perjantai 28. huhtikuuta 2017

Varhaisista lehtilevikeistä eli aukkoja tiedoissa

Viime talvena hehkutin tutulle Ihan Oikealle Historiantutkijalle (1) tekemiäni Suomea koskevia löytöjä digitoiduista Dagligt Allehanda -sanomalehdistä. IOH1 totesi, ettei ruotsalaisia sanomalehtiä ole tarpeeksi huomioitu 1700-luvun tutkimuksessa ja koska tämä on lemppariaiheeni nyökytin innokkaasti. Puheeksi tuli myös lehtien levikki 1700-luvulla Suomen puolella ja olimme yhtä mieltä myös siitä, että tästä on olemattomat tiedot.

Jälkikäteen ajatellen en tiedä mihin oman mielipiteeni perustin. Enkä usko, että IOH1 tarkoitti, ettei tiedetä kirjaimellisesti mitään, mutta näin asia jäi muistiini. Niinpä hätkähdin kun nyt alkuvuodesta Ihan Oikea Historiantutkija (2) mainitsi postin myöhästymisen vuoksi ryppäissä Turkuun 1700-luvulla toimitetut lehdet. Kysyin tietenkin lähdettä ja häpesin sitten pää punaisena kun se oli niinkin peruskamaa kuin Päivö Tommilan osuus Suomen lehdistön historia 1:ssä.

Ei kun kirjastoon, jossa jouduin toteamaan, etten ollut kyseistä sivua koskaan lukenutkaan. Siinä nimittäin oli suuresti kaipaamaani viite suomalaisessa kaupungissa tilattuun sanomalehteen. Tämä toistaiseksi ainoa tunnettu tieto on vuodelta 1691 Kokkolasta. Se oli tuotu tiedoksi Historiallisessa Arkistossa jo vuonna 1898, mutta sieltä tai Tommilan kirjasta sitä ei ollut poiminut ruotsalaisen lehdistöhistorian kirjoittaja tai muut, joita viime vuonna luin. Eikä tietoa Kokkolan sanomalehdestä 1600-luvulla ollut myöskään ajan kaupunkeihin erikoistuneella Ihan Oikealla Historiantutkijalla (3), jolta aiheesta viime vuonna kyselin.

Toisaalta Tommila ei ollut löytänyt (tai ainakaan käyttänyt) Gunnar Suolahden keräämiä tietoja 1700-luvun sanomalehtilevikeistä, joihin törmäsin kirjassa Elämää Suomessa 1700-luvulla (1925). Kirjoituksessa Kun kahvi tuli maahamme on seuraava pätkä.
1730- ja 1740-luvuilla olivat sanomalehdet maassamme vielä perin harvinaisia. Esim kirkkoherroista vain varakkaimmat, ja varsinkin ne, jotka asuivat kaupungeissa tai kaupunkien lähistöllä, tilasivat jotakuta lehteä: 1730-luvun alulla Kokkolan kirkkoherra tunnettua Europeischer Mercurius, ja Helsingin kirkkoherra ranskalaisia aikakauskirjoja Journal des Sçavants [p.o. Sçavans] ja Nouvelles de la republique des lettres, 1740-luvulla Perniön kirkkoherra ruotsalaista Lärdomstidningar; Finströmin kirkkoherralla oli Dalinin Svenska Argus, Den välsignade tryckfriheten, Lärdomstidningar ja Svenska Mercurius vuodesta 1755 alkain sekä Uppsala tidningar ja Dagligt allehanda. Käsinkirjoitettuja uutislehtiäkin tuli Tukholmasta päin jokunen: esim. Vähän-Savon tuomari Vijkman, joka valtiopäivämiehenä ja puoluekätyrinä oli tottunut päivän tapahtuma seuraamaan, tilasi niitä yksissä Kuopion kirkkoherran Argillanderin ja Iisalmen kirkkoherran Helsingiuksen kanssa.
Tiedot painetuista lehdistä Suolahti oli kerännyt pappien perukirjoista, joita hän kävi läpi pappeja koskeviin tutkimuksiinsa. Olisin Suolahtea varovaisempi tulkitsemaan niitä lehtien tilauksiksi, sillä lehtiä ja vuosikertoja voitiin myydä myös eteenpäin. Tietenkin, jos lehtien vuosikerrat jatkuivat kuolinaikaan asti, on kyse todennäköisesti tilatusta lehdestä.

Ilokseni ja yllätyksekseni kirjahistoriallisessa tietokannassa Henrik esimerkiksi yllä mainittu Svenska Argus esiintyy sekä perukirjoissa että huutokaupassakin. Ilmaisut ovat niin epämääräisiä ettei tiedä onko kyse yhdestä lehdestä vai vuosikerrasta. Ja kyse on joka tapauksessa enemmän aikakaus- kuin sanomalehdestä.

Sanomalehtien osalta Henrikistä löytyi vuonna 1794 Oulussa huutokaupattu Dagligt Allehandan vuosikerta 1778. Vuonna 1787 Porvoossa huutokaupattiin 10 nidettä (?) Post- och Inrikes Tidningareja. Niitä oli myös viikkolehtien kanssa Oulussa 1766 huutokaupatussa erässä. Vuonna 1797 kuolleella apteekkarioppilaalla oli kokoelma yhteensidottuja Posttidningareja.

Yhteenvetoni on suuntaa-antava eikä täydellinen. Oliko lehtiä sitten osumissa vähän siksi, että niitä ei ollut alunperinkään tilattu paljon vai siksi, että useimmat eivät nähneet tarpeelliseksi lehtiä säilyttää?

torstai 27. huhtikuuta 2017

Karamellihistoriaa vuodelta 1914


Olikohan Terpan (Registeringstidning för varumärken n:o 533), jonkinlainen tervapastilli? Ainakin mainoksensa mukaan "erinomaisen vaikuttava rintapastilli" (Tuhkimus 6/1914)

Darling (n:o 533) on nimeltään muodikas ainakin siinä mielessä, että Helsingissä oli tähän aikaan valokuvaamo, lastenvaatetusliike (!) ja ravintola nimeltä Darling. Darling saattoi olla myös tuttu Peter Pan -kirjan perheen sukunimenä.
Aerominth (n:o 536) oli Tuulispään 14-16/1914 tekstimainoksen mukaan "ilmava makeinen. Se on sievässä rasiassa ja erinomaisen maukas ja kevyt imeskeltävä ilmaretkillä. Maassa kulkevat se tekee hyvin henkeviksi."
Fido (n:o 536) oli Fazerin mainonnan mukaan (Otava 4/1914) kermatäytteinen ja herkullinen.

Tjin-Tjin (n:o 540) viitannee Kiinaan, jossa alkuvuonna 1914 oli levotonta ja uutisointia sieltä oli runsaasti sanomalehdissä. Sen kanssa yhtä aikaa tuli markkinoille ulkoasultaan minimaalisemmat Saima ja Algier (n:o 551)

Serpentin (n:o 540) tuli kauppoihin vapuksi 1914.
Fyrenin 18-19/1914 mainoksessa näkyy, miten paperi oli taitettu.
Cleopatra (n:o 551) sai lastenlehti Pääskyseen 12/1914 mainosrunon, joka yksi säkeistö kuuluu "Kuule kuinka sulle haastaa / Niilin liejuvelli: / Makein CLEOPATROISTA on / uusi karamelli".
Maryn (n:o 551) minimalistinen ulkoasu jääköön väliin tästä melko runsaasta karamellivuodesta, jolloin myös paholaisen nimi Mefisto (n:o 551) sopi karamellille. Fazer selittää mainoksessaan (Otava 10/1914), että Luther taisteli paholaista vastaan heittämällä sitä mustepullolla, mutta nyt pikkupaholaiset voi tuhota syömällä ne.
Mutta oikeasti Mefisto-nimi ja kuva taisivat ratsastaa Faust-oopperan suosiolla. Esitykuva lehdestä Uuden ajan kynnyksellä. Suomen työväen alpumi no 16/1913.

Aivan toinen tunnelma on Cupidossa (n:o 551), joka Tuulispään 40-42/1914 mukaan oli pehmeä suklaakaramelli ja täytetty hienolla hedelmämehulla, jonka herkullisuus vie voiton kaikista tähän saakka saavutetuista.
Kesällä, ennen maailmansodan syttymistä rekisteröitiin kansallisromanttisella kuvalla varustettu Senta (n:o 551). Senta oli tätä ennen höyrylaivan nimi, mutta mitähän muuta se tarkoitti? Onko viitattu Wagnerin Lentävän hollantilaisen roolihahmoon?
Rauha sitten rikkoutui heinäkuun lopussa, kuten hyvin tiedämme, ja 25.9.1914 Fazer jätti rekisteröinti-ilmoituksen Maailmansota-karamelleilleen (n:o 554), jotka esittelivät sotaan ehtineiden maiden sotilaita.
Oliko Lassella (n:o 559) suhdetta sotaan?

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Vihdoin sotapolulle

Viikonloppuna jaettiin sosiaalisessa mediassa Hesarin juttua kantakorttien avaamista tutkimusmahdollisuuksista. Se toi Kansallisarkistoon sunnuntaina 1274 kantakorttitilausta, kun sotapolku.fi-avauksen aiheuttama ruuhka oli jo valmiiksi jonossa. Korttien hakeminen ei ole suoraviivaista vaan "Taitava selvittäjä pystyy käsittelemään noin 20 tilausta päivässä".

Kirjahyllyni sekasorrosta ei myöskään ollut suoraviivaista hakea Kansallisarkistolta vuonna 2011 saamaani isoisäpakettia, mutta kun innostuin kasoja penkomaan niin se tuli yllättävän nopeasti vastaan ja sain vihdoinkin aikaiseksi syöttää vaarini tiedot Sotapolku.fi-sivustolle ja samalla tutustuin sen olemukseen.

Perusteellisuuden hengessä aloitin rekisteriselosteesta, joka minusta asiallisesti sallii syötettyjen tietojen luovutuksen "lainsäädännön sallimissa ja velvoittamissa rajoissa mukaan lukien mutta ei rajoittuen seuraavien tahojen käyttöön: museot, tutkimuslaitokset, tutkijat, Arkistolaitos." Ei aivan avointa dataa, mutta ei sentään lukittu laatikkokaan.

Sitten katsoin ohjevideon tietojen lisäyksestä. Siinä oli niin hyvät selostukset, ettei minun kannata tähän toistaa samaa. Ohjeet olivat saatavilla myös pdf-muodossa.

Vaarini kantakortin vakinaisen palvelun osiossa oli vain kuusi riviä, joten tietojen syöttö kävi vauhdikkaasti. HRR eli Hämeen ratsurykmentti joukko-osastotasona kuullosti hieman karkealta jaolta, kun hämärästi muistelin kymmenen vuotta sitten tekemääni selvitystä vaarin liikkeistä. (Selattuani kirjaani Ilmavallaksi ja Ilmavaltana en löytänyt merkkiäkään kyseisestä selvityksestä lukuunottamatta Ilomantsin taistelua, jonka kertomuksia vertailin krittisesti.)

Minut yllätti se, ettei kantakortista käytetty muita tietoja. Kuten ilmoitettuja taisteluita. Sotapolku perustuu vain joukko-osastoihin, minkä takia epäilen sitä jonkun verran.

Visuaalisesti sotapolku (yllä) ei ole kovin kummoinen, mutta kustakin kohdasta avautuu kyseisestä jaksosta artikkeli, joita voi käydä läpi järjestyksessä. Erityisesti pidin artikkelin alle linkittyvistä SA-kuvista, jotka eivät olleet saatavilla kymmenen vuotta sitten ja joita en ole myöhemmin innostunut vaaria ajatellen etsimään.

Mutta lähetän kyllä taas kiitokset sinne missä ne eivät saajaansa tavoita: serkkujeni sedälle, joka äänitti vaarin muistelmia ja äidilleni, joka kirjoitti puhtaaksi vaarin sotapäiväkirjan. Näistä syntyi toimittamani kirja, joka antaa geneerisiä HRR-artikkeleja yksityiskohtaisemman ja yksilöllisemmän kuvan vaarini sotapolusta. Esimerkiksi Ilomantsin osalta tiedän, että vaarini oli esikunnassa adjutanttina eikä osallistunut taisteluihin.

Vaarini sivu

P. S. Edelleen muistelen Hattuvaarassa käyntiä kesällä 2009.
P. S. 2. HRR:n jatkosodan kirjallisuutta listattuna

tiistai 25. huhtikuuta 2017

1900-luvun lautasen mielenkiintoisuus

Eilen kävin HAikin tilaisudessa, jossa Ritva Kylli laajensi vankilaruokaa käsittelevää HAik-artikkeliaan 1910-luvun yhteiskunnan ja ruokavalion muutoksiin.

Vankilaruokinnassa oli tähän aikaan jo ihanteena (säästäväisyyden ohella) ravitsevuus. Ajan tieteellisen ajattelun hengessä vankeja punnittiin. Tavoitteena ilmeisesti oli painon pysyminen samana, mutta Kyllin mukaan jo pelkästään aterioiden säännöllisyys saattoi olla vangeille uutta ja kroppaa kasvattavaa. Viralliseen tilastoon kerättyjen painotietojen perusteella mittauksia tehtiin jostain otoksesta eikä koko populaatiosta, mikä kannattanee tulkinnassa ottaa huomioon. (Irtoaisiko muuten vangeista kerätyistä tiedoista yksi laajahko setti pituusmittauksia? Olisi naisiakin mukana.)

Vankiloiden arkkitehtuurissakin näkyi uusia ajattelu, joka ulkopuolisessa maailmassa oli toi vauhtia, liikettä, kiirettä ja tehokkuutta. Markkinoille tuli jatkuvasti uusia tuotteita (kuten olen Fazerin karkkeja kootessani huomannut) ja esimerkiksi sokerin kulutus kasvoi (muuallakin kuin karkeissa).

Tuulispää 13/1911
1910-luvun keittokirjoista Kylli nosti esiin 200 ruokaohjetta yksinäisille, jossa poikkeuksellisesti selitettiin miten keittäminen ja leipominen kaakeliuunissa tapahtuu. (Mahdollisesti ajatellen paremmin varustetuista kodeista opiskelemaan lähteneitä.) Kirjassa mainittiin myös ruuan lähteinä automaatit. Kylli ei ollut näistä aiemmin kuullut, mutta minähän perehdyin aiheeseen viime vuonna (Miltä automaattiravintola näytti? Automaattiravintoloista täydennystä). Tuolloin ei ollut kotikäytössä 1910-luvun lehtiä, joten nyt oli uutta tietoa, että vuonna 1912 automaatteja oli Helsingissä jo toistakymmentä. Mutta Kyllikään ei ollut löytänyt automaattien loppua ja sen syytä.

Viimeisenä teemana oli kasvissyönti. Sekä huvittavaa että surullista oli kuulla, että peruskeittokirjassa Kotiruoka oli jo 1908 kirjoitettu, että "nykyajan vaatimusten mukaisesti" oli pyritty kasvisruokien osuus saamaan "mahdollisimman laajaksi ja monipuoliseksi". Johonkin tämä siis hyytyi ja nykyään käytetään lähes samoja fraaseja ja perusteluja. Kylli nosti esiin 1910-lukua ja nykyaikaa yhdistävänä "uutuutena" myös lehtikaalin, jonka historiaa haravoin pari vuotta sitten.

Jukka Vornasen kasvissyönnin historiaa käsittelevää väitöskirjaa odottaessa kertauksena gradulinkit
Yleisökeskustelu muodostui pitkäksi ja aktiiviseksi. Yksi kysymys koski margariinia, jonka Kylli oli maininnut vankiloiden yhteydessä. Olisin voinut kontribuoida, jos olisi muistanut vielä laardin yhteydessä selvittämäni yksityiskohdat.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Historian faktabaari

Viimeisimmän Tukholman reissun metromatkalla bongasin museomainoksen lisäksi kanssamatkustajan kädessä Metro-lehden, josta näkyi kiinnostava otsikko Expert: Det är väldigt vanligt med historiska missförstånd. En saanut printtilehteä omiin käsiini, mutta kuten linkistä näkyy, löysin sen verkosta.

Otsikon ekspertti on Historiska museetin pedagogi. Hänestä yksi suurimmista väärinkäsityksistä historian suhteen on se, että luullaan historiasta olevan hyvät tiedot. Ei yksittäisillä ihmisillä vaan yleensä. Mutta jäljellä on vain siruja ja todisteet useimmista asioista ovat kadonneet, toteaa Anna Westerberg Davidson. Hyvä pointti.

Jutulla puffattiin Metron ja Historiska museetin videosarjaa, jossa tätä kirjoittaessani on ilmestynyt 5 osaa. Ne eivät todellakaan räjäyttäneet tajuntaani, sillä aloituspätkä oli Nej, vikingahjälmar hade inte horn. Argh... pitääkö viikinkypärien sarvia todellakin vielä jankata? Tuoreessa BBC:n More or less -jaksossa todettiin, että yksi syy, että faktojen korjaus on vaikeaa, kun ensin on aina mainittava se, mikä ei ole totta.

Tuskin kenelläkään viikinkien kypäräsarviin on niin suuria tunteita kiinnittynyt, että tämä estäisi uuden tiedon omaksumista? Tunteista voi sen sijaan olla kyse Metron jutussa mainitussa uskossa ikiaikaiseen (tai ainakin yli tuhatvuotiseen) Ruotsiin. Tätä aihetta sivusi video Nej, Erik XIV var inte den fjortonde kung Erik.


Historiska museetin olen muutamaan kertaan kiertänyt, joten jaksot Nej, så här gick inte Karl XII:s likfärd tillNej, så här gick det inte till när danskarna invaderade Gotland 1361 ja Nej, stenåldersmänniskan från Barum var inte man eivät päässeet yllättämään. Jälkimmäisestä kyllä heräsi ajatuksia.

Suomesta ei ole (luiden säilymättömyyden vuoksi) vastaavaa keissiä ja hautojen sukupuolitus esitetään minusta usein hyvin suoraviivaisesti esineiden perusteella. Esimerkiksi Kalmistopiirin kirjoituksessa Sukupuoliroolit menneisyydessä: Tiedetäänkö kuka oikeasti metsästi? Sami Raninen toteaa "Suomessa asiaa valaisevat erityisesti rautakauden hautalöydöt, joissa nuolenkärkien ja keihäänkärkien kaltaiset löydöt selvästi keskittyvät miehenhautoihin." Mutta mistä tiedämme sen olevan miesten hauta...

Myöhemmin julkaistussa Heli Etu-Sihvolan kirjoituksessa Queer–arkeologia – kummajaisesta osaksi uutta holistista tutkimussuuntausta? todetaankin, että "Esinekeskeisyys on ongelmallista sukupuolta ja erityisesti seksuaalisuutta tutkittaessa". (Antropologisen näkökulman aiheeseen tarjoaa Antroblogin video Kulttuurishokki: Esihistorialliset sukupuoliroolit.)

Jos vastaavia itsestäänselvyysvideoita tehtäisiin Suomen historiasta, mitä väärinkäsityksiä niissä käsiteltäisiin? Mieleen ei tule mitään yhtä helppoa ja naurettavaa esimerkkiä kuin viikinkien sarvet. Vai uskovatkohan ihmiset yleissti, että karjalanpiirakoita oli vain yhtä mallia ja niissä kaikissa aina riisitäyte?

Useimmat yleiset väärinkäsitykset ovat niitä kansallisen menneisyyden luontiin käytettyjä, jotka herättävät tunteita. Ei, Suomen kansa ei ole "aina" ollut olemassa. Ei, Suomen kuningaskunnasta ei ole mitään luotettavia todisteita eikä lähteitä.

Twitter-joukkoistuksesta pari lisää
Ja Facebookista tuttavani kontribuutio: "EI OLLUT MITÄÄN RUOTSI-SUOMEA." Lähihistoriasta mainittiin jatkosodan aloitus ja yhteistyö saksalaisten kanssa. Näistä kaikista on tietenkin kirjoitettu monta koostetta ja analyysiä. Oli vain niin, että kun keskityin ihmettelemään ruotsalaisten älyttömyyttä, unohdin omat ongelmamme.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kasvit ja eläimet tulevat ja menevät

Jatkoin eilen Satakunnan Historiallisen seuran seminaarin kuuntelua aamupäivän verran. Ehdottomasti kannatti, sillä Juha Suomisen esitys kasvitulokkaista pääsi hätkähdyttämään.

Suominen aloitti selittämällä itsestään selvyyden, että jääkauden jälkeen (jokseenkin?) kaikki kasvilajit ovat tänne tulleita. (Heräsikö joku jään alle aikanaan jäänyt vielä henkiin?) Tulokkaiksi hän laski kuitenkin vain ne, joiden menestykseen vaikutti ihmisen toiminta maiseman muokkauksessa tai muuten. Pitkin historiaa kasveja on tullut ja mennyt, mikä oli päässyt itseltäni unohtumaan.

Menneitä kasveja ovat m.m. erilaiset rikkaruohot, jotka liittyivät viljelykasveihin. Kun siemeniä alettiin ostaa ulkomailta, mukana tuli uusia kasveja ja vanhat puolestaan hävisivät. Valitettavasti aikaisempien aikojen kasvien siirtymisestä ei ole tietoa eikä Suominen esittänyt teorioitakaan siitä.

Kukaan ei myöskään tiedä, miksi tumma tulikukka kasvaa nyt siellä, missä rautakautisia ketoja oli. Tästä maininnasta tuli mieleen monet kesäyliopiston arkeologiset retket, joilla muutamat ryntäsivät kasvien pariin etsimään juuri näitä menneisyyden elämän jälkiin liittyviä. Ja sitten tuli mieleen mummoni monesti mainitsema Forsbyn Hiisi, jossa ainakin mummon kouluaikoina kasvoi lajeja, joita ei muualla ollut. Liittynee tavalla tai toisella tapaan, jolla niemeä on vuosisatojen ajan käytetty.

Konkreettisena esimerkkinä muutoksesta vuosisatojen aikana Suomisella oli leskenlehti. Vuonna 1773 hyväksytyssä väitöskirjassa Förtekning på finska medicinal-växter tekijä ei tuntenut kuin yhden paikan, jossa kasvoi leskenlehtiä. (Kokemäenjoen rannalla, mahdollisesti Harjavallassa.) Ja nythän sitä on joka paikassa niin tavallisena, että olisin hyvinkin voinut lisätä sen kevään merkiksi johonkin käsikirjoitukseeni.

Andreas Trepte Wikimedia CC BY-SA 2.5,
Toinen aamupäivän puhuja oli Auli Bläuer. Hänellä oli ensimmäisellä kalvollaan otsikko "Muutos on pysyvä olotila", joka summeerasi edellisen esityksen lisäksi omansa. Bläuer puhui tietenkin omasta erikoisalastaan eli eläinten luiden tutkimuksesta.

Esityksessä herätti keräilijä-metsästäjien elämäntavan vaatima osaaminen. Heidät kuten monet muutkin menneisyyden ihmiset mielletään liian usein "yksinkertaisiksi", vaikka todellisuudessa erittäin harva nykyajan ihminen pärjäisi töissään saamatta opastusta.

Loppukeskustelussa tuli esiin siili, joka yleisössä istuneen Mikko Heikkilän mukaan on kielessämme vanha sana, mutta koska siiliä ei syöty eli luut eivät päätyneet nuotioon, emme tiedä milloin eläin on tullut Suomeen.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Monikulttuurisesta Satakunnasta

Eilen suuntasin Emil Cedercreutzin museolle, jonne Satakunnan Historiallinen Seura oli järjestänyt seminaarin Tuhansien vuosien tulokkaat - Monikulttuurinen Satakunta. (Jatkuu vielä tänään.)

Ensimmäisenä vapaaherra Axel Cedercreutz kertoi suvustaan Köyliönkartanon herroina ja sen vaikutuksesta pitäjässä. Tämä kausi alkoi Herman Cedercreutzista, jonka elinaikana rakennettiin vuonna 1752 Köyliön kirkko Ludvikan mallin mukaan. Ludvikassa suku omisti pitkään ruukin.

Parin sadan vuoden katsaus oli tiivis, joten yksi konkurssihuutokauppa ei mukaan mahtunut. Mutta Cedecreutz tuli maininneeksi Kuopion kirkossa olleen Grotenfelt-suvun hautajaisvaakunan kohtalosta. Se oli heitetty 1970-luvulla roskikseen, mutta joku oli sentään älynnyt soittaa suvun jäsenille.

Maija Helamaalla ja Oona Jalosella oli puolitoista tuntia aikaa selostaa Raumalla ja Köyliön kirkon alla tehtyjä hautausmaakaivauksia. Raumasta olin kuullut äskettäin, joten keskityin erityisesti Köyliössä tutkittuihin kuuteen hautaan, joiden erikoisuus on 1700-luvulta säilynyt orgaaninen materiaali.

Niinpä voidaan sanoa, että näillä (pitäjän varakkaimpiin kuuluvilla vainajilla) oli viimeiselle matkalleen puettu usein silkkinen myssy ja nahkahansikkaat. Erityisesti hansikkaat kuullostavat oudolta.

Kahdessa haudassa oli päälle viisikymppinen nainen ja molemmilla hampaista oli jäljellä vain muutama. Myöskään nelikymppisellä miehellä hammaskalusto ei ollut hyvässä kunnossa.

Molemmissa kaivauksissa kyse oli rakennustyön yhteydessä esiin tuleesta kohteesta eli laskun on maksanut rakennuttaja. Tällöin Helamaan mukaan jo osteologinen tutkimus on rajatapaus työhön liitettäväksi ja DNA sekä isotooppitutkimus liian kalliita käytettäväksi.

Monikulttuurisuus näkyi Raumalla ilmeisinä ortodoksihautoina Venäjän vallan ajalta. Kahdesta hautakivestäkin tiedetään ortodokseja haudatun Vanhankirkon hautausmaalle ja kaivauksissa esiin tuli viisi hautaa, joissa oli ortodoksinen risti tai muu uskonnollinen esine. Todennäköisesti tositarkoituksella eikä matkamuistona, mutta mikäänhän ei ole varmaa.
(Kirkon alle haudatuista kiinnostuneille videovinkit Tiina Väreen kanavalta: Haudat vanhojen kirkkojen alla ja Pohdintoja kirkkoherra Rungiuksen mahdollisesta luustotuberkuloosista. Molemmissa puhutaan englantia, mutta tekstitys on suomeksi.)
Seuraavassa esityksessä Mikko Heikkilä pyrki yhdistämään kielitieteen, arkeologian ja historian kertoman kristinuskon tulosta Satakuntaan. Viitaten m.m. Ridderstadin tuloksiin, hyvin tunnettuun (eli ei minullekaan uuteen) tietoon siitä, että monet keskeiset kristinuskon sanat ovat suomen kieleen tulleet Venäjältä ja piispojen kirjeisiin, joissa Suomi oli pakanallinen vielä 1100-luvun lopussa, Heikkilä veti johtopäätöksen, että Luistarissa ja Köyliössä 800-luvulla kristittyinä eläneet (tai ainakin haudatut) olivat saaneet uskonsa idästä. Ja ilmeisesti puhuivat suomea?

Osittain kuullostaa järkevältä ja katsoinkin kriittisellä silmällä Kansallismuseon esihistorian näyttelyn karttaa, jossa läntinen kristinusko oli pitkällä Suomessa ennekuin itäinen ehti edes Laatokalle. Mutta kun Luistari on niin erityinen ja erikoinen ja käsittääkseni kiinni skandinavisessa kulttuurissa, tuntuu, että päättelystä puuttuu vielä joitakin kriittisiä paloja.

Omalta osaltani päivän viimeinen esiintyjä oli Veli-Pekka Toropainen. Hän kertoi luterilaisen ajan alun perhe-elämästä, jota ohjasi Lutherin sanojen lisäksi kruunun intressit.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kaikki eivät pidä Kansalliskirjaston sanomalehtiavauksesta

Talteen Twitter-keskustelu, johon en itse osallistunut. Tiivistelmänä: Medialiiton lakiasioiden ja viestintäpolitiikan johtaja Satu Kangas oli kirjoittanut Hesariin 20.4.2017 julkaistun mielipidekirjoituksen, jolla kritisoi Kansalliskirjaston tammikuun lopussa tekemää lehtiaineistojen avausta 1910-luvulta. Tästä ei oltu tehty sopimusta Kopioston kanssa kuten olin kuvitellut?

Valitus on siis periaatteessa ihan asiallinen, sillä lehdissä on tekijänoikeuksien alaista materiaalia. Heräsin tähän itse käytettyäni täällä useaa Venny Soldan-Brofeltin piirtämää kuvaa ennenkuin viime vuonna uutisoitiin tekijänoikeuksiensa raukeamisesta, kun kuolemastaan oli kulunut vaaditut 70 vuotta.

Mutta koska minulla on oma lehmä ojassa, en voi kannattaa tiukempaakaan rajaa. Esimerkkihän sellaisesta löytyy Ruotsista, vaikka yksi keskustelija taisi tarkoitushakuisesti tämän unohtaa.




Eli juuri tiedotteeseen Kansalliskirjasto avaa digitoidut sanoma- ja aikakauslehdet vuoteen 1920 asti yleisön saataville 1.2.2017.





















Karamellihistoriaa vuosilta 1912-1913

Vuonna 1912 Fazerin rekisteröimistä karamelleista ensimmäinen löytämäni on Rex (Registeringstidning för varumärken n:o 476). Yksinkertaisen oloisen kääreen sana Orange lupaa appelsiininmakua, mutta verkkokaupassa myynnissä olevassa saman näköisessä kääreessä samassa kohtaa on sana suklaata eli makuja taisi olla ainakin kaksi.

Myös Italianon (n:o 480) kääre oli lähinnä raitaa eikä mustavalkoisena ole esittelyn väärti. Tuulispään 35/1912 tekstimainoksen mukaan "Se on ilman täytettä ja maku on hieno ja virkistävä. Sitä passaa imeskellä missä vaan, vaikka kadulla kävellessään, niin matka joutuu paljon nopeammin, eikä suu näytä happamelta. Pankaappa hampaanne koloon tämä, te nuoret neitoset."

Italian valinta karamellin nimeen saattoi liittyä syksyllä 1911 alkaneeseen ja syksyyn 1912 kestäneeseen Italian ja Turkin väliseen sotaan. Siitä on voinut saada inspiraationsa myös Islam (n:o 489), joka tosin pääsi markkinoille vasta vuoden 1913 alussa. Fyren 1-2/1913, jonka mukaan Karl Fazer on "vår alltid vakna och med världspolitiken följande barnkammardiplomat", tulkitsee nimen liittyneen Balkanilla käytyyn sotaan.
Islamin kanssa yhtäaikaa tuli markkinoille Fazerin Bruneau, jonka Fyren myös yhdistää ajankohtaisuuteen, mutta verkkohakuni eivät selvennä mihin sotaan mies (?) liittyy. Ainoa suomalaisten sanomalehtien Bruneau on ranskalaisten joukkojen komentaja Marokossa.

Emigrant/Siirtolainen-karamellissa (n:o 502) on Yhdysvaltojen lipun kuviot, joten todennäköisesti siinä on myös ollut sen värit.
Krem (n:o 503) ja Kastanje/Kastanja (n:o 507 saivat yksinkertaiset kääreet. Orange (n:o 507) voisi väreissä olla näyttäväkin.
Oliko karamellin Rädis/Rediisi (n:o 515) makuna retiisi? Se ei saanut tekstimainontaa, joten jää mysteeriksi.

Suomalainen viikko (n:o 520) on aika erikoinen nimi karamellille.

Tämän tausta on kuitenkin helpohkoa selvittää. Uuden Suomettaren katsauksessa vuoden 1913 taloudelliseen toimintaan (1.1.1914) kerrotaan, että suomalainen viikko "oli syysk. 27 p:n ja lokak. 4 p:n väliseksi ajaksi järjestetty yhteiseksi juhlaviikoksi kautta maan suomalaisten teollisuustuotteiden tunnetuksi tekemistä vanten. Viikko onnistui erittäin hyvin. Tehtailijat, kauppiaat ja sanomalehdistö tekivät silloin tarmokasta työtä suomalaisten tehtaiden ja suomalaisten valmisteiden suosimiseksi."

Viimeinen Fazerin karamellirekisteröinti vuonna 1913 oli Tango (n:o 526).
Tämä ainakin oli ajankohtainen aihe, sillä Yleisradion sivun mukaan "1913 nähtiin Suomessa ensimmäinen tangotanssiesitys, josta alkoi ensimmäinen tangovillitys."

torstai 20. huhtikuuta 2017

Muotokuvaajia 1800-luvun alkupuolella

Taiteilijaketjutuksessa mainitsemani valokuvaajaksi paljastunut muotokuvamaalari ei suinkaan ollut ainoa eikä varhaisin Turun ulkomaalaisten kortistossa. Tanskalainen 'artist' Carl Nuipert/Neupert tuli Turkuun Porista 4.5.1849 ja jatkoi kesäkuun lopulla Riikaan. Ilmoituksissaan Turun lehdissä (esim. Åbo Tidningarissa 18.5.1849) hän kertoo tekevänsä nimenomaan muotokuvia daguerreotyyppeinä. 

Tätä ennen pikainen muotokuvamuoto oli leikattu siluetti, joita teki ainakin Turkuun Tukholmasta 21.8.1846 saapunut muotokuvamaalari Jacob Morhard. Kuukauden oleskelun jälkeen hän lähti Helsinkiin ja päätyi Porvooseen, jossa Borgå Tidning julkaisi ilmoituksensa 24.10.1846. Valmista luvattiin viidessä minuutissa. (Ilmoituksen mukaan Morhard oli kuuro.)
Kymmenen vuotta aikaisemmin liikkeellä oli ruotsalainen muotokuvamaalari C. P. Lehmann, joka mainosti myös sanomalehdissä (esim. Åbo Tidningar 14.9.1836). Hän on ainakin Oikea Muotokuvamaalari, sillä hänellä on Wikipedia-sivu ja teoksiaan löytyy Kringlan avulla ruotsalaisista museoista. Joukossa on hänen omakuvansa, jota käytti kylttinä!

Kansallismuseon kuukauden esineeksi on vuonna 2011 nostettu Lehmanin maalama kauppiaan muotokuva. Jouni Kuurnen tekstissä paljon lisätietoa elämästään.

Toinen Suomessa vaikuttanut Ihan Oikea Muotokuvamaalari on ulkomaalaiskortiston Johan Zacharias Blackstadius, jolla on Wikipedia-sivu. Sen mukaan hän maalasi viiden Suomen vuotensa 1844-49 aikana muotokuvia ja alttaritauluja.

Eliel Aspelin-Haapkylä kirjassaan Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään mainitsee näistä taiteilijoista Blackstadiuksen kappaleessa, joka alkaa "Vuosisadan alkupuolella työskenteli näet täällä useita ruotsalaisia taiteilijoita, mikä lyhemmän, mikä pitemmän ajan, ja muutamat jäivät tänne ijäkseen, jota paitse useimmat sen aikakauden suomalaiset maalaajat harjoittivat opintoja Tukholmassa."

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Paluu Nyrölään

Syksyllä 2014 raapaisin keskisuomalaisia juuriani, jotka veivät Jyväskylästä Kuhmoisiin (Lukkari Jokelinin jäljillä osa 1, osan 1 jatko, osa 2 ja osa 3). Sain SukuForumilla vahvistusta tuloksilleni. Helmikuussa kakkososaan tuli Tuula Pirttimäen kommentti, jossa hän kertoi sivustostaan Nyrölän kaskimailla. Kun Retkipaikkakin julkaisi tekstin Nyrölästä, alkoi ainakin virtuaalinen paluu sinne kiinnostaa. Ja näyttää tarpeelliselta, kun en omasta blogitekstistäni ymmärtänyt lopputulosta enkä täten yhteyttä Nyrölän kaskimaille.
Miguel Virkkunen CarvalhoCC BY 2.0
Hetken ähellettyäni selvisi, että Kaustisten lukkari Matts Jokelinin äiti Helena Eriksdotter (s. 24.9.1792) on Pirttimäen sivulla Marketta Nuutintytär Erkki Erkinpojan ja Eeva Tuomaantyttären lapsiluettelon Leena. Erkki kuoli 28.6.1807 ja Eeva 20.12.1808 eli Helena jäi orvoksi 16-vuotiaana. Hänen ja sisarustensa jakama perintö selviää Pirttimäen linkittämästä perukirjasta SSHY:n jäsensivuilla.

Erkin äiti oli Marketta Nuutintytär, joka oli saanut perintönä Nyrölästä erotetun Mäkiahon torpan. Nyrölää viljelivät Matti-veljensä ja sisarensa Vapun mies. Onnekkasti sisarusten äidin "Maria Eskontyttären perukirja on Sääksmäen tuomiokunnan arkiston vanhimpia nyröläisiä perukirjoja". Perukirjasta Pirttimäki on tehnyt hyvää tulkintaa Nyrölän elämästä, joka suvun osalta oli alkanut Marketan isänisän johdolla 1720-luvulla ja jatkunut vuosisadan puolivälissä Marketan isän Nuutti Pertunpojan toimesta.

Vuonna 2014 olin yllättynyt hautauksen yhteyteen merkitystä vanhemmista. Koska muistini on kuin seula sain yllättyä niistä nyt uudelleen. Ilmeisesti tietojen luotettavuuteen kannattaa suhtautua epäilyksellä. Vaikka Erkki Erkinpojan hautausmerkinnän mukaan vanhempansa olivat Eric Johansson ja Margareta Knutsdotter sekä Pirttimäen että SukuForumille kirjoittaneen tutkijan tulkinta on, että Margaretan ainoan aviomiehen patronyymi oli Heikinpoika. Mikä on ihan perusteltua, sillä edellä mainitussa Erkin ja Evan perukirjassa on tilan omistuksen yhteydessä mainittu isä Erkki Heikinpoika, joka esiintyne muissakin lähteissä. "Hän tuli Nyrölään Hurttian torpasta Laukaan Petruman kylästä."

P. S. Kaksi hametta omistanut esiäitini Eeva Tuomaantytär oli syntynyt vuoden 1762 paikkeilla Tuomas Puuran tyttäreksi, jos hautausmerkintään on luottamista. Ritva Puura on esittänyt Tuomaksen jälkeläiset ja löytänyt Eevan kasteenkin. Hieman hälyttävästi taulustossa Eevan tytär Helena ei mene Adamin kanssa naimisiin!

Vaan v. 1792 syntynyt "Bdr Helena Erics dr." Oravasaaren Puurasta menee naimisiin 3.10.1814 Toivakan Philip Philipinpojan kanssa. He löytyvät vävynä ja tyttärenä Jyväskylän rippikirjan 1816-1826 sivulta 67, jonka tulkinta minusta on se, että Helenan vanhemmat ovat saman sivun isäntäväki eli Eric Sigfridsson (s. 1768) ja Helena Mattsdotter (s. 1769). Pitäydyn siis omassa versiossani.  

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Arkistoituja karamellipapereita

Sähköpostista löytyi kiva yllätys. Elinkeinoelämän keskusarkistossa oli luettu Fazerin karamellipaperikatsaukseni vuodelta 1911, superystävällisesti haettu esiin samoja käärepapereita ja lähetetty minulle digitoituina!

Grillage oli tosiaan väreissä komea. Kuva-aihe keskellä on eri kuin rekisteröinti-ilmoituksissa, mutta niinhän oli usein Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien kappaleidenkin kanssa.

 Marokossakin on eri kuva-aihe kuin rekisteröinnissä ja tämä näyttääkin enemmän Marokolta.
 Ja Mokka on siis niitä yksinkertaisempia papereita, joita en ole vaivautunut esittelemään.
Ja miten nämä olivat päätyneet Mikkeliin? Tietopalvelusihteeri Helka Strömbergin sähköpostin mukaan Elkasta "löytyy Frenckellin kirjapainon arkistosta jonkin verran Fazerin vanhoja etikettejä." Onneksi en ole tutkimassa näitä tosissani, sillä tuollainen ei olisi tullut mieleen. Voisiko painotalon vaihdos (?) selittää sitä, että kaupunginmuseon kokoelmissa (ainakaan digitoiduissa) ei näitä "myöhäisempiä" papereita ollut?

Ne 101 esinettä

Kirjoittaessani sadoista esineistä tajusin siis, että Turun museokeskuksen kirja 101 esinettä oli saatavilla pääkaupunkiseudun kirjastosta, johon aivan kaikki museoiden julkaisut eivät päädy. Varausjonoa ei kirjaan ollut, joten sain sen käsiini ripeästi.

Esineenä kirja on mukavan kokoinen. Esineistä on otettu taiteelliset kuvat, jotka ovat silmää miellyttäviä, mutta toisinaan lähes epäinformatiivisia. Upean leikkiastiaston (vuodelta 1765!) todellinen koko jää mysteeriksi (esine n:o 38).
Leikkiastiaston lisäksi aito vau-fiilis syntyi 1700-luvun takkimekosta (n:o 40) ja vuonna 1889 maalatusta Dora Wahlroosin muotokuvasta, joka hätkähdytti modernilla ilmeellään (n:o 64).

Painopiste oli ilahduttavan vanhoissa ajoissa ja käynnissä olevaa Petter Sund -projektiani ajattelin katsellessani kankaista kampakoteloa (n:o 30), jonka tekstissä tuotiin esiin esineen alun perin voimakkaampi väritys. Sundia sivusi myös miniatyyrimaalaus (n:o 31) ja Kaarle X Kustaan kronikka (n:o 32).

Esineet on järjestetty jokseenkin kronologisesti. Kun tähän oli tottunut, ajoittamaton nukke (n:o 33) tuntui olevan oudossa paikassa. Myöhemmin en aina ymmärtänyt mihin sijoitus perustui ja saksalaisen juomakannun (n:o 59) kohdalla jäi epäselväksi oliko kuvassa originaali vai 1800-luvulla tehty kopio. Aivan kirjan lopussa, nykyajan dokumentoinnin ja nykytaiteen välissä oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteeseen ajoitettu arkeologinen löytö (n:o 99), joka oli siis saanut paikkansa löytöajan mukaan. Tietystä ajasta kiinnostuneenkin kannattaa siis käydä kirja kokonaan läpi.

Esineitä selostavat tekstit eivät pyri kovin syvälliseen kontekstointiin, mutta onnistuvat usein tekemään esineestä huomattavasti mielenkiintoisemman kuin se todennäköisesti olisi näyttelyssä. Tiedän kävelleeni näiden tai samanlaisten ohi monesti oppimatta ja ajattelematta mitään. Karhunhammasriipuksesta (n:o 8) sain totisesti enemmän irti tästä kirjasta kuin Kansallismuseon esihistorian näyttelyssä. Mutta vastaavan mittainen teksti museossa herättäisi minussa todennäköisesti ärsytystä. Hankalaa on.

Museoalalle ominaisesti teksteissä ei ole mainittu niiden kirjoittajia, joita on useita, eikä lähteitä. Kirjan lopussa on listattu viiteen esineeseen liittyvät tutkimukset ja samaa tyyliä olisi voinut minusta käyttää muillekin teksteille. Sillä ei kai niitä hatusta vedetty? Toivottavasti ei, sillä kokonaisuus oli mielenkiintoinen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Arkkitehtuurin historiasta

Kävin viime viikolla kuuntelemassa lyhytkurssin History of Finnish Architecture kaksi ekaa luentoa. Virkistävää nähdä ja kuulla historia toisella painotuksella ja ulkomaisten opiskelijoiden kysymyksien kanssa. Luennoitsija Netta Böök on koulutukseltaan arkkitehti.

Uunit eivät näköjään asetu päässäni aloilleen. (Viimeksihän ne ihmetyttivät marraskuussa keskiajan arkeologian semmassa.) Nyt tuli yllätyksenä, että savu-uunia ei käytetty ollenkaan Ruotsissa ja Norjassa (ellei kyseessä suomalaissiirtolaisten asumukset). Böök perusteli savu-uunissa pitäytymisen innon lämmityksen tehokkuudella sekä rakennusmateriaaleihin sitoutuneen lämmön erinomaisuudella. (Savupirtin lämmitys oli sentään ennestään tuttua: Miten savutupa lämmitettiin ja sisämaan asunnoista ja pieneliöistä.)

Päästyämme keskiajan kivikirkkoihin yksi opiskelija ihmetteli ääneen miksi niitä ylipäänsä rakennettiin? Status, status.

Böök esitti 1700-luvun intendentin konttorin määräykset kirkonrakentamisesta helposti ohitettaviksi, mikä ei Kokemäen näkökulmasta ollut ollenkaan totta. Teki mieli piipittää Ella Viitaniemen väitöskirjan erinomaisuudesta, mutta pidin suuni vaihteeksi kiinni. Ja pidin käteni alhaalla kun kysyttiin Petäjäveden kirkossa käyneitä. Vasta sisäinteriööreistä muistin, etä olenhan minä tuolla ollut.

Ristikirkot olen tainnut yhdistää lähinnä 1700-luvun kasvavaan väestöön, mutta Böök esitti ne osana intendentinkonttorin kautta tulleesta muotivaikutteesta. Enkä ollut ajatellut, että 1600-luvun into suoriin katuihin eli regulariteetti tuli Italiasta. Olinpahan vaan ajatellut järkeväksi.

Toinen luento aloitettiin Suomenlinnasta. Yleisöstä kysyttiin, miksi se on ruotsiksi yhä Sveaborg. Täydellinen vastaus olisi vaatinut pitkähkön katsauksen Suomen kielipoliittiseen historiaan.

Venäjän vallan aikana intendentin konttori siirrettiin Suomeen. Tämä on joko aiemmin mennyt minulta ohi tai sitten unohtunut. Konttoria johti ensin vanhasta blogitekstistä tuttu Charles Bassi ja sitten Engel. Siis Engel pääsi vaikuttamaan koko maan arkkitehtuuriin ja siksi joka puolella väitetään rakennuksia Engelin suunnittelemiksi.

Böök ei maininnut punamullan mahdollisesti jäljitelleen tiiltä, mutta nyt muotiin tullut keltainen oli kyllä kiven mukailua. Hän oli tämän jo sanonut, mutta yleisöstä tuli hetken kuluttua kysymys, että miksi niin monet rakennukset Suomessa (vai Helsingissä?) ovat keltaisia.

Kerimäen kirkonkin muistan keltaiseksi, vaikka en paikan päällä ole koskaan ollut. (Tästä olen varma. Vaikka se on outoa, sillä olen käynyt Punkaharjulla useamman kerran.) Mutta Böökin kuvassa se oli paljon tummempi ja näytti kerrassaan eksoottiselta. (Sama tai vastaava on Arno Forsiuksen kirjoituksen kuvituksena). Engelin jälkeen kun maahamme tuli goottilaisten lisäksi bysanttilaisia vaikutteita.

Jniemenmaa Wikimedia CC BY-SA 3.0
Modernisoituvan elämän myötä tuli uusia rakennustyyppejä kuten rautatieasemat ja koulut. Ikkunalasia oli saatavilla enemmän ja halcemmalla. Luulisi sahojenkin vaikuttaneen laudoitusten yleistymiseen, vaikka tätä Böök ei maininnut. Lopuksi näyttämissään huvilakuvissa kansainväliset vaikutteet olivat hätkähdyttäviä.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäislehdistä pääsiäiskuvia

Kuten eilen lupasin, otteita pääsiäislehdistä. Pääsiäis-munan kansikuvassa 1913 on niin hämäläisen näköinen mies, ettei yhtään yllätä, että lehti on Tampereelta.
 Samassa numerossa oli tämäkin kuva
Myös vuoden 1913 Pääsiäislammas ilmestyi Tampereella. Kansikuvansa esittänee pääsiäisen viettoa.
Aivan toista oli tunnelma kuusi vuotta myöhemmin Helsingissä. Pääsiäispilalehdessä 1919 pakinoitiin tuolloin näin:
Tuota — — Jos vertailemme Helsinkiläisten pääsiäistä, minkälainen se oli ennen, ja minkälainen se on nyt, teemme nvtkavan havainnon. Ennen pääsiäiseksi ei voinut ostaa kaikkea hyvää mitä oli saatavissa. Nyt taasen ostettaisiin kaikkea hyvää jota ei ole saatavissa. 
Kun helsinkiläinen nuori rouva saa pääsiäispäivällisen valmiiksi pöydälle, huudahtelee hän: "Voi! jos nyt olisi vielä sitä! sitä! sitä! sitä! sitä! ja sitä! sekä vielä sitä! Johon hänen miehensä vastaa lohduttavasti: "Älähän nyt eukkoseni ole huolissasi. Tuleehan ne herkut kohta ulkomailta. 
Kun nyt kertomaan mitä herkkuja meillä on, täytyy meidän ensimmäisenä mainita enin nautittu ja ilman korttia jaettu herkkumme, joka on maultaan vain kahdenlainen. Hyvän tai pahan makuinen. Sekä näkyväiselle silmäile näkymätön. Niinkuin hienoilla ruokalajilla, on tällä herkulla myöskin hyvin monta nimeä. Toiset sanovat sitä jokapäiväisesti vaan: "Lupaukseksi." Mutta hienosti puhuen taas englantilaisten, tanskalaisten, ranskalaisten, amerikkalaisten, norjalaisten, sekä hyväksi ja varmaksi lupaukseksi. 
Ne jotka ovat herkkuun jo kyllästyneet, sanovat sitä huonoksi, tyhjäksi ja Elintarvelautakunnan lupaukseksi. Ja tuomitsevat sen sarvipäisten kuumaan kaupunkiin syötäväksi. Me täällä toimituksessa pidämme vain maukkaista herkuista. Siksi emme ole ottaneetkaan sitä ruokalistallemme. 
Toiseksi herkuksemme mainitsemme toiveen. Se on kyllä arvokkaampi herkku kuin edellinen, vaikka se käytännössä saa jotakuinkin samanlaisia nimityksiä. Yleensä me helsinkiläiset käytämme sitä runsaasti. Sitä käytetään tavallisesti pienissä annoksissa pöytään astuessa. Mutta suuremmissa pöydästä noustessa. Sen takia että pysyisi hyvä maku suussa, syödessä ja syömättä ollessa. 
Kolmannessa herkussamme voimme käyttää jo käsiämme ja silmiämme. Tämä herkku on mainittava jälkiruokien joukkoon. Sitä saa nauttia silloin kun katselee monenlaisia elintarvekorttejansa, ja lukee niistä mitä kaikkea hyvää niillä pitäisi saada. Sitä nauttiessa käytetään kyllä suutakin, kaikenlaisten raamatussa löytyvien sanojen lausumiseen sekä elintarvelautakunnan moittimiseen. Viimeksimainitun osaa tahtoisimme me vähän lieventää, kun selitämme etteihän Elintarvelautakunnalla ole aikaa jakaa korttiannoksia, kun sillä on niin paljon hommaa kaikenlaisten, ilmoitus, uhkaus, oikeushaaste ja postikorttien laatimisessa ja lähettämisessä.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Pääsiäislehtikierrätys


Neljä vuotta sitten julkaisin pääsiäisenä otteita vanhoista pääsiäislehdistä. Kierrätyksen kierrätyksenä:
Huomenna sitten otteita äskettäin verkkoon avatuista 1910-luvun pääsiäislehdistä.

Paikallishistoriaa etäältä eli Länna Roslagenissa

Petter Sund -kirjoituksistani on ehkä käynyt ilmi se, että on erinomaisen hauskaa tutkia menneisyyden henkilöä, joka on elänyt itselle tutussa maisemassa. Olen päässyt katselemaan tonttejaan ja kulkemaan teillään. (Ja joku päivä ryhdistäydyn ja kävelin keskustasta Tuomarinkylään.)

Hauskaa ja onnekasta on myös se, että sain selville Petterin lapsuudenkodin ja isonvihan pakopaikan eli Mörtsundan tilan Lännassa. Mutta vaikka se on vain noin tunnin automatkan päässä Tukholmasta, alkaa näyttää siltä, etten saa aikaiseksi retkeä paikan päälle.

Karttapohjana Cohrs' atlas över Sverige
Miten sitten saada otetta Lännasta, josta ei ole kirjoitettu paikallishistoriaa suomalaiseen tapaan? Vuonna 1850 julkaistu Beskrifning öfver Stockholms län ei parilla Länna-sivullaan sukututkimustani taustoita.

Roslagenin alueesta on joitakin kirjoja, mutta näkemissäni vanhoista ajoista käsitellään lähinnä venäläisten laivastohyökkäys kesällä 1719, joka tietenkin onkin tutkimukselleni oleellinen. Tuolloin tuhoutui Lännaa lähinnä ollut kaupunki Norrtälje, jossa Petterin on jonkun kerran täytynyt käydä. Kaupunki näytti 1600-luvun lopulla tältä.
Suecia.kb.se
Wikipediasta saan Lännasta perustiedot, joista voi kiinnittää huomita esimerkiksi itärajalla kulkevaan laivaväylään kohti Tukholmaa. Joku verkkohaku osui digitoituun kirjan lukuun (?) Allmogeresor enligt bondedagböcker (pdf). Siitä selvisi, että Lännan Grovsta-kylässä (jossa Petterin Sara-sisko oli yhden talon emäntänä) oli pidetty muistiinpanokirjaa vuosina 1777-1829. Tuolloin Tukholman reissuja oli tehty keskimäärin 5 vuodessa. On siis täysin mahdollista ja todennäköistä, että Petter käytti (oikeuslähteiden mukaan) ostamaansa kuuttia joskus Tukholmassa käyntiin.

Karttapohjana Charta Öfwer Upland Och Söder Törn Med Kongl Maj:ts nådigste Privilegio Utgifven af Des Landtmäterj Contoir. Universitetsbiblioteket, Lunds universitet. CC BY-NC-ND 2.5 SE
(HUPS! Rikoin lisenssiä tekemällä muokkauksia. Jään odottamaan seurauksia.)
Tukholmaan päästiin toki tietä, joka näkyy karttaotteessa. Verkkohakuni osui kevyehköön, mutta asialliseen inventointiraporttiin, jonka linkki sittemmin kuoli. Lännaan tultiin Tukholmasta samaa postitietä, joka Grisslehamin ja Ahvenanmaan kautta kulki Suomeen. Tie pidettiin siis hyvässä kunnossa ja postiaikatauluista saan käsitystä matka-ajasta.

Lännan kohdalla ollut kestikievari on kuvattu sata vuotta Petterin ajan jälkeen. (Kuva löytyi ruotsalaisesta Alvin-portaalista, jossa ainakin tällä hetkellä lukee "All digitized materials in Alvin may be downloaded and used freely!")

Bergshammars Gästgifvaregård i Länna Socken.
Uppsala universitetsbibliotek urn:nbn:se:alvin:portal:record-91745
Lännan kirkko oli kuvattuna Wikipedian pitäjäsivulla, mutta sillä on omakin sivunsa.
August Schagerströmin valokuva Lännan kirkosta 1910-luvulla. KMB/RAÄ
Ulkoa varsin karun näköisen keskiaikaisen kivikirkon sisustuksesta on kuvia sekä Riksantikvarieämbetetin Kulturmiljöbild-kokoelmassa että Historiska museetin kokoelmatietokannassa.
Anställd vid SHM SHM
Kastettiinkohan Petter tämän upean hökötyksen äärellä? Kirkon sisustuksen lisäksi saan käsityksen myös Petterin tunteman kirkkoherran ulkonäöstä!
Magnus Gåsen muotokuva. KMB/RAÄ 
Olen kylläkin annettujen metatietojen armoilla ja epäilyksiä herättää se, että Lännan vuonna 1732 kuolleen kirkkoherran nimi oli Nils eikä Magnus. Tämä ei ollut ainoa fiba KMB:n tiedoissa, valitettavasti.

Näytti kirkkoherra miltä hyvänsä niin hänen puinen pappilansa on edelleen olemassa! Ja seisoi jo isovihan aikaan eli kuuluu Petterin maailmaan. Valitettavasti verkon kuvauksista on vaikea saada tolkkua siitä kumpi pihapiirin rakennus on kumpi.
Alf Nordström 1964. Stockholms läns museum AN-02700. CC BY-ND-NC
Pappilaan Petterillä oli varmasti asiaa, mutta entä säätyläisten omistamaan linnaan? Ainakin hänen on täytynyt joskus nähdä se ulkopuolelta.
Carl Gustaf Rosenberg. KMB/RAÄ
Itse Mörtsundan saa Petterin aikaisille kartoille Lantmäterietin sivuilla, jos tietokoneen selaimessa on sopivat lisäkkeet. Suureksi ilokseni tila on edelleen olemassa ja nykyinen isäntäväki jakaa Instagramissa kuvia, joiden ansiosta mielikuvani paikasta on hyvin aurinkoinen. (Lähistöllä on toinenkin Mörtsunda, joten ihan kartasta katsoin, että tämä valokuvattu oli Lännassa.)

Sata vuotta Petterin aikaa myöhemmin naapurikylästä tallennettiin tämä tunnelmakuva.

Mora i Länna Socken : Tecknadt efter naturen af A F Cederholm 1814.
Uppsala universitetsbibliotek urn:nbn:se:alvin:portal:record-94232
Lännan kotiseutuyhdistys on aivan äskettäin julkaissut kirjan Mörtsundasta ja Moran kylästä. En ole vielä sortunut sitä tilaamaan. Mutta sain yhteyden paikalliseen historiaharrastajaan, joka kertoi m.m. Mörtsundasta äskettäin löytyneestä muistiinpanovihosta vuosilta 1719-1739! Valitettavasti sen kannessa oli aivan tuntematon nimi, joten se lienee kulkeutunut taloon myöhempien omistajien mukana.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Maaliskuun loppu ja puolet huhtikuusta

24.3.
  • Sutinen määrittelee Saarijärven Paavon "romantisoiduksi juntiksi" (s. 103). Ei minusta osuvaa.

25.3.
  • Lopulliseksi tarkoitettu ratkaisu tämäkin.

30.3.
  • Ajateltu ihan loppuun asti? #Tukholma
31.3.
5.4.
  • Kokemäkeläinen kansanviisaus tekee paluun. Lähteenä Kotuksen sananparsikortit, joiden läpikäynti jäi kesken.
  • #Kokemäki
7.4.
  • Arkeologien kanssa kahvitauolla. Katselevat kännykästä luurankojen kuvia.
  • Vaikea suhtautua vakavasti lapinraunioihin, jotka nimetty Piikinperse A, B ja C.
10.4.
11.4.
  • Daniel Defoen muotoilu opetuksesta, joka Suomessa usein esitetään virtsaamisena pakkasessa.