Tarina on niin suloinen (alkua lukuunottamatta), että toivoisin todeksi. Oulun Wiikko-Sanomista 1.5.1852:
Kosken talon isäntä, eli Kosken Jaakko, kuin häntä kylän keskuudessa tavallisesti kutsuttiin, oli viiden vuoden vanhana orvoksi vanhemmistansa jäänyt ja täytynyt kerjäämään lähteä, kun ei ollut mitään muuta turvaa. Sillä keinolla elätti hän lähes kolme vuotta päätänsä, kunne häntä otettiin Honkaniemen taloon paimeneksi. Syksyn tultua piti hänen taas talveksi kylän kululle lähteä, kun häntä silloin ei tarvittu; laitettiin hänelle kuitenkin sitä ennen uudet kengät ja annettiin puolipitoinen takki päälle, joka oli pieneksi talon omalle pojalle tullut. Toiseksi kesäksi luvattiin häntä taas paimeneksi ottaa, jos muualta ei saisi paikkaa, taikka ilman tahtoisi tulla.
Lähtö valmisna jätteli Jaakko hyvästi isäntää, emäntää ja muuta perhettä, ja suuret karpalot pyörivät pitkin poskia alas. Isännän itsenkin ja muun väen tuli vedet silmiin, sillä Jaakko oli nöyrällä palveliaisuudella ja kuuliaisuudellansa miellyttänyt kaikki itseensä. "Mutta minkätähden sinä Jaakko nyt lähdet pois meiltä?" kysyi talon 4-vuotinen tytär häneltä, ja sanoi: "jos minä olen pahaa sinulle tehnyt, niin elä siitä huoli, kyllä minä vasta en tee pahaa; tule'pa katsomaan, kuinka kauniisti olen pitänyt kaikki ne uudet lehmät, jotka menneellä viikolla teit minulle, en yhdeltäkään ole sarvea, en jalkaa enkä häntää katkaisnut." Samassa kantoi hän kaikki lehmänsä keskelle lattiata penkin alta loukosta, joka niillä oli läävänä eli navettona.
Mutta Jaakko vastasi ja sanoi: "et sinä Liisa, eikä kukaan muu ole minulle pahaa tehnyt, että minä sentähden lähtisin pois, mutta se on Jumalan tahto, että minun pitää lähtemän, ja sitä pitää meidän kaikkein kuulla ja totella, sanoi äitini, kun hän kuoli ja jätti minun yksinäni olemaan. Sillä jos kesä olisi loppumatoin ja karja saisi laitumelta ruokansa, niin minäkin olisin paimenena ja en lähtisi, mutta kun Jumala antaa talven tulla, ja minua silloin ei tarvita, niin totta minun täytyy pois lähteä, kun en osaa mitään työtä tehdä, jolla ruokani ansaitsisin."
"Sinäkö et osaa työtä tehdä! sanoi Liisa: teitpähän minulle lehmät ja vasikat ja karjakoiran, jokaiselle neljä jalkaa ja sarvet päähän, kuin isoillakin lehmillä; teitpä vielä kärrytkin, vaikka ne nyt on rikki menneet, ja uuden veneen — voi jos Jumala taas antais pian sataa vettä pihalle että pääsisin venettäni soutamaan!" "Mutta semmoisista töistä, vastasi Jaakko, ei muut huoli, kun sinä, ja kun sinulla ei ole minulle ruokaa antaa, niin täytyy minun mennä sitä muualta hakemaan." "Saanhan minä äitiltä joka päivä voileivän, sanoi Liisa; jos antaisin sen sinullen, etkö sitte jäisi tänne? Eikö niin äiti, että minä annan voileipäni Jaakolle, ja hän jääpi meille?"
Äiti katsahti miehensä päälle ja vähän aikaa hänen kanssansa kahden kesken puhuttua lausui hän seuraavan, jos Liisulle, niin vielä enemmin Jaakolle iloisen päätöksen: Jaakko saapi jäädä paikallensa talveksi sillä ehdolla, että Liisu jättää voileipänsä ja tottelee aina, mitä isä ja äiti käskevät. Niin tuli Jaakko taloon jäämään, ja oli monenlaisissa pienissä askareissa hyvänä apuna.
Seuraavina talvina hän vielä paremmin ansaitsi ruokansa, jonka tähden ei enää tullut puhettakaan hänen pois-lähtemisestänsä. Seitsemäntoista vuotta perätysten Honkaniemellä palveltuansa nai hän 25 vuoden vanhana jo mainitun Liisan, joka silloin oli 21 vuoden iässä. Viisi vuotta sen jälkeen osti hän pienen Kosken talon itsellensä niillä rahoilla, jotka oli vuosipalkoistansa säästänyt ynnä vaimonsa perinnön kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti