maanantai 22. tammikuuta 2018

Passaavat matamit

Helsinkiä vuonna 1865. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat CC BY 4.0
Suomettaressa syksyllä 1866 julkaistu jatkokertomus Minun matammini kertoo (*) näytti sellaiselta romantiikalta, joka ei minua lukijana kutsu. Mutta kehyskertomus oli kirjoitettu eri tyyliin ja paljasti aukon tiedoissani. Kaupungissa asuva nuori mies saattoi oman talouden ja palvelijan tai täysihoidon sijaan palkata matamin? Faktaa vai fiktiota? Sampo Haahtela kirjassaan Uskollinen sydän. K. J. Gummeruksen elämä (1947) ilmoittaa kertomuksen K. J. Gummeruksen tekstiksi. Tällä oli kokemusta ylioppilaselämästä Helsingissä vuodesta 1861 alkaen.
Eräs omituinen luokka ihmisissä - en saata niitä muuksi nimittää - ovat nuo vanhat ämmät, jotka kantamalla ruokaa ja siivoamalla huoneita elävät meidänkin maan isoimmissa kaupungeissa. Erittäinkin nähdään näitä Helsingissä, missä yliopistolaisia semminkin saavat herroikseen. Aamulla varhain tulevat he, kukin nuoren isäntänsä luo, kahvipannu kädessä, lakasevat lattian, korjaavat vuoteen ja toimittavat, mitä vähäisiä asioita nuorukaisella saattaa olla toimitettavana. Kello 1 ja 2 aikana ilmestyvät he taasen, puolisen kanssa, jonka kantavat niinkutsutuissa "portöreissä" jostakin ravintolasta tahi ruuan-myyntipaikasta; kello 7 astuvat he taasen nuorukaisen kamareihin, laittavat vuoteen ja panevat esille yliopistolaisen kohtuullisen ehtoollisen. - Näin palvellen nuorukaisia, usein useita kerrallaan, saavat he elatuksensa ja elävät usein ikivanhoiksi, tehden matkojansa aamusta iltaan vanhan tavan mukaan. 
Että ne ovat eriluonteisia on ymmärrettävä; mutta ylipäänsä saa niistä sanoa, että sen palveluksessa, jossa ovat, sen puolta pitävät he myöskin kunnollisesti ja rehellisesti; väliinpä niinkin uskollisesti, että ottavat vallan isännöiltään, joille tahtovat olla äidin siassa. Ne tietävät päivän kaikki uutiset, joita mieluisesti juttelevat; ne tuntevat melkein tarkalleen jok'ainoan ihmisen kaupungissa ja tietävät useinkin antaa neuvoja, joita ei saa ylenkatsoa. 
Osa näistä, tosiaankin omituisista ihmisistä, kuuluvat ikäänkuin kiinteät huonekalut huoneisin ja huoneesen muuttaja saa ottaa tahtomattansakin palvelukseen sen, joka on saman huoneen entisiä asukkaita palvellut.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Kerran kuulutetut 1798-1816

Viimeinen osa Dagligt Allehandasta löytyneitä sekalaisia suomalaisiin/Suomeen liittyviä kuulutuksia

21.2.1798: Hindrick Björklund, kuninkaallisen armeijan vapaaehtoinen n:o 29 kreivi Cronhjelmin komppaniassa, oli lähtenyt luvattomasti. Mies oli 19-vuotias, 5 jalkaa ja 7,5 tuumaa pitkä "undersättsig til wäxten, trindlagt och fylligt ansigte med ljusbruna hår och ögonbryn" "wid afwikandet klädd uti en blå Tröja med 2:ne rader Uniforms Knappar; samt blå Böxor och gamla Skor". Syntymäpaikaksi tiedettiin Isokyrö ja huomautettiin myös, että Hindrick oli saanut suutarin opin.

9.8.1798: Leskikuningattaren henkirykmentistä Viaporissa oli hävinnyt kapteeni Björnbergin komppanian sotilas n:o 42 Aron Aronsson Le Kowius, ilmeisesti Ruotsiin. Mies oli 29-vuotias, syntynyt Helgonan pitäjässä Nyköpingin läänissä, 5 jalkaa 8,5 tuumaa pitkä, "har rundt hår, hwitlätt ansigte med ljusa hår och ögonbryn". Armeijan tietojen mukaan hän oli mennyt naimisiin Vaasassa tai vaimonsa asui Vaasassa. Vaasan vihityt eivät valitettavasti ole HisKissä, joten tätä yksityiskohtaa ei voi vaivattomasti tarkistaa.

20.12.1798: Etsintäkuulutettuna entinen varusmestari Fredrik Schön, joka oli tuomittu murtovarkaudesta Laihian syyskäräjillä 40 pariin ruoskia ja kirkkorangaistukseen. Ennen näiden toimeenpanoa mies oli karannut. Hän oli räätälintyöhön kykenevä 30-vuotias "lång och smal til wäxten, långlagd och ljuslätt i ansigtet, med swartbruna hår och ögonbryn".

16.3.1802: Tukholmassa palveluksessa ollut Anna Westerlund, joka sanoi syntyneensä Pietarsaaressa, kuoli 20.1.1802. Perillisiä kuulutetaan toista kertaa.

24.11.1803: Gustaf Ståhlberg kuuluttaa Sippossa syntynyttä sisartaan Maria Stålbergia "jos tämä on edelleen elossa". Lähimpänä Ståhlbergia Sipoon kastetuissa on Hintsbyn Nygårdin Jöran Stellberg, jolle syntyi Maria 6.1.1755.

9.6.1806: Isossakyrössä syntynyttä neitoa Anna Greta Krus (jos elossa) pyydettiin ilmoittautumaan. (Jälleen haku Hiskin kastetuista tuottaa nollatuloksen. Jälkeenpäin omaksuttu sukunimi?)

23.10.1810: Oulusta Tukholmaan 6 vuotta aiemmin matkustanutta Eva Helena Sundqwistia haluaisi sisar tavata. Jos Eva Helena edelleen on elossa, siis.

26.2.1811: Turussa syntynyt kultasepän kisälli Adolph Fredrik Sacklén oli lähtenyt mestarinsa luota taloudellisen epäselvyyden yhteydessä. Mies oli 28-vuotias "medelmåttig till wäxten med tringdlagt ansigte, mörka hår och ögonbryn, samr klädd i mörkgrå Surtout, gammal grå klädeströja, mörkblå Sjömansbyxor, Stöflor och swart Hatt". (Taaskaan ikään, paikkaan ja nimeen sopivaa kastetta ei löydy.)

29.5.1816: Jos Helena Ulfsberg Raumalta edelleen elää ja asuu Tukholmassa, matkalainen haluaisi välittää kirjeen. (Syntynyt joko Nakkilassa 2.10.1773, Ulvilassa 8.9.1778 tai jossain muualla muuna päivänä.)


lauantai 20. tammikuuta 2018

Arkistoluetteloiden ja telepatian olemattomuudesta


Lähetin viikko sitten Ruotsin Riddarhusetille tiedustelun (muistaakseni ensimmäistä kertaa sukututkimusurallani) ja kun siihen ei eiliseen mennessä ilmaantunut vastausta kyselin FB:ssä onko muilla laitoksen asiakaspalvelusta kokemuksia. Kommentoinut ruotsinkielinen Ihan Oikea Historiantutkija luki lähettämäni kysymyksen ja totesi, ettei hän ymmärtänyt mitä olin toivonut saavani vastaukseksi.

Hyödyllistä, mutta kitkerästi nautittavaa palautetta. Jonka voisi kuitata toteamalla, että jos Riddarhusetilla ei ymmärretä, niin voisivat lähettää vastausviestin, jossa kertovat, ettei ymmärretä.

Hedelmällisempää miettiä, mikä omassa viestinnässäni meni pieleen. Tavalliseen tapaani pyrin niukkuuteen, mikä ei auttanut asiaa. Perusongelma oli kuitenkin se, että minulla ei ole harmaintakaan aavistusta siitä, mitä tietoa Riddarhusetilla on. Eli yritin jättää kysymykseni mahdollisimman avoimeksi. Tarkoituksenani välttää liian suppea tulkinta eikä tehdä tulkintaa mahdottomaksi.

Mistä tuli mieleen muutamat vuosien varrella saamani puhelut, joiden jälkeen en ole tajunnut mitä ihmettä soittaja minusta halusi. Nyt ajateltuna heillä ei tietenkään ole mitään käsitystä kotiarkistoni ja pääni sisällöstä ja olivat toiverikkaalla kalasteluretkellä. Joka useimmiten on tehotonta ajankäyttöä molemmin puolin.

Varsinaisten arkistojen suhteen tehostusta käyttöön tulee huomattavasti kun arkistoluettelo tai edes arkiston jonkinlainen kuvaus on verkossa. Ilman kirjallisuusviitettä en totisesti olisi kysellyt Tammisaaren kaupunginarkistosta isonvihan pakolaisia. Verkkosivuillaan ei ollut edes mainintaa Hultmanin arkistosta.

Näkemättä arkistoluetteloa (tai itse arkistoa) on mahdoton luottaa arkistonhoitajan lausuntoihin "ei täällä sellaista ole".

Ja miten arkistoluetteloa näkemättä asiakkaana voi vasta kysymykseen "mitä sinä olet hakemassa?" Eivät kaikki ole (aina) liikkeellä tutkimuskysymys edellä. Tutkimuskysymyksethän voivat myös syntyä aineistosta, jota ei ole tiennyt hakea!

Mutta pitänee muotoilla ja lähettää tiedusteluni Riddarhusetille uudelleen.

Kuvan pohja täältä.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Sukututkimusta vuonna 1924

Hapuillessani täksi vuodeksi avattujen 1921-1929 lehtidigitointien parissa löysin Nuorten Toverista vuonna 1924 (numeroissa 9, 11, 12-13, 14-15) Laura Harmajan kertomuksen Keräilijä, joka fiktion muodossa on kuvaus sukututkimuksen aloittamisesta.

Alkurepliikissä päähenkilö Jorma puuskahtaa "Miksei sitä yhtä hyvin meikäläinen voisi saada selville esivanhempiaan kuin ne, joilla muka on »Jumalan antamat nimet»." Jokaisen sukututkimusoppaan mukaisesti hän aloittaa kuulustelemalla äitiään, mutta joutuu pettymään.
Katsos, minua ei ole koskaan sellaiset asiat huvittaneet, selitti äiti. Minun menee ihan pääni pyörälle, kun vain vähänkin aikaa kuuntelen Vilhelmina-tädin juttelevan muille vanhoille tädeille tai isälle esivanhemmista ja muusta suvusta: kenen kanssa se ja se oli naimisissa ensi kerran ja kenen kanssa kolmannen kerran, ja mitkä lapset ovat ensimmäisen rouvan ja mitkä seuraavien, tai kuinka monennessa polvessa ne ja ne ovat serkkuja keskenään, tai miten Lotta-täti on yhtaikaa miehensä vaimo ja täti ja serkku tai muuta sellaista kauheata sotkua! Huh sentään!
Jorma ei kuitenkaan tästä lannistu vaan tajuaa, että kannattaisi haastatella Vilhelmina-tätiä, joka osasikin kertoa asioita "Neljä tai viisi polvea, sinne 1700-luvun puoliväliin saakka".
Ja se tiesi niin paljon mukavia juttuja. Eräs isosetä oli jo 12-vuotiaana poikana päässyt merille ja siitä tuli etevä meriupseeri. Ja muutamat olivat hirveän kovia pietistejä, mutta toiset pitivät kiusallaan punaisia liivejä. Ja yksi oli kova juomaan, vaikkei täti ensin tahtonut sitä kertoa — tämä näin tässä taulussa — ja se oli vielä pappi.
Tiedonnälkää ei tällä tietenkään sammutettu, mutta onneksi isä osasi päivällispöydässä kertoa, että "Tässä on niin monta sellaista sukua, jotka on tutkittu, niin että löytyväthän ne sukukirjoista. Papeista erikseen saadaan tietoja paimenmuistoista, ja sitten on arkistossa vanhoja upseeriluetteloita ja maa- ja verokirjoja, joista luulisi monen asian selviävän, jos vain olisi joku, joka osaisi niitä vanhoja käsialoja lukea."

Isä lupasi viedä Jorman Yliopiston kirjastoon, mutta kuinkas ollakaan "Hänen oli ollut mentävä muulle asialle kirjastoon päin, eikä hän ollut silloin malttanut olla pistäytymättä samalla sukukirjoja ja paimenmuistoja katsomassa. Ennenkuin Jorma ehti kaikki nämä uudet suvun jäsenet isän neuvojen mukaan vihkoonsa kirjoittaa, oli päivällinen jo jäähtynyt ja äiti pahalla tuulella."

"Ja sitten ei päivällispöydässä kuulunut muuta puhetta kuin Kristina Jaakontyttärestä ja Sven Knuutinpojasta ja siitä, saattoiko olettaa, että hän olisi niiden ja niiden kornettien isä vaiko ehkä setä, j. n. e. loppumattomiin." Fiktiota, mutta hyvin realistista!

Seuraavana päivänä Jormakin pääsi kirjastoon.
Me saatiin kokoon niin tuhottomasti uusia esivanhempia, että niitä varten täytyy olla vähintään hyllypaperiarkki. Kirjoituspaperit eivät riitä sinnepäinkään, hän selitti.
"Seuraavana päivänä Jorma meni jo suoraan koulusta kirjastoon, pisti nimensä etuhuoneessa olevaan kävijöiden kirjaan ja tunsi olevansa melkein aikamies. Iltapäivällä sitten tuli Rautasen Martti hänen aikaansaannoksiaan katsomaan, ja molemmat tutkivat sukutaulua silmät pyöreinä innostuksesta ja tukka pörröllään." Toverilleen Jorma puuskahtaa
Ei suinkaan me tätä kunnian vuoksi tehdä, vaan sentähden, että on niin turkasen hauskaa, kun saa selville entisten vuosisatojen asioita. Sitä minä vain ihmettelen, että mihin näiden kaikkien esivanhempien aseet ja hopeakalut ja muut semmoiset ovat joutuneet, kun ei niitä meille ole säästynyt kuin äidin äidin äidin soppakauha ja isän suvusta vanha piipunvarsi — niin ja se veitsi.
Aikanaan "Jorma pääsi sitten isän kanssa arkistoonkin, ja sieltä saatiin selville muutama savolainen esi-isä, jolla oli oikein »Jumalan antama nimikin». Heitä auttoi arkistossa eräs hyvin lysti maisteri, joka tutki hämäläisten sukujuuria. Ja niistäkin löytyi Jormalle joitakin uusia esivanhempia."

Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tutkimuksen dokumentointi, mutta onneksi räätäli vinkkasi talvitakin teon lomassa, että jostain sai ostettua "vaikka 3 metriä pitkiä ja leveitä papereita." Kun tällaisia oli hankittu jatkettiin ja jatkettiin vaan kunnes
Perhe oli siis oikeastaan tämän sukututkimusharrastuksen takia jakaantunut kahteen puolueeseen. Isä ja Jorma olivat »aatteen» kannattajia, äiti ja Esko aluksi välinpitämättömiä, mutta sitten vähitellen, mitä enemmän he kyllästyivät kuulemaan selvityksiä yhä kaukaisemmista sukulaisista, miltei vihamielisiä koko sukututkimusta kohtaan. 
— Semmoiset vanhat homehtuneet äijät ja ämmät saisi jättää rauhassa haudoissaan makaamaan, huokasi Esko välistä harmissaan. Ja äiti torui häntä rumista puheista, ollen kuitenkin sydämessään aivan samaa mieltä.

torstai 18. tammikuuta 2018

Kortisto isonvihan pakolaisista

Joitakin vuosia sitten tavatessani Johanna Aminoff-Winbergin väitöskirjaa kiinnitin huomiota mainintaansa Tammisaaren kaupunginarkistossa olevasta E. Hultmanin isonvihan pakolaiskortistosta. Aminoff-Winberg ei kuvannut sitä tarkemmin eikä kukaan muu ollut sitä maininnut, joten syntyi vaikutelma merkityksettömästä ja otti aikansa ennenkuin lähdin siihen tutustumaan. Kun viime viikolla otin arkistonhoitajaan yhteyttä hän totesi, että "Kukaan ei ole ennen kysynyt…. Kortisto koostuu kahdesta pienestä laatikosta, muutama sataa käsinkirjoitettua lappua. "

Kävin molemmat laatikot kortti kortilta tai lappu lapulta läpi. Ihan jokaista en huolellisesti tutkinut, mutta kiinnitin vasemman yläkulman lähdemerkintöihin sen verran huomiota, että uskallan sanoa Hultmanin käyneen kaikkien Tukholman seurakuntien historiakirjat paon ajalta ja poimineen maininnat pakolaisista. Vastaavia tietoja on Janne Asplund esittänyt SukuForumilla ja itsekin innostuin poimintoja tekemään. Jos olisin tiennyt jo tehdyksi...

Tukholman seurakuntien lisäksi Hultman on tehnyt poimintoja passiluetteloista, Piitimen ja Arbogan seurakunnista, linnan kanslian arkistosta sekä valtionregistratuurasta. Kuinka täydellisesti nämä oli käyty läpi on vaikeaa arvioida, sillä en ole itse lähteitä käyttänyt. Mukana oli myös viite Kungliga Bibliotektein kokoelmaan. En ollut ajatelleeksi, että sielläkin on arkisto!

Pakolaisluetteloja en nähnyt lähteenä, joten kortiston tiedot ovat täysin erilliset Aminoff-Winbergin julkaisemista, joita monet ovat SSS:n sivuilta käyttäneet. (Onko Aminoff-Winberg liittänyt Hultmanin keräämät omaan tietokantaansa, jonka väitöskirjassaan mainitsee? Onko tietokanta jaettavassa kunnossa? Suostuisiko Aminoff-Winberg sen jakamaan?)

Kun aloitin ensimmäistä laatikkoa (n:o 9), jossa kortit olivat sukunimen tai patronyymisten etunimen mukaan aakkostettuna kävi mielessä, että tämän voisi joku melko pienellä työllä kuvata ja jakaa. Mielipiteeni tästä muuttui kun huomasin, että kortit olivat kunkin kirjaimen alla epäjärjestyksessä. Ja laatikon lopussa oli järjestämätön pinkka, jossa saatoi kyllä olla logiikka, jota en hiffannut.

Kuvana esimerkki kortista, joka sattuu liittymään Petter Sund -tutkimukseeni JA tarjosi siihen ennen löytämättömän tiedon.
Pitää kuitenkin muistaa, että (suurimmassa?) osassa pakolaisten kirkonkirjamerkintöjä ei ole mainintaa pakolaisuudesta tai kotipaikasta Suomessa eli täydellisyys vaatii edelleen historikirjojen selailun nimiä etsien.

Toisessa laatikossa (n:o 10) oli aikojen alussa ollut kuminauhoja, joista oli jäljellä enää kortteihin liimautuneita rippeitä, ja kreppinauhoja, joilla oli erotettu nippuja. Iso osa näistä oli maantieteellisesti järjestettyjä eli yhdessä oli pakolaiset Viipurista, Viipurin läänistä, Pohjanmaalta, Porista, Uudestakaupungista, Naantalista, Raumalta, Porvoosta, Raahesta, Helsingistä, Kokkolasta, Uudestakaarlepyystä, Pietarsaaresta, Torniosta, Kristiinankaupungista, Oulusta ja Vaasasta. Luettelostani puuttuu Turku, joten ehkä se oli alkupäässä, jonka kuvittelin uudeksi nimen mukaan aakkostetuksi osioksi. Maantieteellisessä osuudessa huomasin ensimmäisestä kaatikosta tuttuja tietoja eli ainakin osittain tiedot näissä osissa ovat päällekkäisiä, mikä luontevalta tuntuukin.

Ettei menisi liian helpoksi kakkoslaatikossa oli myös pari nippua, joissa lähdeviitteet olivat vain osittaisia (tyyliin sivunumero), joten tulkitsin, että ne olivat jostain lähteestä tehtyjä poimintoja. Ja aivan laatikon takana oli ykköslaatikkoon verrattuna minimaalinen aakkostettu pakolaiskortisto, josta löysin kortin Petter Sundistani. Tämä ei ollut mukana missään edellisistä.

Eli. Kortisto voi sisältää tiedonmurun, mutta sen läpikäyntiin pitää varata pari tuntia. Etukäteen aiheesta puhuessani joku tuttava ehdotti, että lähettäisin tiedustelun ja arkistonhoitaja tarkistaisi nimen. En tätä yrittänyt ja hyvä niin.

P. S. Kuten laatikoiden numeroinnista arvaa, E. Hultmanin arkistossa on muutakin. Tammisaarta sukututkiville arkisto on varmaan tuttu, mutta mahdolliseksi tiedoksi muille:

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Urapolulle pääsy 1800-luvun puolivälissä

Matti Hahtolan omaelämäkerta  Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) kuvaa pääasiassa nuoruusvuosiaan. Liekö monipuolinen ja -vaiheinen työuransa ajalleen tyypillinen?

Raahen koulun opit Hahtola oli nauttinut loppun 15,5 vuoden iässä. Isänsä ei halunnut maksaa lisäkoulunkäyntiä Oulussa, joten nuoresta miehestä tuli kalastaja kesäksi 1845. Sitten/ohessa hän kävi lukkarilla soitto- ja lauluopissa.

Kevät-talvella 1846 tuli " "revisionin" aikana meille eräs maanmittari ja alkoi tiedustella, eikö minua haluttaisi lähteä maanmittarin oppiin, hän kun tarvitseisi minun ikäiseni pojan avukseen maanmittarin toimissa." Värikkään yksityiselämänsä vuoksi maanmittari olisi mielenkiintoista tunnistaa, mutta Hahtola ei ottanut muuttokirjaa lähteissään "18 peninkulman etäälle".

Ei kulunut vuottakaan kun hän oli takaisin Raahessa, jossa lukkari tarjosi kokopäiväistä harjoittelupaikkaa, johon Hahtola sitoutui 5 vuodeksi. Kun musiikin harjoituksen sijaan häntä pidettiin renkinä, Hahtola irrottautui ja tarttui Kauppaneuvos Franzénin tarjoamaan kauppapalvelijan paikkaan Salahmin rautatehtaalla. Tänne hän otti muuttokirjan ja pysyi paikallaan pari vuotta - vuoteen 1850. Eikä lähtenyt takaisin Raaheen omasta tahdostaan vaan kauppaneuvoksen käskystä.

Veri veti laulamiseen ja kauppaneuvoksen kuoltua Hahtola jätti paperityöt ja aloitti musiikin harjoituksen uudelleen. Tammikuussa 1853 Hahtola sai "hyvät todistukset veisuusta ja urkuin soitannosta" ja oli lukkari- ja urkurikokelas. Opintojaan ja elämäänsä rahoittaakseen hän kalasti kesät.

Sattuneesta syystä Oulun lehdessä 20.6.1885 julkaistiin suomennokset kahdesta Hahtolan työtodistuksesta.


Vihdoin vapunpäivältä 1856 26,5-vuotias Hahtola pääsi aloittamaan vakinaisena Saloisten seurakunnan lukkarina käyttäen sukunimeä Hacktell, jonka hän elämänsä lopulla vaihtoi takaisin Hahtolaksi. Hän vei 27.5.1856 vihille "orvon ja köyhän maanmittarin tyttären" Sofia Gustava Hammarin.

(Sanomalehtiosumien perusteella Hahtolan loppuelämässäkin olisi kerrottavaa ja ehkä sitä on Alavieskan paikallishistoriassa esitettykin.)

(*) 7.6.189011.6.189014.6.189018.6.189021.6.189025.6.18909.7.189012.7.189019.7.1890 Oulun Ilmoituslehti

tiistai 16. tammikuuta 2018

Venäläisdiplomaatin mietteitä vuonna 1920

Projekt Runebergin vastuuhenkilö Lars Aronsson nosti FB-päivityksessään esiin Tukholmassa Venäjän edustajana vuosina 1914-1917 olleen Anatoli Nekljudovin ajatuksia  kirjassa Diplomatic Reminiscences before and during the World War, 1911-1917. Kirjan tekstit ilmestyivät vuonna 1920 ja Suomen ruotsinkielisissä sanomalehdissä oli siitä lyhyitä juttuja.

Mutta ne eivät kiinnittäneet huomiota alaviitteeseen kuten Aronsson.
... the Finns proper, half savage only two centuries ago, were at first entirely under the influence of Swedo-Lutheran culture, but then singularised themselves latterly by suspicious and narrow nationalism tending to the worst excesses.  

There is a fairly important strain of Finnish blood in the Russian peasant population of Central and Eastern Russia. This explains certain traits of cruelty and treachery which one sees sometimes among these populations, and which are so greatly at variance with the Slav frankness and gentleness so often apparent in the history of the Russian people.
Jo ennen DNA-tuloksia tunnettiin venäläisten ja suomalisten yhteinen veriperintö! Mutta sillä ei täällä Suomessa ole tavattu selittää venäläisten raakuutta ja pettäväisyyttä, vaikka nämä määreet on toisinaan venäläisiin liitettykin.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Noin kuusivuotias Portti

Arkistojen Portti on ollut verkossa nyt kuutisen vuotta. Katsauksen aika, onko portti kiinni vai auki? Vai repsottaako yhden saranan varassa?

Se, kuinka moni aloittaa ja lopettaa onnistuneesti tiedonhakunsa Portin sisällä ei ulkopuoliselle tietenkään näy. Omaan tutkimukseen saaduista osviitoista on päällimmäisenä mielessä Portissa mainittu kortisto värvätyistä jalkaväkirykmenteistä. Valitettavasti tämä on myös esimerkki Portista puuttuvasta rautalangasta. Koska tekstissä ei ollut selkeää kortiston nimeä, en voinut tehdä suoraan tilausta Kansallisarkistossa käydessäni vaan jouduin vaivaamaan kolmea luettelohuoneen työntekijää, ennenkuin asia jotenkin selvisi.

Kyseinen kortisto mainittiin teemasivulla Viaporiin liittyvät aineistot. Kun olen äskettäin käyttänyt sivua Ruotujakolaitoksen aikaiset värvätyt joukko-osastot tuli nyt mieleeni tarkistaa, oliko kortisto mainittu myös siellä. Ehei. Miksiköhän ei? Lyhyys on kiitettävää, mutta eikö tämän sivuston ole kuitenkin tarkoitus tukea tutkimusta? Sivulta Ruotsin ajan sotilasasiakirjat en muuten löydä linkkiä tuohon värvättyjen joukko-osastojen sivuun, mitä pitäisin odotettuna, asiallisena ja käyttöä tehostavana.

Sukututkijoiden keskusteluissa Portin artikkeleihin linkitetään toisinaan, mutta ei hirvittävän usein.
Itse muistan useimmiten tarjonneeni Sisällissota 1918 -teeman sivuja, joilla ehkä on tänä vuonna lisäliikennettä. Teema-sivua on näköjään muokattu viime kesänä, mutta kun valitsee alkupäästä satunnaisen alasivun pääsee sivustolle tyypillisempään tilaan. Viimeisin pikkupäivitys vuonna 2015 ja kuollut Genos-linkki.

Genoksen artikkeleiden muuttuneet osoitteet tarjoavatkin parhaan tirkistysreiän sivujen olemattomaan ylläpitoon. Ilmeisesti kukaan ei ole tajunnut linkkien muuttumista ja/tai kenelläkään ei ole halua/mahdollisuutta tehdä kerralla niihin tarvittavaa muutosta.

Ylläpidon olemattomuuteen kiinnitin huomiota jo tammikuussa 2015 kun huomasin ohjeistuksen Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortistoon vanhentuneen. Sivua päivitettiin sitten SYYSKUUSSA 2015. (Wiki-alustaan kuuluva sivun editointihistorian näkeminen on hauskaa ja jossain määrin hyödyllistäkin.)

Täysin kattavaa päivittämättömyys ei ole. Vuosi sitten valitin, etten tajunnut henkikirjojen löytämiseksi annetusta ohjeesta mitään. Sivua Henkikirjat editoitiin jo samana päivänä ja vielä seuraavanakin. Teksti on nyt järjellisempi (mutta voisi olla parempikin, IMHO) ja työstäjä on älynnyt myös muuttaa Genos-artikkelin osoitteen.

Alkuperäinen sisältö on siis saanut olla rauhassa, joten sen laatu on olennaista. Tuoreimpana kritiikkinä on mielessä se, ettei lähteitä ole merkitty. Työn alla olevaan kirjaani tulee siis lähdeviite käyttäjätunnuksen taakse kätkeytyvän kirjoittajan verkkotekstiin, mikä on yhtä surkeaa kuin viittaus tavalliseen Wikipediaan. Jossa sentään toisinaan on lähteet merkittynä.

Kuvalähde "Cyclone ornamental fence and gates: catalog no. 7." (1910)

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Arkeologian opinnäytteitä

Viime vuoden opinnäytelinkitysten sarjassa arkeologia jäi väliin, mutta olihan linkkejä toki kertynyt.

Wigert, Linda: Ett kulturarv värt att satsa på - en studie över fornlämningars attraktionskraft
Hyppönen, Anna: Jättiläisten valtakunta : jättiläistarinat osana Suomen kiinteitä muinaisjäännöksiä

Tiainen, Teemu: Mikroliitti Oy:n muinaisjäännösinventoinnit vuosina 2015 ja 2016 : inventoinneissa löytyneiden uusien kohteiden kvantitatiivinen tarkastelu
Haapakangas, Pauli: Vanhojen kaivausvalokuvien uudelleenhyödyntäminen arkeologiassa : 3D-mallit ja niiden analyysi

Siltainsuu, Jenni: Voimavara vai uhka? Yleisön ja asiantuntijan kohtaaminen yleisökaivauksella
Mustonen, Janne: Ancient Aliens -televisiosarjasta välittyvät arkeologikuvat
Rebecka, Engström: Den arkeologiska kommunikationen och den privilegierade arkeologen
Halvadzic, Sanna: Etik inom arkeologi: Behandlingen av mänskliga kvarlevor med jämförelser mellan Sverige och USA
Katarina Botwid: The artisanal perspective in action. An archeology in practice

Gustavsson, Linnéa: Ansiktsrekonstruktioner - I betraktarens öga
Linderholm, Johan: The soil as a source material in archaeology. Theoretical considerations and pragmatic applications.
Maaranen, Nina: Harris lines in Finnish archaeological material
Fredriksson, Matilda: Digital Marine Osteoarchaeology : The problematization of bodies and bones in water
Saarni, Saija: The Sensitivity of Annually Laminated Lake Sediments in Central and Eastern Finland to the Late Holocene Climate

Yvonne Karlsson: På jakt efter kvinnors arbete. En modell för analys av genus och arbetsdelning på forntida boplatser. Exempel från Timmeråshyddan, Skrivarhelleren och Hus 13 på Fosieboplatsen
Högberg, Louise: Kvinnor, män och allt däremellan: - En studie om osteologiska och arkeologiska könsbedömningar på fragmenterade skelett
Hedenstedt, Theresa: När kvinnor blir män: En studie av kön och genus i forntiden baserat på osteologiska och arkeologiska könsbedömningar
Ekstedt, Julia: Genus och arkeologi- en studie av forskning med fokus på vikingatida kvinnor

Maaranen, Päivi: Neljä näkökulmaa maisemaan : Havaintoja menneisyyden ihmisen ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta eteläisimmän Suomen alueella

Kivikausi
Koivisto, Satu: Archaeology of Finnish wetlands : With special reference to studies of Stone Age stationary wooden fishing structures
Hägglund, Eric: Hogging Wealth: Dental analyses and an interdisciplinary study of the importance of pigs in prehistoric economies
Tallavaara, Miikka: Vihiä teknologisista strategioista : Tutkimus Rääkkylän Vihin kampakeraamisen ajan asuinpaikan piikivi- ja kvartsiaineistoista
Kerola, Artturi: Arvio Yli-Iin Kuuselankankaan hiilinäytteiden hyödyllisyydestä hiiliajoitukseen ja vertailu muuhun alueen ajoituskelpoisen materiaalin
Hansson Garthe, Fredrik: Neolitisk Matkultur
Andersson, Lisa: Stenålderskost : en kritisk granskning av metod, teori och tolkning

Pronssiaika
Ojala, Karin: I bronsålderns gränsland Uppland och frågan om östliga kontakter
Falck, Anna-Maria: Seglets introduktion i Skandinavien: En undersökning kring indikationer för seglets uppkomst under bronsåldern
Holmblad, Peter: Coastal Communities on the Move House and Polity Interaction in Southern Ostrobothnia 1500 BC-AD 1

Rauta-aika
Karjalainen, Joni-Pekka: The Spell of Iron : Iron smelting experiments with stone box furnaces of the Finnish Early Iron Age
Lithman, Amanda: Folkvandringstiden-en orolig tid: Debatten om kristiden
Karlström, Amanda: Relationen mellan människa och djur under vendel- och vikingatid : En osteoarkeologisk analys av brandgravar
Jelicic, Anna: En hårdkokt historia: En studie av äggskalfynd från vikingatida gravkontext med särskilt fokus på Uppland och Gotland
Salo, Kati: What Ancient Human Teeth Can Reveal? : Demography, Health, Nutrition and Biological Relations in Luistari
Vajanto, Krista: Euran emännän neulakintaat : Tutkielma Luistarin haudan 56 neulakinnasfragmenteista
Rapakko, Jonas: Suomussalmen Heinisaaren hevosenkenkäsolki : arkeologinen esinetutkimus
Johnny Karlsson: Spill. Om djur, hantverk och nätverk i Mälarområdet under vikingatid och medeltid

Keskiaika
Holmberg, Fredrika: Textilrelaterade fynd från Gamla Lödöse: Arkeologiska praktiker och skildringar av textilier och textilredskap
Bärgman, Nathalie: Hästen, trotjänare eller träl?: En osteologisk analys i mikroarkeologiskt perspektiv
Granbom García, Joel: Det Jämtländska köket: En studie i diet i medeltida Västerhus med hjälp av kol-och kväveisotopanalyser
Törnberg, Felicia: Frakturer i medeltida Lund. En studie av frakturtyper hos män och kvinnor från S:t Jakobs kyrkogård
Östlund, Elfrida: Lika inför Gud, eller? : En osteologisk analys av nio individer från medeltida S:t Hans kyrkoruin i Visby
Aalto, Ilari: Kivitalon kuusi vuosisataa : Aboa Vetus & Ars Nova -museon suuren kivitalon rakennusarkeologinen tutkimus
Hansson, Emelie: Den medeltida stadens hemligheter: en animalosteologisk analys av djurbenen från stadsparken i Kalmar
Bernotas, Rivo: New aspects of the genesis of the medieval town walls in the Northern Baltic Sea region
Hukantaival, Sonja: "For a witch cannot cross such a threshold!” – Building concealment traditions in Finland c. 1200–1950

Myöhempi aika
Väre, Tiina: Osteobiography of Vicar Rungius : analyses of the bones and tissues of the mummy of an early 17th-century Northern Finnish clergyman using radiology and stable isotopes
Huhtelin, Timo: Oulun Pikisaaren pitkä kivijalallinen ja multapenkillinen rakennus keramiikka-aineiston valossa
Koivikko, Minna: Recycling Ships, Maritime Archaeology of the UNESCO World Heritage Site, Suomenlinna

Kuvat: "Death and burial of Cock Robin" (1840), "Mountains and molehills; or, Recollections of a burnt journal" (1855)

lauantai 13. tammikuuta 2018

Euroopan muinais-DNA ja rautalankaa


Eilen kuokkimani arkeologian seminaari, jossa Päivi Onkamo kävi läpi tuoreimmat muinais-DNA tutkimustulokset koskien Eurooppaa tarjosi tietoa, jota olen pitkään kaivannut. Olen nimittäin ohittanut useimmat DNA-uutiset, kun en ole ymmärtänyt onko olemassa jo "yleistä totuutta" vai ollaanko niin alussa, että jokainen analyysi tai artikkeli voi laittaa kokonaisuuden uusiksi.

Onkamon esityksen perusteella Euroopan väestölle on olemassa karkea malli, jota data tukee. Eli olipa kerran jääkausi. Sitten jää alkoi sulamaan ja A-immeiset muuttivat tänne metsästämään ja keräilemään. Tämä A-ryhmä sai uutta verta kun Välimeren pohjukassa maanviljelyn omaksuneet B-immeiset levittäytyivät vähitellen pitkin Eurooppaa. Heiltä on jäljellä yhtä paljon miehisiä ja naisisia geenejä, joten todennäköisesti B-immeiset muuttivat perheinä.

Samoihin aikoihin kuin metallin käyttö alkoi, idästä tuli merkittävä määrä indoeurooppalaista kieltä puhuvaa C-porukkaa. Heidän geeneistään on jäljellä huomattavasti enemmän miehisiä kuin naisisia geenejä. Joko tulijat olivat käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehiä tai joku tauti teki AB-miehistä lisääntymiskyvyttömiä tai tapahtui jotain ihan muuta. Lopputulos kuitenkin on, että historiallisen ajan eurooppalaiset ovat ABC-porukkaa hieman eri painotuksin.

Poikkeuksena - tunnetusti - me täällä Suomessa. Pakan on sekoittanut se, että tuntemattomana ajankohtana tänne on tullut D-porukkaa jostain Siperian suunnalta. Emme kuitenkaan ole D-porukkaa, vaan ABCD-porukkaa.

Toivottavasti ymmärsin oikein.

Onkamo on muinais-DNAn aktiivinen tutkija, joten esityksen henki oli aivan muuta kuin, mitä runsas vuosi sitten kuulin Åsa Larssonilta. Ongelmat eivät toki ole kadonneet minnekään. Tämä kävi ilmi kun keskusteltiin Baltian tuoreista tuloksista, joiden mukaan nykyväestö Virossa ja Liettuassa ei polveudu tutkituista pronssikauden yksilöistä. Mutta, kuten yleisöstä huomautettiin, luita tutkittaviksi oli valittu rantakulttuurista, jonka hautaustapa ne säilytti. Ehkäpä väestön valtaosa asui sisämaassa tai ei kuulunut sosiaaliseen ryhmään, joka haudattiin tikyseisellä tavalla?

Eli aion edelleen olla skeptinen, mutta ymmärrän nyt esihistoriasta hieman enemmän. B- ja erityisesti C-porukkaan voidaan liittää myös arkeologisesta tutkimuksesta tuttuja termejä, mutta koska keramiikat menevät edelleen päässäni sekaisin ja esitys sekä keskustelu oli englanniksi, en lähde yrittämään.

Onkamo suositteli Karin Bojsin kirjaa, joka tuoreeltaan sekoitti minut. Englanniksi ilmestyy piakkoin alan senioritutkijan David Reichilta kirja Who We Are and How We Got Here: Ancient DNA and the New Science of the Human Past. Suomalais-ugrilaisen kielialueen kielitieteen, DNA:n ja arkeologian yhdistävää katsausartikkelia, jota Onkamokin on kirjoittamassa, joudutaan ilmeisesti odottamaan ensi vuoden puolelle asti.

Toivottavasti Suomen alueen muinais-DNA tulokset näkevät päivänvalon sitä ennen. Alan käytäntöjen mukaan (näköjään) tutkijat eivät sano sanaakaan ennen kuin artikkeli on julkaistu.

Kuvalähde St. Nicholas, May 1892

perjantai 12. tammikuuta 2018

Peruukintekijä Brundin Tukholmasta

Tiedostamaton oletukseni oli, että peruukkien mentyä muodista olisi niiden tekeminenkin loppunut. Jäi huomaamatta, että peruukkeja on käytetty esteettiseen tarpeeseen läpi vuosisatojen. Suomessa oli 1840-luvun alussa markkinoita ainakin yhdelle yrittäjälle Tukholmasta asti.

Tämä ilmestyy digitoituihin sanomalehtiin kun Tukholmassa ilmestynyt Aftonbladet kertoi 18.7.1834, että kaupungissa oli 12. päivä vihitty avioliittoon Norrteljen peruukkimestari N. A. Brundin ja mamselli J. M. Mineur. Pariskunta jäi Tukholmaan, jossa lapsensa Aftonbladetin 27.6.1837 mukaan kuoli. Ensimmäinen hakuihin osunut mainos julkaistiin Aftonbladetissa 15.11.1837.


Aftonbladetissa 9.4.1838 Brundin tiedottaa osoitteenmuutoksesta, mutta ehkä bisnes ei sielläkään tuottanut tulosta, kun Suomi pian kutsui mahdollisuuksillaan. Nils August Brundin saapui höyrylaivalla Örnsköld Uumajasta Vaasaan 18.7.1841 ja lähti paluumatkalle 1.8.1841 (Wasa Tidning 24.7.1841, 7.8.1841). Toisella höyrylaivalla hän tuli Tukholmasta Turkuun 4.10.1841 ja jo samana päivänä jätti ilmoituksensa paikallislehteen (Åbo Tidningar 6.10.1841).
Ilmoitus julkaistiin samalla tekstillä moneen kertaan, kunnes 12.11.1841 Brundin ilmoitti lähtevänsä kyseisen kuun lopussa kaupungista (Åbo Tidningar 13.11.1841). Jos todella lähti, palasi pian takaisin, sillä ilmoituksiaan on tasaisin väliajoin Turun lehdissä helmikuun lopulle. Huhtikuussa hän sai vuoden passin Poriin. Mutta Brundin oli takaisin Turussa jo 14.5.1842 ja hän jatkoi matkaansa 17.5.1842 kahden apulaisen kanssa höyrylaivalla Tukholmaan (Åbo Underrättelser 18.5.1842, 21.5.1842).

Hän tuli Tukholmasta takaisin Turkuun elokuussa 1842 ja julkaisi ilmoituksiaan syyskuussa (Åbo Underrättelser 24.8.1842, 3.9.1842). Maaliskuussa 1843 hän oli Vaasassa ja toukokuussa 1844 Porvoossa (Wasa Tidning 24.3.1843, Borgå Tidning 18.5.1844). Porvoosta hän tuli Turkuun 30.6. ilmeisesti vaimonsa ja alaikäisen poikansa kanssa. Tuttu ilmoitus julkaistiin heinäkuusta syyskuulle ( Åbo Underrättelser 13.7.1844, Åbo Tidningar 24.08.1844, Åbo Tidningar 14.09.1844). Lokakuun puolivälissä hän sai passin Ouluun. Paluumatkalla pysähtyi pariksi viikoksi Vaasaan ja palasi Turkuun 28.12.1844 (Wasa Tidning 30.11.1844).

Tammikuussa hän ehti palvelemaan turkulaisten tarpeita, mutta sai 20.2.1845 passin Viipuriin (Viipurin lääniin?) (Åbo Tidningar 18.1.1845) . Liekö lähdöstä tullut mitään, sillä ilmoituksiaan on tiheään Turun lehdissä maaliskuun puolivälistä toukokuulle. Uusi passi Viipuriin päivättiin 5.6.1845, mutta Brundin oli takaisin Turussa jo 16.6.

Hän sai seuraavaksi passin Ouluun 19.7., mutta lähti 20.7.1845 Turusta höyrylaivalla Helsinkiin (Åbo Tidningar 23.7.1845). Pääkaupunki ei häntä pidätellyt vaan hän tarjosi palveluksiaan viikkoa myöhemmin Porvoossa (Borgå Tidning 30.7.1845).  Hän oli takaisin Turussa 29.9.1845, jollon sai paluupassin Ruotsiin. Myöhempiä havaintoja hänestä ei ole Turun passikortistossa eikä sanomalehdissä.

torstai 11. tammikuuta 2018

Painajainen Ruotsinmaalla

Berguddin ruumissaarnan personaliasta tuli tietenkin mieleen, että vastaavat voisivat paikata saman tutkimuksen muita aukkoja 1600-luvulla. Mutta jos painatteita on ollut ja ne ovat säilyneet, niin ovat tallessa Ruotsissa. Joka ei ole suomalainen.


Suomessa suurin osa tämän tyyppisistä painatteista löytyy Kansalliskirjaston mikrofilmilistoista Suorasanaiset henkilökirjaset vuoteen 1809 ja Runomuotoiset henkilökirjaset. Listoilla olevat ovat myös Fennica-tietokannassa, jota nykyään käytetään Finnan kautta. Fennicaan on luetteloitu myös mikrofilmaamattomia, kuten Berguddin ruumissaarna. Lisäksi voi halutessaan vielä tarkistaa Toini Melanderin hienon luettelon Personskrifter hänförande sig till Finland 1562–1713 från 1951.

Ja samaan aikaan Ruotsissa... Peter Sjökvistin opinnäyte Tillfällesverser på ABM-institutioner vuodelta 2001 kertoo, että tämäntyyppisiä painatteita on hyllymetreittäin (!) ainakin näissä laitoksissa
Olen vuosia (vuosikymmen?) sitten käynyt KB:ssä ja Uppsalassa selaamassa heidän kortistojaan. Edelleen näissä kahdessa merkittävimmässä kirjastossa henkilökirjaset on luetteloitu vain paperille/kartongille. Sjökvistin työn perusteella luettelointi oli vuonna 2001 yhtä antiikkista muissakin säilytysorganisaatioissa eikä oli syytä olettaa, että viimeisen 17 vuoden aikana tapahtuneen suurta muutosta. (Libris-hapuiluni osui yhteen Tukholman yliopiston kirjaston kokoelman painatteeseen, joten ehkä siellä osa on luetteloitu nykyaikaisesti.)

Eli painatteiden haku vaatisi kattavan matkailun Ruotsissa. Kattavan siksi, että tietenkään painatteet eivät ole välttämättä jääneet sille maantieteelliselle alueelle, missä niitä on alunperin käytetty. Markus Gunshaga kirjoittaa: "Själv har jag dessutom stött på norrländska likpredikningar på Lunds universitetsbibliotek och skånska personverser i Östersund".

Jos moiseen reissuun olisi mahdollisuus... voin kuvitella tunteen kun toiseksi viimeisessä kirjastossa löytyy painate, jossa onkin uusi sukunimi ja koko kierroksen saa aloittaa alusta.

Gunshagaa vielä lainaten: "Gamla dammiga kortkataloger i all ära, men digitalt sökbara register slår högre."

Kuva kirjasta "A masque of dead Florentines : wherein some of death's choicest pieces, and the great game that he played therewith, are fruitfully set forth" (1895)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Nils Eriksson Berguddin kuusi lasta

Kuten Nils Eriksson Berguddin elämäkerran yhteydessä lupasin, erikseen nyt lapsistaan. Perustuen ruumissaarnaan, Sulvan varhaiseen kirkonkirjaan (sivu 1 ja sivu 2, kiitokset paikallistuksesta Matti Lundille) ja muihin lähteisiin.

Ruumissaarnan perusteella kaikki Berguddin lapset ovat avioliitosta Maria Mattsdotter Schildtin kanssa. Tämä ei ole ollut aiemmin selvää, sillä Yrjö Kotivuori on ylioppilasmatrikkelissaan joutunut merkitsemään Marian vain todennäköiseksi äidiksi kahdelle Bergudd-ylioppilaalle.

Ruumissaarnan kannen sisäpuolella ilmoitetaan surijoiksi kuusi lasta.
Tarkemmin lukemalla huomaa, että mukana on myös yksi vävy ja yksi miniä. Samaisen painatteen personalia-osuudessa kerrotaan, että lapsia oli kaikkiaan kuusi ja yksi poika ja yksi tytär olivat kuolleet ennen isäänsä. He jäävät siis nimettömiksi. (Pojan nimeksi vahva veikkaus on Matts äidinisän mukaan.)

Eli Nils Eriksson Berguddin ja Maria Matsdotter Schildtin 4.10.1653 solmitussa avioliitossa syntyneet aikuiseksi eläneet lapset, jotka jo Gunnar Rosenholmin kysymyksen yhteydessä julkaistiin Genoksessa 2/1951 s. 45, ovat ikäjärjestyksessä
  • Poika Erik Bergudd s. elokuussa 1654, k. 1694/1695. Manttaalikomissaari Pohjanmaalla.
  • Tytär Maria Bergudd, syntynyt kuoleman yhteydessä annetun ikätiedon perusteella vuoden 1658 paikkeilla. Avioliitto (1.) Gabriel Mathesius k. 1692. Poika Nils Mathesius s. 29.8.1676 Kalajoki. Avioliitto (2.) Hans Preutz k. 1695. Avioliitto Johan Mickelsson Tammelader k. 1702 +? Avioliitto Matts Mickelsson Tamerlander, raatimies Raahessa ja kuollut ennen vuotta 1707. Kuollut 18.7.1735 Pyhäjoki 77 vuoden 2 kuukauden ja 6 päivän iässä. Poikansa Nils tuolloin Pyhäjoen kirkkoherra.
  • Poika Nils Bergudd, s. 4.10.1660 Sulva. Lääninsihteeri Pohjanmaalla. Oletettu elossa olevaksi 1707 Rebekka Schildtin perukirjassa Tukholmassa. Avioliitto 4.3.1689 Elsa Bergenheim. Lapsia Petrus s. 24.1.1690 Sulva, Nils s. 1.8.1691, k. 5.5.1752.
  • Poika Gustaf Bergudd s. 1663, haud. Tukholmassa 1697. Maanmittari.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Nils Eriksson Berguddin 54 vuotta

Miten 1600-luvun mies päätyy Ruotsin sisämaakaupungista Pohjanmaalle keräämään aatelin verosaatavia? Usein tällaisiin kysymyksiin ei saa vastauksia, mutta Nils Eriksson Berguddin ruumissaarnan personalia-osa on antoista. (Huom! Kansalliskirjaston henkilöhistorialliset painatteet eivät kaikki ole mikrokorttiluetteloissa!)

Nils syntyi Filipstadissa 26.7.1625 äitinään Cicilia Hansdotter ja isänään raatimies Erik Eriksson. Hän kävi ensin kaupungin omaa koulua, mutta aloitti vuonna 1639 eli 14-vuotiaana Karlstadin "kuuluisassa koulussa". Kolme vuotta siellä opiskeltuaan hän sattui olemaan käymässä kotona, kun Filipstadissa oli liikkeellä Carl Bonden hovimestari etsimässä lupaavia nuoria miehiä palvelukseen.

Ehkä halukkaasti tai ehkä koulukuluihin kyllästyneiden vanhempien painostuksesta Nils tarttui tarjoukseen. Kahden vuoden jälkeen hän eteni kamaripalvelijaksi ja jatkoi siinä asemassa kolme vuotta kunnes 16.8.1649 hän sai tehtäväkseen Bondelle läänitettyjen tilojen veronkeruun Uplandin ja Västmanlandin alueella. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin myös kirjanpitäjä.

Alkuperäisen herransa kuoltua helmikuussa 1652 perilliset tarjosivat Nilsille tehtäväksi Laihian vapaaherrakunnan veronkeruuta ja muuta valvontaa. Otettuaan tehtävän vastaan hän tuli personalian mukaan paikan päälle Pohjanmaalle vuonna 1652. Laihian historian kirjoittaneen Armas Luukon mukaan tuomiokirjat vahvistavat Nilsin olleen toimessaan viimeistään talvikäräjillä 1653 (s. 194).

Vielä ainakin kertaalleen Nils jätti Pohjanmaan, sillä häitänsä Maria Mattsdotter Schildtin (esitätini!) kanssa vietettiin Nyköpingin linnassa 4.10.1653. Linna paloi 1665, joten sen komeudesta on mahdotonta esittää kuvaa.
Ny Illustrerad tidning vuoden 1880 tienoilla
Avioliiton lapsia käsittelen ruumissaarnan ja muiden tietojen perusteella myöhemmässä blogitekstissä. Jossain vaiheessa sukunimen Bergudd omaksunut Nils oli Luukon esityksen perusteella hoitanut velvollisuuksiaan veronkeruussa ahkerasti ja sijoittanut runsasta palkkaansa ainakin omaan tilaan Sulvassa. Sekä kirjoihin, jotka ruumiissaarnan pitänyt Maalahden kirkkoherra Olof Arenius tunsi ja mainitsi tekstissään.

Palkanmaksu katkesi, kun Bondet menettivät vapaaherrakunnan 10.12.1674. He tarjosivat Nilsille toisaalta uutta työtä, mutta hän ei halunnut enää muuttaa. Nils kuoli kotitilallaan aamulla 3.5.1680. Hautajaiset kaikella komeudella pidettiin 6.6.1680 Sulvan kirkossa, jonne Maalahden pitäjänkertomuksen mukaan perilliset lahjoittivat haudan yläpuolella riippuneen kahdeksanhaaraisen kynttiläkruunun "sillä ehdolla, että he ja perillisensä saisivat haittaamatta pitää haudan".

Jossain vaiheessa marmorikivi, jossa oli kaiverrukset

ja joka kulmassa paksut rautarenkaat, oli siirretty uuden (1783-1786 rakennetun?) kirkon kirkonportaaksi. Vuoden 1863 kirkonkokous päätti siirtää sen takaisin muistitiedon ja arvelujen varmuudella alkuperäiselle paikalleen. Mistään myöhemmästä verkkolähteestä en löydä kivestä tietoa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Huijari Tukholman laivassa

Suomalainen Wirallinen Lehti aloittaa raporttinsa 3.12.1872:
Tyttö Lapista. Yli puoli vuosikymmentä sitte luettiin sanomalehdissä eräästä lappalaisesta tytöstä, jota suksin hiihteli Lapin tunturien solista Tukholmaan. Tällä matkallaan sai hän voittaa ei ainoastaan tavallisen naishiihtäjän matkarasitukset, vaan sen lisäksi rahvaan tyhmän epäluulon koska hän oli Lapista. Kansa näet luuli häntä joksikin Lapin noidaksi ja sentähden ei häntä laskettu huoneihin. Missä siis ei sattunut pappien tai muiden sivistyneiden asuntoja tiensä oheen, sai tyttöparka viettää ei ainoastaan päiviänsä suksillaan, mutta myöskin yönsä luminietoksissa. Ainoastaan loppumatkalla pääsi jonkun matkan postivaunuissa ja näin saapui Tukholmaan.
Kuvausta vastaava juttu löytyy Suomettaresta kopioituna Tapiossa 16.4.1864 ja pidempiä pätkiä julkaistiin ruotsalaisissa lehdissä. Näitä luotettavampi selostus on Nils Erikssonin tutkimuksen Sameskolor inom Åsele lappmark biografiaosassa. Maria Magdalena Mattsdotter lähti mielijohteesta tai sisarensa kuolinvuoteella esittämän pyynnön takia Åselesta Tukholmaan pyytämään kuninkaalta koulua. Eli SWL:n julkaisema tarina on vielä hetken totuudenmukainen:
Niinkuin tiedetään oli vasta äsken manalaan muuttanut kuningas Kaarle XV sekä hänen puolisonsa yhtä lempeä ja kohtelias alhaiselle kuin ylhäisellekin, ja nämä ottivat lappalaistytön hoitoonsa sekä panivat hänen kouluun. Ensin tultuaan Tukholmaan sai tyttö puhua ainoastaan erään opettajattaren kanssa, sillä muut eivät osauneet Lapin kieltä.  
Ehei. Maria Magdalena tapasi kuninkaan ja kuningattaren, mutta oli pian takaisin kotiseudullaan. Juttu lähtee irtautumaan totuudesta, sillä se toistaa nyt "lappalaistyttönä" Tukholmasta Helsinkiin matkustaneen nuoren naisen kertomaa. Hän tarvitsi tarinalleen tiiviimmän suhteen kuninkaaseen ja siksi versiossaan on tämä koulunkäynti. Naisen kertova ääni erottuu seuraavassa kappaleessa voimakkaammin.
Tyttö, oltuaan kuusi vuotta Tukholmassa, on vuosi takaperin tullut Suomeen ja ollut Tammisaarella jossakin herrasperheessä emännöitsiäpalveluksessa. Mutta kuultuaan kuningas Kaarle XV kuolleen, halusi tyttö vielä nähdä kasvatusisäänsä kalman majassa, lausua hänelle vielä sydämessään kiitoksensa ja jäähmväisensä. Siihen matkaan oli joku hyväntahtoinen rouva lahjoittanut hänelle matkarahan. 

Oliko matkarahaa lahjoitettu tai ei, se kannatti mainita, jotta tarinaa laivassa kuuntelevat saisivat omatoimisesti ajatuksen auttaa naista samaan tapaan. Tuskin tarvitsi pyytää.
Tämän marraskuun 29 p. saapui tyttö jälleen höyrylaivassa Helsinkiin, mennäkseen Porvoosen, ehkä johonkin samankaltaiseen palvelukseen kuin Tammisaarellakin on ollut.  
Jotkut Tukholmasta palaavat hyväntahtoiset rouvasihmiset, jotka hänen kanssa tutustuivat matkalla, kirjoittivat listan Helsingin rannassa laivassa, kooten sillä tavalla vähän apurahaa tuolle köyhälle vaan nerokkaalle Lappalaismatkakumppanille matkamuistoksi. Sievällä ja liikuttavalla naisen kainoudella otti hän vastaan taritun muiston, nöyrästi lausuen ei sitä anoneensa vaan samalla sydämellisimmästi kiittäen hyväntekijöitään.   
Mainituilla rouvashenkilöillä lienee tarkoitus auttaa häntä johonkin vakamampaan ja soveliaampaan toimitukseen, kuin liikkuvan ja epäsopuisan emännöitsiän ammatti on. Hän on 25 vuotta vanha.
Olisi kiva tietää huijasiko nainen tarpeeseen vai huvikseen. Tai maksaakseen potut pottuina, jos alkumatkasta häntä oletetun alkuperänsä vuoksi katsottiin vinoon. Suomalainen Wirallinen Lehti ei valhetta tajunnut vaan huomasin sen etsiessäni mainittua aiempaa tapahtumaa.

Kuva Helsingin ja Tukholman välillä liikennöineestä s/s Constantinista sivustolta Turku Steamers. Kuvaston linjaus joulukuulta: "Kun ns. tavallinen (vanha) valokuva kopioidaan sellaisenaan, suoja-ajan päättymisen määrittelee alkuperäisen kuvan valmistushetki."

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Jaakko Nikkisestä, kirjailijasta

Kun aikanaan ihastelin Maanraivaajia, en kiinnittänyt mitään huomiota elämänkertojen toimittajaan Jaakko Nikkiseen. Törmäsin nimeensä tuoreissa Gutenberg-digitoinneissa ja havaitsin Wikipedia-sivunsa, ja KirjaSammon kirjailijasivun varsin köyhiksi, joten innostuin keräämään lisätietoa. Miehestä täytyy olla Laihian paikallishistoriassa mainintoja, mutta pitäydyin verkkolähteissä.

SSHY:n digitoimien kirkonkirjojen perusteella voi sanoa, että Laihialla 1.10.1884 syntyneen Jaakko Villiamin vanhemmat ovat Isokylän Nikkisen talollinen Matti Jaakonpoika ja vaimonsa Susanna Antintytär. Ensimmäinen löytämäni sanomalehtimaininta on valinnastaan Laihian nuorisoliiton sihteeriksi (Vaasa 7.12.1907). Nuorisoliiton lisäksi Nikkinen toimi Laihian maalaisyhdistyksessä (Ilkka 30.7.1910). Laihian maalaisyhdistyksen iltamissa Nikkisen pitämä alustus Onko nykyajan taloudellinen kehitys luonut mitään varjopuolia maalaiselämään? julkaistiin Maakansassa 7.3.1912. Viimeistään vuonna 1908 hän oli alkanut kirjoittamaan, Ilkan avustajana (Ilkka 5.12.1908).

Laihian edistysliiton tilaisuudessa Nikkinen piti "tarmokkaan ja valaisevan" esitelmän nuorison itsekasvatuksesta (Vaasa 4.8.1910). Varmaankin hänellä oli aiheesta omakohtaista kokemusta, sillä Nikkinen "ei ole käynyt kansakoulua ylemmissä oppilaitoksissa" (Ilkka 2.5.1911). Kuitenkin isoveljensä Aleksanteri (s. 9.5.1881) sai vuonna 1900 papintodistuksen kauppaopistoa varten eli täysin koulutusvastainen perhe ei ole voinut olla (Laihian rippikirja 1895-1906 I s. 285). Muuttaessaan Ylistaroon vuonna 1905 Aleksanteri oli ammatiltaan kaupanhoitaja (Ylistaron muuttaneet).

Jaakko Nikkisen esikoisromaanin Leppirannan Lauri (1916) alkua silmäillen se saattaa olla jossain määrin omaelämäkerrallinen kertoessaan maanviljelijän pojasta, joka ei pääse opintielle. Tulkintaani tukee Valvojassa 10/1916 julkaistu arvio, jonka mukaan teos
kuvailee välittömästi ja koruttomasti valistuneen maalaisnuorukaisen pyrkimyksiä omistamaan nykypäivien aatteellisista virtauksista parhaat ja toteuttamaan ne käytännössäkin sekä suorastaan taloudellisella alalla että ennen kaikkea oman itsensä sisäisessä kasvatuksessa ja kehittämisessä. Ja se kuvailee vakuuttavasti ja sydämen lämmöllä niitä kamppailuja, joita ilman vilpitön ja epäitsekäs luonne ei voi suoriutua keskellä vanhemman sukupolven ahdaskatseisuutta ja keskellä sen nousevan polven matalia pyyteitä ja korskeaa itsetyytyväisyyttä, joka on johdonmukaisena jatkona isien ihanteettomuudelle eikä niin ollen mitenkään sovellu tähän levottomasti sykkivään ja uusia elä misen muotoja kohden kulkevaan aikaan.
Jaakko Nikkinen on kuvan oikeassa reunassa numerolla 14 merkittynä (Pyrkijä 12/1912)
Ennen romaania Nikkiseltä julkaistiin (etunimellä Jouko) kertomuskokoelma Kotipellon kynnökseltä (1911). Arvostelijasta J. W. L.
tuntui hra Nikkisen kertomuksia lukiessa siltä, kuin ei hän olisi ei oikea kansankirjailija eikä oikea taidekirjailija, vaan jotakin siltä väliltä, siis: verrattain huonosti onnistuva jäljittelijä, vailla omaperäisempää sanontaa ja sisältöä. Ilmeisesti on hra Nikkinen omin päin lukenut liian paljon, jaksamatta sulattaa lukemaansa omakseen. (Uusi Suometar 24.6.1911)
Myös Turun Sanomiin 22.8.1911 kirjoittanut E. S. lyttäsi kokoelman: "Jouko Nikkisen kaltaiset kirjailijat eivät enää nykyään rikastuta kirjallisuuttamme muuta kuin laajuuden puolesta. Tällaisen esikoisteoksen kiittäminen "joka suhteessa huomiota ansaitsevaksi" on yleisön pettämistä, sen maun harhaan johtamista." Ilkassa piti 2.9.1911 omaa kirjoittajaa tietenkin puolustaa:
Mutta annas, jos joku kirjoittaa kirjan jossa elämänvoimien uudistusvirrat pulpaltelevat, jossa luonnonraikas elämänilo on tekemätön, vilpitön, jos kirjoittaja vielä sattuu olemaan maaseutulainen talonpoikaispoika, hänet on nujerrettava tässä kansallisen viljelyksen kukoistavassa taimitarhassa.
Arvostelusta Nikkinen ei ilmeisesti lannistunut ja tekstejänsä arvostavia julkaistuja löytyi. Kertomus Myyty julkaistiin jatkokertomuksena Pyrkijässä  9, 10, 11, 12, 13-14/1911 ja teksti Katkelmia, joita jokainen voi poimia lisää julkaistiin Pyrkijässä 19-21/1911. Kansanvalistusseuran kaunokirjallisessa kilpailussa Nikkinen sai jaetun toisen palkinnon kertomuksellaan Maa kasvaa maatessakin, joka jukaistiin Kansanvalistusseuran kalenterissa 1913 (Työväenliitto 31.8.1912, Uusi Suometar 8.11.1912).

Maamiehen joulu -lehdessä 1913 "Jaakko Nikkinen kertoo elävästi eläinten kapinasta, jota ne suunnittelevat kaiken sortajaa ihmistä vastaan" (Maakansa 21.10.1913). Seuraavana vuonna joululehdessä oli Nikkiseltä kertomus Pellolla ja niityllä (Liitto 5.12.1914). "Jumala mukaan." Eräs nuorisoseura-saarna julkaistiin osina Pyrkijässä päättyen numerossa 13-14/1916. Kertomus Nuori kuokkija julkaistiin Pyrkijässä 18-20/1916. Joululehdessä Kulkuset 1916 julkaistiin Jaakko Nikkisen kertomus Kotiinlähtöä odotellessa (Loviisan sanomat 15.12.1916). Pohjanmaa - lastu E.-P.-maan Nuorisoseuran kesäjuhlaan heinäk. 1 p. 1917 julkaistiin Ilkassa 3.7.1917. Suomen Nuorison Liiton viidennessä albumissa julkaistiin "Jaakko Niikkisen pirteä kertomus Ristiriitaa" (Maaseudun tulevaisuus 31.8.1917). Vuonna 1917 Pyrkijässä julkaistiin Nikkisen tekstit Omatunto, Sinivalkea lippumme, Sanni, Pilkkeitä sekä Kuulijat ja akitaattori (luku tekeillä olevasta teoksesta).

Maailma 1/1920
Vuoden 1918 sodassa Nikkinen oli Laihian äijäkomppanian matkassa ja muistelmansa tästä julkaistiin vuonna 1921 Ilkassa. Tätä ennen hän oli Pyrkijään 12/1919 kirjoittanut tekstin Ajan kuohuja katsellessa. Teksti Sinä, maamies! lienee julkaistu muuallakin kuin Heinolan sanomissa 25.9.1919.

Fiktiota syntyi edelleen. Edistysseuranuorison vuosikirjassa Nuorten joulukirja julkaistiin vuonna 1918 Jaakko Nikkisen teksti Kyynel kirkkahin (Kouvolan sanomat 10.12.1918). Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistiin Nikkisen kertomus Virkistysmatka, joka päättyi numerossa 8/1919. Pyrkijässä 4/1920 julkaistiin kertomus Se huoleton lapsuuden aika ja Maailma 1/1920 julkaisi Nikkisen kertomuksen Vitjamiehiä.

Vaikka kirjansa olivat saaneet kritiikkiä Jaakko Nikkinen hyväksyttiin Kirjailijaliiton jäseneksi (Helsingin Sanomat 26.2.1921). Edelleen jatkuvan kertomustuotannon ohella vuonna 1922 ilmestyi romaani Ylenkatsotuita. Se sai rakentavaa kritiikkiä, mutta ei teilausta. Helsingin Sanomissa 3.11.1922 julkaistu kritiikki loppui sanoihin "en ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän vielä kirjoittaisi huomattavammankin teoksen". Mutta Nikkisen julkaisuluettelossa on tämän jälkeen enää vuoden 1927 Nuori kuokkija. Ynnä muita novelleja (zip), johon on ehkä työstetty aiempia lehtijulkaisuja.

Kansan Kuvalehti 5/1928
Jaakko Nikkinen kuoli vasta vuonna 1946. Kuten huomaa, mahdollisesta perheestään eivät sanomalehdet kertoneet mitään. Ja vaikka Pohjanmaa on aktiivisten sukututkijoiden aluetta, en löytänyt perhettä mistään verkon sukupuusta.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa

Jossain vaiheessa viime vuotta joku ystävällinen sielu mainitsi sukututkimuskeskustelussa Latvian digiarkiston. Laitoin linkin talteen ja rekisteröidyinkin, mutta tarkempi tutustuminen jäi. Ensisijaisena kiinnostuksen kohteenani oli Riian ruotsalais-suomalainen seurakunta ja mahdolliset lisätiedot kaupungissa vuonna 1699 avioituneista esivanhemmistani.

Digiarkiston käyttöliittymä on yksinkertainen sekä hyvässä että pahassa. Kun kielenä on englanti ev.-lut. kirkonkirjoihin pääsee valitsemalla ylhäältä "Contents", kirjautumalla sisään, valitsemalla seuraavalta sivulta "Virtual Archives", sitten "Church books", sitten "Evangelic Lutheran". Seuraavana on maantieteellinen valinta, jota en täysin ymmärrä, mutta Riika on ainakin linkin "Parishes" takana.

Ruotsalais-suomalainen seurakunta on "Riga, St. Jacobi (Rīgas sv. Jēkaba)" ja sen kirjaluettelo alkaa historiakirjoilla, joiden määrittelyyn saksankielisiksi ei kanattane kiinnittää huomiota.
Sen sijaan on hyvä tietää, että päällimmäinen on hakemisto toiseen. Tai tarkemmin sanottuna siinä on neljä ERI hakemistoa varsinaisen historiakirjan eri osiin. On siis yksinkertaista tarkistaa löytyykö esimerkiksi kaupunkiin sijoitetun Pohjanmaan rykmentin sotilaista tai upseereista merkintöjä, mutta ei pidä lopettaa ensimmäiseen z-kirjaimeen vaan katsoa jokainen hakemisto erikseen.

Ensimmäinen tuttu nimi, joka osui silmiini oli Eosander, joka oli vihitty avioliittoon 25.2.1686. Tätä ei tiennyt SBL, joten pääsin testaamaan suhtautumistaan korjausehdotuksiin.

Anrepin aatelismatrikkelin mukaan Agnes Margaretha Gyldenhoff kuoli Tartossa. Hautajaismerkintänsä löytyi kuitenkin Riiasta. Mutta - opettavaisesti - se ei ollutkaan lopullinen, sillä aatelis-wikin (ja todennäköisesti Elgenstiernan) mukaan "död 1703-05-25 i Dorpat och bisatt s. å. 16/12 i Riga samt följande år förd till Sverige och begraven i fädernegraven i Lovö kyrka".

Varsinaiseen tutkimuskysymykseeni sain marginaalisia vastauksia. Olen aiemmin yrittänyt ympätä Christina Humblea ruotsalaiseen pappissukuun, mutta kun ensimmäinen aviomiehensä oli vänrikki, niin ehkä sotilaat olisivat lähempänä? Pyhän Jaakobin seurakunnassa haudattiin vuonna 1685 kapteeni Humblan lapsi ja keväällä 1687 vääpeli Humbla. Voisivat olla Christinan sukulaisia? (Hakemiston viskaali Mathias Humblaa en itse kirjasta löytänyt.)

Mahdollisesti hyödyllisempää (kun tästä joskus palaan kirjoittamaan) voi olla se, että hautauksiin oli merkitty niitä toimittaneet papit ja näin saan kiinnitettyä neljä ajankohtaa, jolloin Kristian Procopaeus oli Riiassa.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Vanhoista painatteista

Dagligt Allehanda -hakuihini tarttui 15.9.1772 julkaistusta lehdestä kirjamainos.

Painosta oli juuri tullut Gustafs Gärningar, Sweriges Sällhet suomeksi käännettynä. Sitä sai ostaa Tukholmassa Stolpen kirjalaatikosta, Turussa professori Lefreeniltä, Vaasassa kirjansitoja Rundbergiltä ja Kokkolasta kirjansitoja Lenniniltä. Hintaa oli 12 äyriä kuparirahaa.

Mainoksessa ei mainita käännöksen saamaa nimeä ja sen löytämiseksi tartuin Pippingin suomeksi präntättyjen kirjojen luetteloon, josta selvisi, että kyse oli nimekkeestä Gustawin Teot Ruotzin Onni. Kahdeksansivuisesta julkaisusta on kappale Kansalliskirjastossa.

Ehkä ohuen muotonsa vuoksi julkaisua en löydä suomeksi enkä ruotsiksi Henrik-tietokannasta. Ei ole kiinnostanut vai on luettu loppuun?

Kaikenlaista pientä painettiin. Toinen Dagligt Allehanda -löytö oli ilmoitus 30.3.1770, jolla kaupattiin painettuna Vaasasta Tukholmaan lähetettyä kirjettä.
Kirje käsitteli Vaasaa valtiopäivillä 1761 ja 1765 edustaneen raatimies Thölbergin laskutusepäselvyyksiä. Tätä en Fennicasta löytänyt, mutta sanoilla 'bref till en vän' tuli esiin m.m. Kongl. maj:ts tro-tjenares och häradshöfdinge öfwer swenska Carelen, egenhändiga bref, til mig, riksdagsmannen i det hederwärda bonde-ståndet, Thomas Andersson Kuitinen, angående ganska usla tilstånd, stora nöd och elände, som i synnerhet genom en hård executions-twång af krono-betjeningen i hwarje socken, för obetalte krono-utskylder nu hemsökes och taga hwad som fins intil kläderne af kroppen, [et]c 

Ovatkohan kaikki oikeasti alunperin kirjeitä?

Painetuista kirjeistä puheenollen Dagligt Allehandassa 19.8.1784 julkaistiin Helsingissä kirjan (?) En gammal mans utwalda bref tilanneet. Ensimmäisenä kauppias Sederholm.
Ehdin jo toivoa, että kirjalla olisi joku yhteys Helsinkiin, mutta ilmeisesti kyse on Tessinin kirjasta En gammal mans utvalda bref til en ung prins, jonka ensimmäinen osa julkaistiin 1785.

torstai 4. tammikuuta 2018

Ryyppymies opettajana


Matti Hahtolan vakuutettua minut elämäkertansa  Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) suhteellisesta totuudellisuudesta on kuvauksensa opettajastaan yhdistettävissä vastaavan suhteellisella varmuudella Karl August Cajaniin. Raahesta lähdön ajoitus ja kuolinsyy stemmaavat.

Vuoden 1836 paikkeilla Raahen pedagogiossa luettiin "katekismusta, raamatun historiaa, maailman historiaa, maantietoa ja sisälukua sekä kirjoitusta ja laskentoa".
Koulu oli avoinna 7—10 e. p. p. ja 2—5 j. pp. Mutta usein tapahtui, ettei päästy j. p. p. sisälle syystä, että opettaja oli ryyppymies, ja levähti liian kauvan puolista. Kuitenkin lienee ollut oppinut mies, koska toisinaan saarnasikin kirkossa. Eräänä talvipäivänä oli hyvin pakkanen me oppilaat, jotka odottaissamme olimme kisailleet hyvän aikaa opettajan nukkuissa, aina neljään saakka ulkona, menimme viimmein eteiseenkin kisaamaan, että opettaja heräjäisi unestaan. Vaan kun siitä ei apua ollut, löi eräs vanhemmista oppilaisista useat kerrat kovasti nyrkillään koulun oveen. Silloin aukaistiin ovi ja opettaja tokasi: "kuka löi oveen?" Siihen vastauksen saatuaan tarttui hän lyöjää tukkaaan ja läsäytti konnalle, varoittaen ettei saa kolistaa ovelle. Kuitenkin pääsimme sisään ja oltuamme siellä yhden tunnin, laskettiin pois. 
Tietysti olisi opettajan käytöksestä tehty esimiehilleen kanteita, jos siellä olisi ollut herrasväen lapsia, mutta siellä kävi ainoastaan alhaisen lapsia. Herrasväki ja ne, joilla vaan varallisuutta oli, lähettivät lapsensa Ouluun kouluun. Raahen koulua pitivät mitättömänä, eikä siellä paljon edistynytkään.
Muutamana kevännä oli koulun hyyskää siivoamassa eräs äijä, jota nimitettiin Karipaukkariksi ja kun opettajakin sattui olemaan jotensakin tinassa, niin kävi hän väliin tarkistamassa Karipaukkarin työtä ja tuli kouluun kalossit pahassa siivossa. Opettajan ollessa Karipaukkarin toimia katsomassa, repäsi eräs koulupojista palasen ihka-uuden katekismoni lehdestä. 
Opettajan sisään tultua menin, näyttäen kirjaani, valittamaan, että tekevät pahuutta ja että äiti on kotona minulle vihassa kirjan repimisestä. Opettaja pani yhden kirjan lehdistä etu- ja keskisormen väliin käskien minun pitää kirjasta kiinni, sitte veti lehteä lausuen "repikö se noin?" Kun havaitsin kirjanlehden irtautuvan, niin annoin perään, mutta silloin iski opettaja minua korvalle, lausuen "etkö pidä." Sitte kysyi vielä: "repikö se noin?" Kun lehti oli jäänyt hänen sormiensa väliin, talutti hän tukasta minun mustaan penkkiin istumaan, viskaten lehden kappaleet laattialle, ja meni taaskin ulos Karipaukkarin pakinoille, jolla ajalla toverini tekivät minulle enemmän kiusaa. 
Kotia tultuani selvitin itkusilmissä äitille, mitä koulussa tapahtui näyttäen kirjaani. Äiti, jolla sanottiin olevan hyvä "supliiki," lausui ettei Matti iltapuoleen menekään kouluun. "Ette te taitaisi sinne päästäkaän, voipi taaskin maisterinne nukkua. Minä käyn huomen-aamulla maisterin puheilla," selitti äiti. Seuraavana aamuna lähtikin äiti maisterin pakinoille. Sieltä palattuaan kysyin: "mitä sanoitte maisterille?"
"Kyllä minulla sanomista oli. Uhkasin kannella piispalle, koska kohta piispan kinkerit tulee, että maisteri pitää huonoa käytöstä ja rötkistelee lasten nähden juovuksissa."
"No mitä maisteri sanoi?"
"Eipä sillä ollut mitään sanomista, pyysi ettei toki mennä piispalle kantelemaan. Hän lupasi ostaa uuden katekismuksen ja pyysi ettei ottaa poikaa sentähden pois koulusta." 
Asiasta ei ollut sen enempätä puhetta kotona eikä koulussa, kävin vaan edelleenkin koulussa, ja olihan siellä hupaisaakin kun oli paljon muitakin ja sai usein kisailla ja mäkeä laskea kirkon hyppyrissä ja Pitsenin mäessä, jotka olivat likellä koulua. Edistyminen oppiaineissa ei tullut sanottavasti kysymykseen. 
Eräänä päivänä iltapuoleen saavuimme me kolme naapuritaloin poikaa aikaiseen kouluun ja kun ovi sattui olemaan auki menimme sisään. Kohta riensin minä kynttilälaatikolle valitsemaan paksusydämistä kynttilää illaksi nenäni eteen. Laatikon kantta auki vetäissäni sattui käteni pulloon, joka kaatui ja meni rikki. Pullossa oli viinaa, ja viina juoksi pitkin laattiaa. Minä säikähdin, tuppasin laatikon kannen kiinni, hyppäsin toverieni viereen penkkiin ja pyysin etteivät suinkaan ilmoittaisi maisterille pullonsärkijäa. Hetken perästä tuli opettaja sisään, käveli pöydän luo, ja kun hän huomasi viinalätäkön laattialla, vihelsi hän pitkän säikeen ja kysyi, että onko täällä kuulunut mitään kilahdusta.
"Kyllä kuului kuin olisi lasi särkynyt," vastasimme yhteen ääneen.
Piika tuli sitten pyhkimään laattiaa ja korjaamaan pois lasinpalaset. Toverini olivat sittemminkin niin uskollisia, etteivät ilmoittaneet miten pullo särkyi ja niin säilytin selkänahkani eheänä.
(*) 7.6.189011.6.189014.6.189018.6.189021.6.189025.6.18909.7.189012.7.189019.7.1890 Oulun Ilmoituslehti
Kuva Fyren 3/1902

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Ajatuksia Pariisin museoista 3/3

Keskiviikkoaamuna kohteenani oli Musée de l'Armée. Normaalioloissa olisin jättänyt sen väliin, mutta näyttely, joka lupasi kertoa sotilaan elämästä "roomalaisajasta tähän päivään", houkutteli. Pettävästi, sillä näyttely painottui 1900-lukuun enkä oppinut mitään uutta. Huomattavasti antoisampi kokemus oli saman katon alla Musée des Plans-Reliefs. Valitettavasti yhteenkään otokseeni ei tarttunut 1660-luvulta vuoteen 1870 sotilaallisiin tarpeisiin tehtyjen ja ylläpidettyjen Ranskan maastomallien upeus.

Onneksi jätin armeijamuseon melko ripeästi taakseni, sillä loppupäivä meni Musée de l'Hommessa, jonka olisin mielelläni kiertänyt toiseenkin kertaan. Nimensä mukaisesti perusnäyttely kertoi ihmisyydestä. Ennen odottamaani esihistorian aikajanaa käytiin läpi erilaisia teemoja ihmisyyden olemuksesta. Miten eroamme eläimistä ja miten olemme samanlaisia, mitä eri puolilla maailmaa ajatellaan suhteesta luontoon jne. Modernia ja "englantilais-ruotsalaista" verrattuna muihin Pariisin kohteisiin. Rinnalla kulki tiedehistoria, jonka puitteissa esiteltiin anatomisia vahamalleja 1600-luvulta lähtien ja 1800-luvun rotututkimuksen kipsivaloksia.

Pääkallojen keruun sijaan ranskalainen tutkija oli tilannut maailmalla liikkuvilta kipsivaloksia elävistä ihmisistä, joista piti myös merkitä muistiin ihonvärisävy. Osasta oli tallessa nimi, mutta valitettavasti osasta vain maantieteellinen alue. Suomalaiset eivät olleet joko kiinnostaneet tai suostuneet mallinnettaviksi. Kahden saamelaisen päät olivat asetelmassa korkealla ja kuvani ovat siksi epätarkkoja. Suomen puolelta tässä toinen vasemmalta.
Ruotsin alueelta kuvan keskellä oleva.
Tämä vanha tutkimus oli esillä tietenkin kriittisesti tarkasteltuna.

Ihmisen kehityksen aikajanalla vähässä valossa ottamani kuvat upeasta kivikauden taiteesta eivät ole jakamisen arvoisia. Kuva arkeologisen päättelyn esittämisestä tietokoneanimaatiolla ei ehkä myöskään avaudu, mutta kehun kumminkin. Erityisesti kolme eri tulkinnan esittämistä.
Torstain kohde Louvre osoittautui yhtä eksyttäväksi kuin Pariisin kadut. Onneksi satuin aloittamaan pienestä vaihtuvasta näyttelystä, joka käsitteli vallan tukemista taiteella. Näyttelyn ratsastajapatsaita käsitellyt osio vei ajatuksen kotikaupunkiin. Olen yhdistänyt Mannerheimin ratsastajapatsaan hyvin konkreettisesti vuoden 1918 voittokulkueeseen, vaikka univormu ja hevonen taitavat olla toista maailmansotaa. Muistaakseni en ole koskaan ajatellut patsasta suhteessa pitkään jatkumoon kuninkaiden ja vallanpitäjien ratsastajapatsaita. Sietäisi.

Vallan ja esineiden suhde tuli sitten mieleen useasti Louvressa kiertäessäni. Vahvimmin Darius I:n vuoden 510 eaa paikkeilla pystyssä olleen palatsin jäänteiden kohdalla.
Isoin esine on pylvään kapiteeli, jonka alla on ollut monta kertaa korkeampi pylväs. Joita tilassa on ollut kymmeniä. Palatsiin tullut on takuulla tuntenut itsensä pieneksi ja ymmärtänyt olevansa vallan alla.

Viimeisenä päivänä oli kätevää olla lähellä lentokenttäkuljetusta ja näin päädyin Musée Quai Branlyn suojaan. Sen Euroopan ulkopuolelta kerätyt kokoelmat tökkivät. Olisi mielelläni katsonut esineitä ITE-taiteena, mutta eiväthän ne sitä olleet vaan erilaisiin tarkoituksiin tehtyjä. (Ja onko kuva koskaan "vain kuva"?) Vaihtuvassa näyttelyssä Keski-Afrikan patsaita ja naamioita piti näyttelyn intron mukaan katsoa taiteena ja taidonnäytteenä, mutta oliko se oikein, kun kyseessä oli uskonnolliset esineet? (Olisiko tätä pitänyt ajatella myös Louvren huoneissa?)

Maantieteellisesti järjestetyssä perusnäyttelyssä eri paikoista oli eri tarkoituksiin tehtyjä esineitä. Vertailu oli mahdotonta ja kulttuurien kontaktit näkymättömissä. Kaikki oli erillistä ja erityistä. Kaipasin Musee de l'Hommen vahvempaa tulkintaa ja viestintää. Mitä tästä oli tarkoitus saada irti?

Kuten Arabimaailman istituutissa aiemmin mietin miltä vastaava kokoelma Euroopasta näyttäisi. Paradoksisesti todennäköisesti vielä suuremmalta sekasotkulta, kun olisi taustaymmärrystäkin. Kävi nimittäin mielessä, että epämiellyttävän tunteen täällä aiheutti oman tietämyksen puutteet.