyörähtää käyntiin vuodesta 1917. Hieman sekoitti, eikä motivaatio punakaartiin liittymiselle oikein selvinnyt. Ja kun Tiina Lintusen väitöskirja on lukematta, en ymmärrä miksei punakaartia avustaneelle Lempille tullut seuraamuksia sodan jälkeen.

Myös huittislaisen isännän esittelyssä suojeluskunta on jo perustettu, vaikka myöhemmin on erillinen pätkä aiheesta. Puhetta tuntui olevan vähemmän kuin Lempin osuudessa.

Molempiin henkilökuviin olisi mahtunut pari jaksoa lisää tuomaan hieman enemmän tietoa. Plussaa lähdeluettelon julkaisusta

Tuoreempi on Vantaan kaupunginmuseon Vantaa 1918 -mobiiliopas. Mobiiliopas-nimestä huolimatta alkunäkymänä ei ole kartta, mutta sellainen on saatavissa esiin.

Kohteista on kuvaa ja tekstiä. Läpiluettavaksi ei oikein sovi, mitään kronologista polkua ei ole. Ehkä paikallisesti toimii, mutta ei innosta virtuaalimatkailijaa.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Ruotsin rippikirjat 1880-1920 verkossa

Facebookin Släktforskning-ryhmässä tiedotettiin juuri, että 2.10.2017 alkaen on FamilySearchissa ollut tarjolla Ruotsin rippikirjat vuosilta 1880-1920 INDEKSOITUINA. Eli nimellä voi yrittää hakua ja kuvan saa eteensä. En keksinyt mitään totista haettavaa, mutta sukunimellä jotain sain eteeni eli pelitti ainakin sen verran.

Lisäksi, koska indeksointiin on poimittu myös syntymäajat ja paikat, kokeilin myös tätä hakukriteerinä. Yhdellä oli syntymäpaikkana Kumo, mutta en löytänyt häntä Kokemäen kastetuista kyseisellä päivämäärällä. Syntymäpaikalla Finland osumia tuli tietenkin paljon ja ilman paikkakuntaa. Sukunimellisten osalta varma tunnistus ei kuitenkaan liene mahdotonta?
Nimellä hakiessa tuloksia ei kannata rajata paikassa Finland syntyneisiin, sillä syntymäpaikaksi on voitu myös merkitä Suomen paikkakunta ilman sanaa Finland. Porilla hakiessa sain noin 250 osumaa. Esimerkkinä Porissa syntynyt Amanda Maria, joka on länteen päin muuttaessaan nuortunut päivällä verrattuna Porin kastettujen luetteloon ja Maria on muuntunut Margaretaksi.
Ehdottomasti kannattaa siis yrittää, jos oikeasti on tarvetta.

Kun toimittaja hakee tietoa

Selatessani toissa iltana lokakuun Voimaa kiinnittyi silmäni Suvi Auvisen poliisien ammattikunnan nykytilaa käsittelevän jutun "taustoitukseen".
Ensinnäkin. Kun poliisien toimenkuva on olennaisesti muuttunut 1800-luvun kuluessa ja poliisille nykyään kuuluvia toimia tekivät tuolloin ja aiempina vuosisatoina miehet ja naiset (tai ainakin yksi nainen) toisin nimekkein niin kuinka olennaista on luetella kolmen kaupungin poliisilaitoksen perustamisvuodet?

Toiseksi, twiittinsä perusteella Auvinen ei kirjoittanut "Kansallisarkiston mukaan" mitenkään ironisesti. Anarkisti-imagostaan huolimatta hänelle Kansallisarkisto on ilmeisesti tiedonjakelussa auktoriteetti, johon ei edes liity inhimillistä elementtiä erehtymisestä puhumattakaan.

Toki Kansallisarkisto on asiantuntijaorganisaatio. Mutta ei Suomen historian asiantuntijoiden vaan arkistoalan asiantuntijoiden! Joilla (verovaroin maksettuna) on näköjään velvollisuus (tai ainakin intoa) vastata työajallaan laiskojen toimittajien taustatyökysymyksiin? (Kun taas digiarkiston käyttäjien palautteet voi jättää kuittaamatta ja arkistoasiakkaiden sähköposteihin vastaamatta. Ja luettelohuoneen tiskin takana voi talon aineistoista esitettyihin kysymyksiin vastata olkia kohauttamalla ja toteamalla "Matti varmaan tietäisi".)

Mistä ihmeestä korkeakoulututkinnon suorittanut Auvinen on saanut käsityksen, että kirjastoja ja museoita (Suomessa ON Poliisimuseo) parempi historiallisen tiedon lähde on Kansallisarkisto? Oma näkemykseni vielä twiivistettynä:

perjantai 6. lokakuuta 2017

Luin tuoretta HAik:ia

Historiallinen aikakauskirja 3/2017 kolahti alkuviikosta postiluukusta. Moderni valokuva kannessa ei herättänyt kiinnostusta, mutta sisältä löytyi jonkin verran tavattavaa.

Varsinaisista artikkeleista Sirpa Aallon ”Mæþ hund ok bughæ” – Metsästys ja sen säätely keskiajan Ruotsissa palautti mieleen hämmästykseni vuodelta 2011: metsästys oli kiellettyä 1647-1789. Ulf Nyrénin väitöskirjan Rätt till jakt. En studie av den svenska jakträtten ca 1600-1789 löysin myöhemmin verkosta, mutta en ole sitä "ehtinyt" tähän päivään mennessä lukea. Suomea koskevasta metsästyslainsäädännöstä kun löysin referaatin Pirjo Ilvesvirran väitöskirjasta Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865-1993.

Aalto paneutuu keskiaikaan tietenkin paljon syvemmälle. Toteaa kuitenkin, että "Lait eivät kerro johdonmukaisesti siitä, mitkä olivat arvokkaimpia ristaeläimiä ja määrällisesti tärkeimpiä esimerkiksi ravinnon kannalta, vaan ne keskittyvät yhteisön ja hallinnon kannalta kiinnostaviin seikkoihin". Hän toivoo lisätutkimusta, jossa hyödynnetään osteoarkeologiaa eli luiden tutkimusta. Myös turkiskauppa kaipaa Aallon mukaan perusteellista tutkimusta.

Aaltoakin kauemmas historiaan päästiin Mari Isoahon katsauksessa Yksityiskohdista kokonaisuuteen - Häme Novgorodin kronikoissa. Tämä historian osa on minulle täysin hämärää, joten pannaan muistiin, että
"Häme-maininnat venäläisissä kronikoissa kattavat siis yhteensä noin 300 vuoden ajanjakson 1040-luvulta 1340-luvun alkupuoliskolle. Hämeen liittyminen Ruotsin valtapiiriin on luonnollinen selitys sille, miksi Häme-maininnat loppuvat Pähkinäsaaren rajan solmimisen jälkeen."

Isoaho vakuutti esityksellään, joka sivumennen listi Jukka Korpelan kirjan Idän orjakauppa keskiajalla. Veri lensi osin myös kirja-arvosteluissa, tavalliseen tapaan. Esimerkiksi "Hyvistä aineksista huolimatta teos ei ole kovin teoreettinen tai metodisesti uutta luova." (Karonen). "akateeminen lukija hieman ihmettelee aikaisemman kriittisen tutkimuksen jäämistä paitsioon" (Tepora).

Näiden lomassa pääsivät vihdoin julkisuuteen jo yli vuosi sitten väitelleen Ella Viitaniemen tutkimuksen saamat kehut vastaväittäjä Kimmo Katajalta. Perstuntumani on, että epäonnistuneemmat väitöskirjat jäävät HAik-arvostelua vaille. Totta vai fiilistä?

Lehdessä oli myös Alex Snellmanin sovittelevat loppu(?)sanat keskustelulle esinetutkimuksesta sekä Henna Karppinen-Kummunmäen kirjoitus historiaan sijoitetusta kaunokirjallisuudesta. (Jälkimmäinen oli saanut oman ryhmittelynsä "Historiallinen fiktio", vaikka olisi minusta sopinut myös "Historian käytön" alle.) Karppinen-Kummunmäen tekstissä oli runsaasti ärsyyntymistä kotimaisten kirjojen "ymmärtämättömyydestä menneisyyttä ja niiden ihmisiä kohtaan". Muutama esimerkki "väärin" käyttäytyvistä hahmoista olisi ehkä selventänyt asiaa.  

Karppinen-Kummunmäki mainitsi kotimaisista kirjoittajista jostain syystä vain naisia. Erityisesti nämä tuottaneet Karppinen-Kummunmäen ärsytyksen? Vääristynyttä ja haitallista historiakuvaa löytyy toki myös suomalaisten miesten tuotoksista. Omat silmäni tähän avasi Lea Toivolan kirjoitus Ville Kaarnakaren romaaneista Hakaristin leimaama ja Operaatio Para Bellum. (Toivolan blogia Sotaromaanit voin suositella muutenkin.)

Kuvituskuva Kaisa Kyläkosken arkistosta, tuotannosta ja valokuvaamana. Tekijänoikeudet siis täysin voimassa.

torstai 5. lokakuuta 2017

Nainen tehtaanjohtajana 1680-luvulla?

Aurassa julkaistiin vuonna 1890 kirjoitussarja Suomen ensimmäisestä lasitehtaasta. Sen alkuosassa todetaan historiankirjoitusta aiheesta tätä ennen olleen vähän. Asiakirja-aineistoon perustuva kirjoitus sopinee nostaa esiin, vaikka tutkimustilanne on runsaassa sadassa vuodessa toivostavasti kohentunut.
I. Aura 19.9.1890
II. Tehtaan perustaja, paikka ja väki. Aura 26.9.1890 ja Lasityön alkaminen. Tehtaan teokset. Lasi-ainekset. 3.10.1890
III. Tyytymättömyyttä tehtaalla. Aura 10.10.1890  ja 24.10.1890
IV. Työlakko Aura 31.10.1890
V. Toinen työlakko Joungin lasitehtaalla. Aura 7.11.1890 ja 14.11.1890
VI. Vielä uusia rettelöjä. Aura 21.11.1890
VII. Vanhan riidan päättyminen. Lasitehtaan palo. Aura 28.11.1890
Otsikoissa pistää silmään lakkoilu. Uudenkaupungin sivuilla lukeekin, että "Kyseessä lienee Suomen ensimmäinen lakko". Potentiaali on aina turvallinen valinta, sillä muut verkkosivut tarjoavat Suomen ensimmäiseksi lakoksi vuonna 1491 Turussa ollutta korvauskiistaa satamatyöläisten ja Danzigin kauppiaiden välillä. (Wikipediassa on tarkasti muotoiltu, että Helsingin latojien lakko 1872 oli "Suomen ensimmäinen ammattiyhdistyksen toteuttama työtaistelu".)


Itse tekstistä kiinnitti huomiota pätkä osassa II, jossa esitellään Ruotsista tullutta väkeä.
Heistä mainitaan etupäässä eräs "kamreerska", jota raastuvan oikeuden pöytäkirjat sanovat kamreeri Lamb'in vaimoksi ("Cammererens Lambens hustru"). Muuttiko myös kamreeri itse, siitä ei ole tietoa; sillä hänen toimistansa ei sanaakaan lausuta eikä häntä itseä mainita muuna kuin vaimonsa miehenä. 
Varsin hämärä onkin tirehtööri Joungin ja tämän rouvan väli. Joung kyllä oli isäntä ja hänen nimessään tehdas kävi, mutta "kamreerskalla" näyttää kuitenkin olleen sanomista tehtaassa ja kotona yhtäpaljon, ehkäpä enemmänkin kuin Joungilla itsellä. Itse omisti myös Joung raastuvan oikeuden edessä suoraan, että tämä rouva elätti lasitehtaan väestön ja toisella kertaa, kun työkansa väitti että he elättävät isäntänsä, hän sanoi "„että kamreeri ja kamreerska elättävät hänen ja heidän, eivätkä he". Tästä näyttäisi siltä, kuin kamreeriväki olisi olleet osakkaina tehtaassa taikka ainakin antaneet Joungille rahaa tehtaan perustamiseen. 
Kun mainittu rouva ei myöskään näytä kelvanneen todistajaksi riita-asioissa isännän ja työväen välisissä oikeusjutuissa, vaikka hän Joungia seurasi kuin varjo, lakituvan ovelle asti, niin on luultavaa, että hän oli likisukulainen Joungille, ehkäpä sisar taikka — äitipuoli (?). Työkansa puhutteli Joungia ja mainittua rouvaa "herraksi ja rouvaksi", mutta oli muuten vihoissaan tälle rouvalle, joka tahtoi heitä komentaa, vaikkei hänellä olisi ollut mitään sanomista eikä Uuteenkaupunkiin lähtiessään riikintaalaria enemmän rahaa taskussa.
BLF:ssä, jossa lasitehtailijoiden sukunimi on kirjoitettu Jung, on Georg Haggrénin artikkeli kamreerskan työparista Gustaf Johan Jungista, joka oli ainakin teknisesti pätevä lasitehtaan johtajana. Aikalaisensa oli kamreeri Lars Larsson Lamb, jonka riidoista vuosina 1674-1680 on asiakirjoja De la Gardie suvun arkistossa (pdf). Mahdollisesti samaisen kamreeri Lambin poika Karl kastettiin Tukholmassa 9.4.1682 (Nikolain srk). Missä tapauksessa vaimonsa tuskin samaan aikaan Uudessakaupungissa. Valitettavasti verkkohauilla kamreerista ei löydy lisätietoa eikä täten vaimostaankaan.

Omassa hyllyssäni on Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit, jonka viimeinen pätkä käsittelee Uudenkaupungin lasitehdasta. Halilan tulkinta kamreerskasta vastaa jo esitettyä: "nähtävästi tehtaan osakas".
Kamreerska komenteli työväkeä Joungin kanssa ja kutsui työmiehiä kiukuissaan joskus jopa "piruiksi ja pirun ihmisiksi." Lasinpuhaltajien mukaan kamreerska, "joka täällä makaa", söi suuhunsa kaiken sen, mitä juuri heidän piti saada elatuksekseen. Joungin mukaan kamreeri ja kamreerska taas elättivät sekä heidät, tehtaan työmiehet, että hänet, johtajan.
Kuva kirjasta Humour, Wit, & Satire of the Seventeenth Century

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kauanko korvapuusteja?

Alkuperäinen kuva Neurovelho CC BY-SA 3.0.
Tänään vietetään Ruotsissa kanelipullan päivää, joka sai alkunsa elintarviketeollisuuden tarpeista 1999. Suomalaiselle kanelipulla kääntyy korvapuustiksi, mistä tulee mieleen kysyä nimen alkuperää ja leivonnaisen ikää.

Verkossa on ainakin kaksi totuutta. Tiede-lehdessä ruokaperinteen tutkija on nimeen kantaa ottamatta vuonna 2009 vastannut, että "Monet leivonnaiset ovat tulleet Suomeen Saksasta Ruotsin kautta –niin myös korvapuustit. " Ajoituksen vastaus jättää epämääräiseksi ja tiedon lähteistä ei kerrota mitään.

Huomattavasti hyödyllisempi on Ilkka Mäkisen Hiidenkivessä vuonna 2011 julkaistu artikkeli. Mäkisen löytämä varhaisin örfil-leivonnainen oli Borgå Tidning -lehdessä jouluaattona 1851 ja jo tuolloin kirjoittaja olettaa sanan lukijoille tutuksi. Suomeksi örfil kääntyi korvapuustiksi 1880-luvulla.

Mäkisellä on ollut jo käytettävissään varhaisimmat digitoidut sanomalehdet. Kokeilin itse myöhemmin verkkoon tulleita aikauslehtiä, joista korvapuustien etsiminen on työlästä. Sana kun tarkoittaa sekä konkreettista väkivallan elettä että kuvainnollista vastaavaa. Ja esiintyy sananlaskussa "Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti". Jos joku on kiinnostunut tämän toisenlaisen korvapuustin historiasta, voi lukea jutun Kodin kuvastosta 19/1917.

Maininnat pullan merkityksessä olivat harvinaisia 1800-luvun puolella. Kansan lehdessä 14/1895 kuvattiin heikosti varustettua ruokakauppaa Helsingissä: "heitin silmäyksen ympäri myymälää, ja nyt täytyi minun ihmetellä itsekseni, kun en nähnyt siellä paljon muuta kuin tyhjiä hyllyjä seiniä peittämässä, sekä muutamia kuivia, happamia ja puolikuivia jästileipiä hyllyn nurkassa ja myös yhdessä pärekessussa hyvin vanhannäköisiä ranskanleipiä, korvapuustia ynnä muita semmoista, sekä tiskillä lautasella noin 6 eli 8 huononnaköistä silliä."

Ostotavarasta kotitekoiseksi korvapuustit muuttuivat viimeistään 1900-luvun alussa. Martta-yhdistyksen äänenkannattajassa Emäntälehdessä 1/1909 oletetaan muoto ennestään tutuksi.
Korvapuustia. Niitä voi tehdä myös samasta vehnäleipätaikinasta. Kaaviloidaan taikina ensin hienoksi. Sivellään sitten voinsulalla, ripotellaan siihen kanelia ja sokerijauhoja. Sitten pyöritetään taikina kekoon ja leikellään siitä pieniä pötkyjä. Ne painetaan pikkusormilla kovasti keskeltä, niin että reunat nousevat ylös ja niin tulevat korvapuustin muotoiseksi.
Lämpiminä ovat parhaita syödä.
Minusta kuvauksesta puuttuu muutama kaulinta, mutta en olekaan Marttoihin koskaan kuulunut.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Kun tietoa ja työtä heitetään menemään

Tuttava jakoi äsken Facebookissa (luvan kanssa) Designmuseosta saamansa asiantuntijavastauksen. Sen varsinainen sisältö ei kiinnittänyt huomiotani, vaan sanat
Selvittelin tuotteen valmistajaa pari vuotta sitten, kun vastaavasta esineestä kysyttiin Kysy museolta -palvelussa (josta Designmuseo luopui vuoden 2016 lopussa ja valitettavasti myös vanhat kysymykset ja vastaukset poistettiin palvelusta).
Ratkaisulle on varmasti syynsä. Ehkä Kysy museolta -käyttökokemus halutaan pitää selkeänä. Tai palvelusta edelleen maksavat eivät halua kustantaa lähteneiden tietojen tallennusta.

Mutta seurauksensakin. Museolaisten tekemä työ on nyt näkymättömissä. (Toivottavasti ei sentään kokonaan kadoksissa.) Vastauksiin mahdollisesti tehdyt linkit kuolleita. Ja jos joku ulkopuolinen on alustan mahdollistamalla tavalla kommentoinut vastauksia, niin antamansa tiedot ovat nyt näkökulmastaan bittiavaruudessa.

Juuri tällaisen takia minä en helposti lähde mihinkään osallistukseen, jossa tiedon säilyvyydestä ei kerrota edes uskottavaa suunnitelmaa.

Viipuri 1500-luvun alkupuolella

Eilen illalla olin SKHS:n tilaisuudessa, jossa arkeologi Aleksanteri Saksa puhui otsikolla Viipuri 1500-luvun alkupuolella eli millaiselta kaupunki näytti Mikael Agricolan ajan katutasolta seuraten pääosin verkossa jo julkaistua tekstiä. Olin sen nopeasti lukaissut, mutta esityksen aikana olin aikalailla hukassa niin paikan kuin ajan suhteen.

Vasta kotiin päästyäni kaivoin Pietari Juustenin "osoitteen" esille. Sitten yritin löytää esityksessä mainittua varhaisinta Viipurin karttaa ja epäonnistuin. Joten päädyin testaamaan Viipurin digitaalista atlasta tositilanteessa ja sehän pelitti.

Eli nyt kun vertaan Saksan kaivauskarttaan huomaan, että useasti mainitsemansa Luostarinkatu 8:n kiltatalo oli Juustenien naapuristossa. (Olettaen, että vuonna 1588 Pietari Juustenin perintönä mainittu kivitalo oli perheen asuintalo 60 vuotta aiemmin.). Minkä jälkeen voin uudella innolla lukea Saksan virkkeen "Tontilla 1400-luvun lopulta alkaen toimi kiltatupa ja varmasti sen naapurissa asuvat porvarit tai kauppiat kuuluivat kaupungin yläluokkaan. "

Mutta esityksen aikana Saksa näytti saksalaisten kauppiaiden asuneen aivan toisella puolella kaupunkia. Tuskin köyhälistöä? Ja väitti, ettei yksityisiä kivitaloja rakennettu ennen 1600-lukua. Jos olisin valmistautunut paremmin olisin voinut jotain kysyä. Jos olisin saanut suunvuoron.

Ketään muutahan Juustenit eivät kiinnosta. Markus Hiekkanenkin puhui sujuvasti Viipurin tuomiokirkosta ja 1430-luvusta, vaikka eihän kirkko ollut tuomiokirkko ennen vuotta 1554. Jolloin Viipurissa kasvaneesta Paavali Juustenista tuli uuden hiippakunnan piispa.

Yksi yleisöstä kysyi, että tiedetäänkö missä Mikael Agricola asui kaupungissa. Argh. Kun ei tieto haudastaan ole säilynyt (mistä sopii tunnetusti ilman mitään todisteita syyttää Paavali Juustenia) niin mitenkähän selviäisi missä pari vuotta kaupungissa koulua käynyt maalaispoika on majoitunut? Veikkaan Saksan esittelemiä asuintilan ja eläinsuojan yhdistelmiä. Tai entäs jos kortteerasi Juusteneilla ja kuutisen vuotta nuorempi Paavali aloitti kadehtimisensa jo tuolloin...

Toinen "täh"-reaktion nostattanut kysymys yleisöstä kuului "miksi kaikki esineet kuvissa ovat rikki, kun kirjojen kuvissa ne ovat ehjiä?" No, tarkemmin ajateltuna ihan asiallinen kysymys, mutta harvemmin tämän tyyppisissä sessioissa kuultu. Ja mitäköhän kirjoja kysyjä oli katsellut?

maanantai 2. lokakuuta 2017

Nekkusaksa eli koululainen pienyrittäjänä

Kirjassa Kurimus y.m. kertomuksia ja kuvauksia on Martti Vuori (1858-1932) Helsingissä 1908 päivätyssä kertomuksessa kuvannut aikaa, jolloin "pamput vielä kipeästi läiskähtelivät kämmeniin ja peräpakaroihin, korvapuustit saivat nuoret posket punottamaan ja hiuksia tuiverrettiin tuimilla tukistuksilla." Kirjoittajan isä vaikutti Itä-Suomessa eli ehkä kuvaus kertoo sikäläisestä koulusta 1860-luvulla? Vai vuonna 1858 perustetusta suomenkielisestä Jyväskylän lyseosta, josta kirjoittaja pääsi ylioppilaaksi?

Kertomuksen päähenkilö pääsi "ylioppilaaksi ja luki sitte papiksi. Oli tietysti ensin apulaisena, nai heti viran saatuaan ja on nyt monilukuisen perheen isä ja — rovasti". Nuoruudessaan hän oli
yksi varsinainen mestari. Hän se vain tunsi siirapin, sokerin ja mantelien oikeat suhteet, osasi keittää juuri niin kauan kuin hyviä nekkuja oli keitettävä ja taisi taitavasti kiertää paperin siroiksi suppiloiksi ja täyttää ne niin, että olivat puhtoiset kuin lumi, jossa ne olivat koviksi jäähdytetyt. 
Hän oli köyhä korven poika, hänkin — yksi niitä monia, jotka kotikuusen kuiskeessa olivat kuulleet raskaan huokauksen oman suomalaisen sivistyksen puutteesta. Mutta olihan vihdoinkin omakielinen opinahjo hänellekin olemassa. Sinne! Sinne hän vietiinkin. 
Taival edessä pitkä ja vaivaloinen. Kukkaro pieni ja laiha. Lukukauden varalle pantiin, — minkä riitti, — eväitä kotoa mukaan. Mutta tarvittiin sitä lisää ja rahalla olivat huonevuokra ja kirjat ja muut koulutarpeet maksettavat. Kun ei ihminen elä ainoastaan leivästä, niin piti siis henkinen ravinto hankkia tavalla vaikka millä. Ja hän sen hankki nekkukaupalla. Eli itse, kustansi koulunsa ja auttoipa, — niin sanottiin, — sillä lopulla leskeksi jäänyttä äitiänsäkin. 
Hän asui siellä jossakin pihanperällä viheliäisessä puuhökkelissä erään pesumatamin luona. Ja sieltä ne tulivat, ne maailman mainioimmat nekut, kahdesti päivässä aamu- ja iltatunteja varten. Eipä kumma! Nehän olivat nekkusaksan omassa kastrullissa keitetyt. 
Näitä valmisteitaan hän sitte myi, seisoen jollakin vilkasliikkeisellä paikalla koulussa, toisessa kädessä kirja, josta vielä viimeisinä minuutteina ahtoi läksyä päähänsä. Hänen tavallisimpia seisontapaikkojaan oli suuren, rukous- ja voimistelusalin nurkka, uunin ja ikkunan välissä, soittokellon alla. Siinä, näet, oli koko koululiikkeen pääväylä kadun ja pihanpuoleisten luokkahuoneiden välillä. Eikä siinä useinkaan tarvinnut nekkusaksan kauan ostajia odottaa. Tuota pikaa korjasi hän viispenniset taskuunsa loppuun myydystä keitoksesta. 
Sitä kauppaa hän piti yläluokille asti. Sillä, niinkuin sanottu, se "löi leiväksi".
Kuva: Fyren 39/1900 

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Virtuaalisesti Hyvinkäälle

Juhlavuotta viettävästä Hyvinkäästä julkaistiin (muistaakseni alkuvuodesta) useampia mobiiliopastuksia.

Historia nykymaisemassa avaa tavanomaisen karttanäkymän. Yllättävää on se, että jokaisen (testaamani) merkin takana on useita kohde-esittelyjä, jotka koostuvat kuvasta ja lyhyestä tekstistä. Luettavaa siis riittää enemmän kuin elämyksellisyyttä, joten kokonaisuus sopinee parhaiten tietystä ympäristöstä kiinnostuneelle.

Ehdin oppia, että Suomen ensimmäinen kuurojenkoti avattiin Nurmijärven entisen nimismiehen virkataloon vuonna 1911.

Hyvinkää 100 sisältää neljä eri osiota, joista tutustuin kahteen. Yhdessä näistä esitellään kuuden dramatisoidun kohtauksen kautta hyvinkääläisiä ja historian hetkiä. Nämä olivat mainioita! Varsinkin "Hyvä huomen", vaikka lähihistoriaa olikin.

Toinen kertoo kronologisesti historiasta sadan vuoden aikana kuvavoittoisesti. Tässä ei ole mitään paikkaelementtiä eli soveltuu parhaiten kotona luettavaksi. Historia pidemmältä ajanjaksolta on erillisessä Historia-oppaassa.

Kartanot ja suurtilat ovat saaneet oman oppaansa. Tiloja ei ole paikannettu kartalle, eli tarkoitus ei ilmeisesti ole kiertää maastossa yksityisessä omistuksessa olevalla maalla. Mutta ulkopaikkakuntalaiselle tilat jäävät näin melko irrallisiksi kuvineen ja lyhyine teksteineen. (Turhan myöhäisessä vaiheessa osuin sivulle, jossa kohteet olisi saanut etäisyysjärjestykseen oman sijaintitietonsa mukaan.)

Tehtaan tytöt perustuu näyttelyyn, jonka näin paikan päällä. Hyvä, että tietosisältö tehtaista ja työläiselämästä on näin myöhemminkin saatavilla.

Yllä mainittujen Hyvinkään kaupunginmuseon oppaiden lisäksi on saatavilla Hyvinkään taidemuseon Humala ja Krapula - viisi taiteilijaa näyttelyn mobiiliopastus, joka "koostuu taiteilijatalojen historiasta, näyttelyn taiteilijoiden osuudesta ja teoskohtaisesta opastuksesta näyttelyyn". Tämän näyttelyn olisin halunnut nähdä, mutta olosuhteet eivät sitä sallineet.

Kiitettävästi (laiskaa ajatellen) mobiiliopastuksessa on käytetty ääntä. Saavutettavuutta ajatellen olisi tietenkin hienoa, jos myös teksti olisi saatavilla.

Taidemuseon tuotantoa on myös mobiiliopas Hyvinkään julkisiin taideteoksiin.