torstai 29. tammikuuta 2015

Lotta, Aurora ja Kaisa

Virka Gallerian lastenkirjanäyttelystä poimituista vinkeistä löysin kolme kirjaa lainattavaksi ja niistä riitti ajanvietettä yhdeksi illaksi.

Ensimmäiseksi otin käteeni Kerttu Juvan kirjan Vuorilinnan Lotta. Kertomus vuodelta 1848. Se on uudelleenjulkaistu Lasten toivekirjastossa ja olen lukenut muista kirjailijan kirjoja (kuten Kesäsaaren), mutta mielestäni en tätä aikaisemmin. Kyse oli hyvin perinteisestä tyttökirjasta, jossa löydetään ystäviä ja koetaan pieniä seikkailuja. Ajankuva oli minusta melko uskottava lajityypilleen. Pidin erityisesti markkinakohtauksesta ja tyttökoulun kuvauksesta.

Pirkko Pekkarisen Aurora ja Pietarin serkut on jatko-osa kirjalle Aurora, Vaahteralaakson tyttö, jota en ole lukenut. Tämä ei suuresti haitannut Bulevardin varrella sysyllä 1905 asuvien ihmisten vaiheiden seuraamista. Päähenkilöinä ovat 13-vuotias Olga ja 17-vuotias Aurora, joista erityisesti ensiksimainittu on onnistunut tavanomaisesta elävämpänä hahmona. Ajan poliittista henkeä on mukana sivujuonessa ja päähenkilöt on työnnetty myös suurlakon joukkojen puristukseen.

Kolmas kirja erosi edellisistä, sillä se oli lapsuuden muistelua eikä fiktiota. Aivan viimeisellä sivulla paljastetaan, että kertomuksen Kaisa oli Karin Bolinder, joka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1917. Kun saman niminen henkilö on verkkolähteiden mukaan avioitunut erään Kihlmanin kanssa, luulen, että kirjan Kaisa keisarin Helsingissä tekijä Karin Kihlman on samainen Kaisa. Takatekstin mukaan hänen varhaislapsuudestaan kertoo kirja Kultainen lapsuus Impilahdella.

Vuodesta 1907 alkava Helsingin muistelma on yksinkertaisesti, mutta hyvin kirjoitettu. Nimiösivua tarkemmin katsoen se onkin Laura Voipion tekstiä "Karin Kihlmanin haastattelun perusteella". Herkullinen kuvitus sen sijaan on Karin Kihlmanin 1980-luvun puolivälissä tekemää. Kuvissa yhdistyy realismi ja huumorintaju hienosti.

Olisinko voinut löytää tämän helmen Helmet-hauillani? Näköjään pitää laajentaa historiallisista romaaneista ja menneisyyden lapsuudesta vuosilukuvälien haravointiin. Hitusen työlästä.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Täydennysosia

1) Raportoidessani Kansallismuseon näyttelyistä unohtui linkitykset. Metsäsuomalaisiin liittyen Värmlands museumin digitoiman artikkelikokoelma (pdf) ja Kaj Donnerin Siperia-kuviin aika olennaisesti liittyvä gradu.
2) Kun kirjaani Suomen naisellista historiaa kokosin sanomalehdistä taustaa 1800-luvun lopussa naisten perustamista veistokouluista, olin positiivisesti yllättynyt kun tätä sukupuoliperinnettä rikkovaa hanketta ei suuremmin kritisoitu. Tuolloin ei siis silmieni eteen tullut vuoden 1889 Tikka : pilalehti, jonka tarkoituksena ei ole kenenkään loukkaaminen oheinen pätkä. 

3) 1700-luvun tapetoinnista kirjoittamani jälkeen vastaan tuli Noora Virtasen AMK-työ Tiedonkeruu historiallisen interiöörin konservointia varten : Jakkarilan salin tapettien kuntokartoitus ja konservointiehdotus. Sekä Ruotsissa ilmestyneen Hushållnings journalin sisältö isona pdf-tiedostona. Tammi-helmikuun numerossa 1802 kerrottiin "hyödyllisestä tavasta varustaa huoneensa paperitapeteilla" ja todetaan vallitsevasta käytännöstä lyhyesti:
Det vanliga att hopsy tapeterna och spika upp dem gör att man får mellanrum mellan tapeten och väggen, där drag och ohyra kan husera. Kostsammare är att klistra och sedan spänna tapeten mot väggen, men det har samma negativa effekter.
 4) Digitoitujen ruokalistojen käsittelyyn olisi sopinut myöhemmin löytyneet opinnäytteet
Muistaessa. Hotelli- ja ravintolamuseolla on verkkonäyttely, joka "esittelee art decon jaorientalistisen sisustussuuntauksen variaatioita helsinkiläisissä ravintoloissaja kahviloissa "jazz-ajalla" 1920- ja 1930-luvuilla".

5) Pari vuotta sitten esittelin Kokemäen kirjastossa "vain arvostelukykyisille" rajattua valikoimaa.  Siihen kuuluva Stopesin Aviopuolisot on nykyään alkukielisenä versiona Project Gutenbergissä.

Selasin tämän vuoden alussa Uuden Kuvalehden digitoidut vuosikerrat, joka on jo täällä näkynyt ja tulee myöhemminkin näkymään. Tässä sopii mainittavaksi

6a) Elina Eestin kertomus Posetiivin soittaja (Uusi Kuvalehti 22/1901) joka täydentää aiempaa kuvaani (osa 1 ja osa 2) näistä musikanteista.

6b) numero 7-8/1903, jonka kansi (ohessa) oli tavallisuudesta poikkeava. Teemana oli nälänhätä Suomessa.

Tähän kriisiin törmäsin vuosia sitten ulkomaisessa sanomalehdessä ja yllätyin suuresti. Usein puhutaan 1860-luvun nälkävuosista ja monet mieltänevät ne Suomen viimeiseksi rauhan ajan nälänhädäksi. Mutta ei. Uusi Kuvalehti joutui kertomaan, että "Noin 400000 henkilöä, siis kuudesosa koko maan asukkaista, on joutunut suoraan sanoen nälkäkuoleman partaalle."



Onnistunut kuluttajaboikotti Helsingissä

Kuolemansa jälkeen julkaistussa muistelmakirjassa Ihmeellinen seikkailu Jalmari Finne kertoo ettei opiskeluaikanaan eli 1890-luvulla Helsingin "keskikaupungilla missään kaupassa saanut asioitaan suomen kielellä toimitetuksi".

Aleksanterin- ja Kluuvikadun kulmassa (Aleksanterinkatu 40) oli ylioppilaiden suosima Löfströmin kahvila. Suomalaisen Nuijan jäsenet saivat "päähänsä, että vaadittiin suomenkielisiä kirjoituksia kahvilan ikkunoihin ja pusseihin liikkeen nimi suomen kielellä." Asiaa lähdettiin ajamaan lähetystöllä, joka sai tylyn vastaanoton. Kahvilanpitäjät eivät pelästyneet edes lakkouhkausta.

Sen pohjalaiset muuttivat sitten käytännöksi.
"He asettivat kadulle vahdit, jotka estivät ylioppilaita menemästä sisään. Kolme päivää oli kahvila tyhjänä, ja sitten ilmestyi ulko-oveen paperi, jossa oli suomen kielellä "Kahvila". Varmuuden vuoksi pojat menivät tiedustelemaan asiaa ja saivat vastaukseksi, että kun kesällä uusitaan kahvilan ikkunat, niin kirjoitetaan joka toiseen "Kahvila". Samassa kahvila täyttyi tungokseen asti." (s. 31)
Vuonna 1881 syntynyt Katri Bergholm onkin sitten päässyt muistelemaan, että
Esplanadilla käyskenteli ylipäänsä ruotsinkielinen 'noblessi', suomenkieliset nuoret kulkivat Aleksanterinkadulla, ja heidän kokouspaikkanaan oli usein Löfströmin kahvila, 'Löffis', Kluuvikadun kulmassa.
Kahvilan ikkunoista on näkynyt Kluuvinkatu 3, josta on otettu varhaisia valokuvia kesällä ja talvella.

Antilooppi-korttelin sivun mukaan "Kauppias E. J. Löfström oli ostanut Aleksanterin- ja Kluuvikadun tontin vuonna 1879 ja rakennuttanut sille Theodor Höijerin suunnitteleman nelikerroksisen asuin- ja liiketalon.". Helsingin kaupunginvaltuuston vuoden 1900 pöytäkirjojen (pdf) mukaan Aleksanterinkatu 40:ssä toimi anniskeluoikeuksin kondiittori Johan Walfrid Löfström. Löfströmi(e)n alkuperäinen rakennus jäi kehityksen alle vuonna 1907. Vastaavat omistusvaihdokset näkyvät HKA:n kortista.
HKA:n minimaalisella resoluutiolla tarjoamista rakennuspiirroksista en erota Höijerin nimeä. Tontille oli 1876 suunnitteilla matala puurakennus.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Tammikuuta

12.1.
14.1.
  • Hesarin Mariankatu-juttu oli pikkasen outo. Juutalaiset "presidentinlinnan naapurissa" uhka.
  • Kommentti Suomen susista vuodelta 1891 
 15.1.
 17.1.
 18.1.
  • Edustaako tämä tiilirakenne perinteistä ja/vai tuoretta suomalaista rakennuslaatua? (Kansallismuseon Vintti)  

19.1.
20.1.
22.1.
  • Katsoin SVTPlay:stä @MAJAHAG:n tuoreen dokkarin ruotsalaisesta rotubiologista, joka "tutki" saamelaisia. Hyvä, suosittelen. [Hur man gör för att rädda ett folk? Nähtävissä 22.4.2015 asti] 
23.1.
24.1.
  • En tiedä ymmärränkö #fläsäri:n @Kaupunginmuseo oikein, mutta vaihtuvat kontekstittomat kuvat miellyttävät. Tilaa tulkinnalle ja ideoille.
25.1.
26.1.
  • Sakari Pälsin juttutuotannon läpilukuprojektissa on onnistumisen mahdollisuudet.  
27.1.

Rakennettu menneisyys yllätti taas

Kehitys on ollut järkyttävän hidasta, mutta sentään etenevää. Risto Pulkkisen luennoilla opin, että Lönnrot ei ainoastaan yhdistellyt kansanrunoja Kalevalaksi vaan myös keksi omiaan. Petri Hopun toimittamasta artikkelikokoelmasta valkeni, että kansantansseina on tallennettu vain murto-osa 1800-luvun kansan tanssikulttuurista. Näistä olisi jo voinut vetää johtopäätöksen siitä, että Suomen ja suomalaisuuden rakentamisessa on tapahtunut sekä siivilöintiä että siloitusta.

Silti järkytyin viikko sitten Anna Kuisminin salongissa kun Niina Hämäläinen kertoi kalevalamittaisen lyriikan keruusta ja julkaisusta. Hänen hypoteesinaan on, että julkaisuja toimittaneilla oli (tietoisena/tiedostamattomana?) tavoitteena luoda käsitys suomalaisista hillittynä kansana. Tutkimuksensa on kesken, mutta jo nyt voin todeta mieltäväni "suomalaisempana" voivottelut ja valitukset kuin Gottlundin kokoelmasta Pieniä Runoja Suomen Pojille Ratoxi (Kansalliskirjasto, Project Gutenberg) kahta sensuroitua riviä edeltävä pätkä
Löysin Neitosen Lehossa,
Mustakulman koiwukossa,
Hienohelman heinikossa;
Jonk' ol' sormet sormuksissa,
Helmat waskirenkahissa;
Käteini suaatu kaulan piäälle,
Näpit nousi nännän piäälle,
Siitäpä walui watsan piäälle.
Valitusvirsi tässäkin oli kyllä kyseessä ja Gottlund kuuluu myös Hämäläisen tutkimukseen.

Kuvitus Lönnrotin patsaan versioista (Uusi Kuvalehti no 11/1899, 19/1901 ja 22/1902) kertoo omaa tarinaansa menneisyyden kuvan muuntumisesta. Väinämöinen nostettiin istumaan lasketun Lönnrotin rinnalle.

Lisää menneisyyden rakennussuuntauksia sain viime viikolla kirjastosta. Artikkelikokoelmassa Kotiseutu ja kansakunta. Miten suomalaista historiaa on rakennettu kiinnosti erityisesti ensimmäisen osan artikkelit, joissa analysoitiin paikallishistorioiden kerrontaa seurakunnasta, noituudesta ja papeista. Paikallishistorioita paljon tavanneelle huomiot olivat arvokkaita muistutuksia lähdekritiikistä.

Väitöskirjaansa tekevä Miia Kuha toteaa, että Savon paikallishistorioissa "kirkon positiivista merkitystä tavallisten ihmisten elämässä tai sen vaikutusta ei yleensä ole kyseenalaistettu", vaikka sille on vain vähäistä vahvistusta lähteissä. Usein esiintyy myös arvolataus "oikeiden" ja "väärien" tapojen välillä.

Vääriin tapoihin on laskettu noituus, jonka käsittelyä tarkastellut Jari Eilola toteaa, että "kun paikallishistorioissa käsiteltiin noituutta, niissä puhuttiin viimekädessä aivan muista asioista. Niissä projisoitiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa muodostunutta kansankasvatusohjelmaa ja normatiivista kansalaisuutta menneisyyteen."

Mutta sillä, että olen itse kiinnostunut menneisyyden ihmisistä nimenomaan yksilöinä ja toimijoina ei tietenkään ole mitään tekemistä oman aikamme yksilökeskeisyyden kanssa.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Papiksi valmistuminen ja työllistyminen 1800-luvulla

Hesarin yleisönosastolla on taas jankattu yliopistojen opiskelijoiden valmistumisajoista. Mieleeni tuli hakea aiheeseen historiallista perspektiiviä Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista. Ylenmääräisen käsityön välttämiseksi hyödynsin Papiksi vihittyjen luetteloita, jotka tarjosivat vihkimispäivän ja ylioppilaaksitulovuoden samalla rivillä.

Pienen pyörittelyn jälkeen vihkimäpäivä oli kutistettu vuoteensa, ylioppilaat vuosilta 1800-1852 olivat järjestyksessä ja aika opiskelujen aloituksesta vihkimykseen pilkkuna kaaviossa.
Ajallista muutosta ei keskiarvoviivan kehityksessä paljoa ole, joten histogrammi koko porukasta kertoo koko ajanjakson yleisestä tilanteesta.
Pisimmillään aikaa kului 32 vuotta Adolf Relanderilla, joka oli kyllä suorittanut pappistutkimmon jo vuonna 1829, mutta joutui odottamaan sopivaa paikkaa vuosikymmeniä. Todennäköisesti muutkin pitkät ajat liittyvät työllistymiseen eikä opintojen venymiseen.

Jotkut superyksilöt (?) ovat saaneet pappisvihkimyksen samana kalenterivuonna kuin ovat aloittaneet yliopistossa. Esimerkiksi Gustaf Warén. Pitäisi perehtyä papeille asetettuihin vaaimuksiin tarkemmin, jotta tätä voisi kommentoida. Oudolta tuntuu nykyajan opintoaikoihin tottuneelle myös se, että suurin osa on työllistynyt 1-4 vuoden opinnoilla. Nämäkään eivät välttämättä olleet täysipainoisia, sillä väliin saattoi tulla taloudellisista syistä työjaksoja esim. kotiopettajana.

Ehkä entisajan lukiot olivat parempia? Tai yliopisto? Tai vain miehistä koostunut opiskelijakunta?

Asikkalan metsään vuonna 1761 eksynyt


Anianpellosta raportoitiin 5. päivä joulukuuta 1761, että Asikkalan seurakunnassa oli tapahtunut jotain huomiota herättänyttä. Noin 20-vuotias neito oli 19. päivä marraskuuta lähtenyt kotoaan metsän läpi kulkevaa ratsutietä kohti kahden peninkulman takana olevaa kylää. hän ei ehtinyt päivänvalolla perille ja eksyi pimeydessä tieltä.

Kahdentoista päivän jälkeen eli joulukuun 1. päivänä nuori nainen päätyi Keltaniemen yksinäistaloon. Hänellä oli ollut matkaeväänä pari leipää, mutta muuta syömistä ei metsässä ollut ollut. Eikä hän ollut kohdannut siellä kuin kaksi sutta.

Hakijat olivat häntä huutaneet pitkin metsää ja kerran nainen oli yrittänyt vastata, mutta äänensä ei kantanut etsijöiden korviin.

Naisella oli ollut päällään vain pellavaiset vaatteet. Kenkänsä olivat kuluneet käyttökelvottomiksi ja hän oli joutunut kulkemaan sukkasillaan. Mutta hän ei ollut kärsinyt tästä vaikka ilmat olivat kylmiä.

Pelastaudttuaan lämpimään hän oli aluksi pyörtynyt, mutta sitten syönyt hyvällä ruokahalulla keitettyjä papuja/herneitä niin, että vatsansa turposi.

Eksynyttä oli kovasti kaivannut vesivehmaalainen sulhanen, jonka kanssa naisen oli määrä mennä vihille 30. päivä marraskuuta. Mies oli niin lohduton, että saattoi vain uskoa morsiamensa kuolleen.

Tämä on ainoa sanomalehdessä Inrikes tidningar 31.12.1761 julkaistun kertomuksen yksityiskohta, josta olisi toivoa saada kiinni eksyneen henkilöllisyydestä, mutta Asikkalan ja naapuriseurakuntien vihittyjen listoissa ei löytymisen jälkeen näy mitään lupaavaa merkintää, jossa sulhanen olisi Vesivehmaalta kotoisin.