perjantai 27. maaliskuuta 2015

Taidemuseot ja valokuvaus, sitaatti


Vuosi sitten Tarja Haikara mietti museon valokuvausasioita Twitterissä. Eilen julkaistussa kirjoituksessa hän tiivistää asiallisesti, mutta melko kärjekkäästi
Nykyisin suorastaan vaaditaan myös lupaa kuvata museossa esillä olevia teoksia, selfiellä tai ilman. Joissakin museoissa tämä on sallittua – niin sanotusti omaan käyttöön. Tekijänoikeusjärjestöjen mukaan oma käyttö tarkoittaa muutamaa kuvaa ”yksityiseen käyttöön”, käytännössä siis korkeintaan viittä kuvaa. Taideteosta esittävän kuvan julkaiseminen somessa tai missään muuallakaan ei kuitenkaan kuulu yksityisen käytön piiriin. Ei, vaikka väittäisi mustaa valkoiseksi. Viidakossako tässä siis eletään?
Pitäisikö taidemuseot rajata niille, jotka ovat suorittaneet tekijänoikeuskoulutuksen? Vai voisiko museo viestiä asioita asiakasrajapinnassakin niin, että ne tulevat selviksi? Kun "Tekijänoikeusasiat eivät ehkä hetkauta satunnaista matkailijaa".

Ennen oli niin paljon paremmin. Ihmiset ryntäsivät (näiden Uudessa kuvalehdessä 2/1895 julkaistujen kuvien mukaan) silloin taidemusoon ilman kameroita ja sosiaalista mediaa. Mistähän ovat saaneet näyttelystä tietää?

Rahankeräyksiä vuonna 1805

Samuel Cederin päiväkirjassa Emil Nervanderille arvokkain osuus oli ilmeisesti Porthanin viimeisiin elinpäiviin liittyvä osuus, jota hän käsittelee Uudessa Kuvalehdessä 19/1902 julkaistussa tekstinsä osassa.

Pian Porthanin kuoltua aloitettiin maanlaajuinen rahankeräys, jonka tavoitteena oli marmorinen rintakuva Turun akatemian kirjastoon. Ceder oli kerääjänä Helsingin maalaiskunnassa vuoden 1805 alussa. Hän sai nihkeän vastaanoton erään luutnantin luona. Tämän mukaan keräyksen tarkoitus oli hulluutta, kun  pitäjässä oli köyhiä kuten rakuuna Rösen 16 lapsensa kanssa.

Ceder ei päiväkirjansa mukaan vastannut tähän mitään heti, mutta "kun hän seuraavan kerran kävi tämän herrasväen luona, pani hän toimeen rahankeräyksen Rösenille ja lahjoitti puolestaan kaikki rahansa mitä hänellä mukanaan oli." Toivottavasti päätyivät tarkoitukseensa.

Helsingin pitäjän historiakirjat ovat tätä kirjoittaessani HisKissä niin puutteelliset, että rakuuna Rösenistä en saa vahvistusta tahi lisätietoa.

Nervanderin mukaan Porthan-keräys tuotti 1500 hopeataalaria. Ruotsin monipuolisen rahavalikoiman vuoksi Prisomräknare från medeltiden till 2100 ei ole suoraviivainen käytettävä.
  • Jos "riksdaler riksgälds", niin 2458478 SEK kulutusindeksillä ja  90365950 SEK palkkaindeksillä
  • Jos "riksdaler specie", niin 3839430 SEK / 141125421 SEK
  • Jos "riksdaler banco", niin 3687717 SEK / 135548925 SEK
    (1 riksdaler banco = 1.5 riksdaler riksgälds)
(Pyydetty esittämään viitteenä Edvinsson, Rodney, och Söderberg, Johan, 2011, A Consumer Price Index for Sweden 1290-2008, Review of Income and Wealth, vol. 57 (2), sid. 270-292)

Kruunut vuodelta 2012, jolloin eurolla sai noin 10 kruunua. Eli summat huomattavan suuria. Mutta vilkaisemalla Wikipediaan selviää, että vuonna 1776 käyttöön otetut riksdalerit korvasivat vanhat hopeataalarit. Viitattiinko niihin kuitenkin vielä 1805? Jolloin lukuja pitäisi jakaa kuudella.

Kuvassa vuonna 1805 lyöty hopeinen "1/6 riksdaler.". Göteborgs stadsmuseum, GMK:506

Åbo Tidningin ilmoituksissa 31.7., 25.9., 16.11.1805 kerrotuissa keräyksen välituloksissa esiintyy monia eri taalareita enkä saa tästä tolkkua.

Ja tehtiinkö näillä rahoilla rintakuva kirjastoon vai Suomen ensimmäinen patsas ulkoilmaan kymmeniä vuosia myöhemmin? Ei ilmeisesti jälkimmäinen, sillä Eero Matinollin THArk artikkeli H. G. Porthanin muistopatsaan syntyhistoria (pdf) ei mainitse varhaista hanketta ollenkaan.Eikä Turun yliopistolehden valitusvirressä Palo säästi, Helsinki vei ole mainittu marmorista rintakuvaa, joka tuskin olisi tulipalossa täysin tuhoutunut.

Jälkikirjoitus 11:08

Twitteristä sain lisätietoa
josta sain hakusanat, joilla Åbo Allmänna Tidning 23.9.1813
kertoi, että rintakuva maksoi 1000 "riksdaler banco". Eli edellämainittua palvelua taas hyödyntäen joko 117982 SEK tai 3614638 SEK eli nykyrahassamme jotain välillä 12-360 tuhatta euroa.

Jälkikirjoitus 2 14:05

torstai 26. maaliskuuta 2015

Hack4fi-päätösgaalasta kotiin palattuani

Tänään palkittiin pari kertaa mainitsemani Hack your heritage -kilpailun parhaat. Töiden takia en ehtinyt töiden ensiesityksiin, mutta pääsin paikalle juuri kun Kansallisarkiston ovia oltiin sulkemassa ja käynnissä oli vapaamuotoisempi esittely.

Sen aikanakin keskityin enemmän tuttavien kanssa juoruamiseen. Joitain mehukkaita juttuja kuulinkin, mutta illan myöhempi alkoholin käyttö on pyyhkinyt ne suureksi osaksi päästäni. Eli se näkyvästi huolissaan ollut henkilö, joka työskentelee usein kritisoimani kulttuurientiteetin parissa voi huokaista helpotuksesta. Olettaen, että olen haukkunut niin montaa asiaa, että en juuri antanut liikaa tunnistetietoja.

Raati päätyi palkitsemaan palautetusta kymmenestä työstä viisi: kolme kunniamaininnalla ja kaksi palkinnoilla. Palkinnoista korkein annettiin sovellukselle Kerttu's Journey, joka oli rakennettu Merimuseon kuva-aineiston ympärille. Englanninkielinen esittelyvideo on YouTubessa. Toivottavasti ideaa päästään kehittämään täyteen käyttökuntoon.

Minä ja pari muuta jäämme odottamaan myös mielenkiinnolla, miten Museovirasto, jonka alaisuuteen Merimuseo kuuluu, tulee tiedottamaan/hyödyntämään tämän avoimen aineiston riemuvoiton. Ottaen huomioon, että mitään muuta Museoviraston piiriin kuuluvaa ei tähän mennessä ole annettu kansan vapaasti räpellettäväksi.

Projektin työryhmä oli monikansallinen, ehdin jutella ainakin itävaltalaisen, venäläisen ja britin kanssa. Britti (Chris Pape-Mustonen) esitteli itsensä historian väitöskirjan tekijäksi. Saimme molemmat iloisen yllätyksen kun kysyin tutkimusaiheestaan. Minä siksi, että populaarin historiankirjoituksen retoriset keinot kuullostivat erittäin kiinnostavalta aiheelta ja hän siksi, että tutkimusaiheensa herätti innostuneen reaktion.

Muista haastatteluistani, juoruamisestani ja keskustelemisestani jäi sen verran mieleen, että kehitystä on tapahtunut ja tullee tapahtumaan. Kunpa vaan kaikesta kuulisi ja pysyisi perillä. Mistä puheen ollen mainittakoon vielä aihe, josta purkauduin pariin kertaan täysin viattomille ihmisille.

Talvisotayhdistys on osana sodan päättymispäivän juhlallisuuksia avannut sivuston www.talvisota.fi eli Talvisodan virtuaalisen tietokeskuksen ensimmäisen vaiheen. Kun kirjoitin siitä promoa Agricolaan ei sivustosta löytynyt tietoa edes yhdistyksen omalta etusivulta. Nyt on pieni maininta. FB:ssä sivustolla on avoin ryhmä, jossa on parhaillaan 43 jäsentä. Siellä sivuston päätoimittaja Ari Raunio toteaa "Voimme vain arvailla mikä olisi kävijämäärä, jos sivustosta olisi tietoa muuallakin kun facebookissa."

Eli jopa talvisotaan liittyvä materiaali tarvitsee markkinointia.

Juha Hurme historiasta

Putsattuani puhelimeni mp3-tiedostoista säästetyt ulkomaiset esitykset aamun postausta kirjoittaessani, jäljelle jäi Leikola ja Lähde -ohjelman jakso Itsenäisyyttä kulttuurin kulmasta viime itsenäisyyspäivän aatolta. Siinä kysyttiin vieraana olleelta Juha Hurmeelta "Kuinka paljon meidän kirjoitetusta kansallishistoriastamme on hölynpölyä?"

Hän vastasi
Varmaan ankarasti katsottuna kaikki. Ja tää on ankara näkökulma eli tää on se tilanne.
Näin teatteri-ihmisenä siis uskon myöskin politiikassa dialogiin eli myöskin tää niinkun historian tutkimus [on] tietenkin aivan olennaista. Jos me dementoidumme historian suhteen niin me olemme just yhtä avuttomia kuin dementiaa sairastava ihminen tulevaisuuden ja nykyhetken suhteen. Ei mitään mahdollisuuksii. 
Mutta sitä absoluuttista totuutta -  ei, emmehän me muista sitä omasta lapsuudestakaan vaan me muodostamme fiktioita valokuvien perusteella ja hyvät asiat painaa alleen huonot tai sitten joissain tapauksissa huonot asiat jäävät hirveällä tavalla raatelemaan meidän aikuista psyykettämme.
Ainoa idea jotenkin pohtia sitä mennyttä on jatkuva keskustelu ja täst on niin paljon hyviä esimerkkejä, myöskin positiivisia tuloksia, että luulis sen jo vähän hölmömmänkin ymmärtävän eli että se ainoa mahdollinen historian käsitys on dynaaminen. Meidän on koko ajan tehtävä uudelleen arvio koska tulevaisuus kirjoittaa myös historiaa uudestaan koska tietyt kausaaliketjut, jotka ovat lähteneet liikkeelle jostakin Järiles[?]-tapahtumasta, niin ne vielä jyrää eteenpäin ja kun prosessit on kesken niin myöskin se alkutilanne ikäänkuin joudutaan arvioimaan uudelleen. 
Niin kuin on pelto muokattava aina uudelleen, on historia kirjoitettava kerta toisensa jälkeen. Kuva Pilkkakirves 1/1909.

Ulkomailta kuunneltua

Menneen talven Släktband-sarjan jaksot kuuntelin läpi. Teemana oli ulkopuolisuus enkä saanut mistään jaksosta erityisempää irti. Vihoviimeisen lopussa puhuttiin kiinnostavasta tutkimuksesta, jossa oli perukirjoista etsitty tietoa paikallisista rahanlainauskuvioista. Olisi ihan mielenkiintoista nähdä moista Suomen maaseudultakin, vaikka vaatisi todennäköisesti ison alueen käsittelyn, sillä lainat eivät pysähtyneet pitäjän rajoille.

Ruotsalainen Vetenskapsradion historia selosti koko syksyn (tai ainakin siltä tuntui) ensimmäistä maailmansotaa, jossa ruotsalaisilla ei ollut mitään tekemistä. Odotin mainittaisiinko heikäläisiä vapaaehtoisina, mutta muistaakseni ei. Tuoreimmissa jaksoissa on sentään ollut kuuntelemista.

Så ska arkeologerna rädda EU käsitteli historian käyttämistä poliittisiin tarkoituksiin tavalla, jota en ole Suomen mediassa vielä nähnyt. Rummen där historien skapades esitteli Tukholman valtiopäivien käyttämiä tiloja. Talonpoikien kokoontumispaikka Gillestuget jäi epäselvimmäksi. Aihe oli ajankohtainen artikkelikokoelman johdosta. Sen nimi ei selvinnyt, mutta mukana on Miia Kuhan artikkeli.
 Sisarohjelmassa Vetenskapsradion Forum oli jakso Ett hundliv i förändring, sillä Ruotsissa on ilmestynyt kirja Från renhållningshjon till modeaccessoar, 10 000 år av relationer människa-hund i Sverige. Ja Suomessa ilmestynyt oma koirahistoriansa, johon palaan aikanaan.

BBC:n Food Programme käsitteli helmikuisessa jaksossaan viljojen aikaisempia muotoja ja palasi muistiin, että entisajan leivän tavoittamiseksi ei riitä pelkästään vanhanaikainen jauhatus.

Amerikkalainen Engines of Ingenuity mietti jaksossa 2567 tekstiilien varhaishistorian varhaistumista ja värikkyyttä. Jaksossa 2986 puhuttiin kymmenjakoiseen valuuttaan siirtymisen ajoituksesta ja vaikuttajista. Vanhoja rahasysteemejä ihmetellessä nykyiseen siirtyminen on ollut niin luonnollinen ajatus, etten ole ajatellut miten muutos saatiin aikaan.

Jaksossa 2577 esiteltiin Frankfurter Küche eli Saksassa 1920-luvulla suunniteltu moderni keittiö. Olen siitä aiemminkin kuullut ja ihmetellyt sen suhdetta Maiju Gebhardin Työtehoseurassa 1940-luvulla tekemään kehitystyöhön ja "astiankuivauskaapin keksimiseen". Lyhyessä podcastissa sanotaan selvästi, että Frankfurter Küchessa "Products such as the dish drainer and cutting board fit right over the sink. " Jos tiskien kuivatusteline on altaan yläpuolella, mikä on olennainen ero astiankuivauskaappiin? Jonka Wikipedia-sivulla kerrotaan, että
Yhdysvalloissa Louise R. Krause sai patentin (US 1860617) keksimälleen pesualtaan yläpuolelle sijoitetulle ovilla varustetulle astiankuivauskaapille (dish drying cabinet) toukokuussa 1932. Samoin yhdysvaltalainen Angiolina Scheuermann sai patentin (US 1733907) vastaavanlaiselle hieman pienemmälle kaapille (Drainer and Depository for Dishes) jo edellisen vuosikymmenen lopulla lokakuussa 1929. Kaapissa lautaset oli tuettu rautalangasta taivutetulla pidikkeillä, hyvin paljon suomalaisen astiakaapin tapaan. Heitä aiemmin heinäkuussa 1895 skotlantilainen Robina Wood oli saanut Yhdysvalloissa patentin (US 542912) astiankuivaustelineelle (dish drainer), jolle hänellä oli patentti (GB189410066 Improvements in and relating to the Drying of Dishes and the Like) myös Isossa-Britanniassa vuodelta 1894.
Ryhdistäydyin Wikipedia-päivittäjänä ja lisäsin tuohon Frankfurter Küchen. Tuleeko näkyviin ja pysyykö, jää nähtäväksi.

Kuvat
'Humour, Wit, & Satire of the Seventeenth Century, collected and illustrated by J. Ashton. L.P' British Library, Flickr Commons
[The Ingoldsby Legends ... Second edition. [First series. With illustrations by George Cruikshank and John Leech.]] British Library, Flickr Commons

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Täydennysosia

1) Kirjoitettuani 1700-luvun postiaikatauluista Suomesta Tukholmaan törmäsin digitoituna kirjaan Vägvisare igenom Stockholm (1790), jossa oli listattuna postin tulo eri suunnilta. Suomesta ei tullut mitään?!
Suurin osa kirjasta on osoitekalenteria, joten jos on joku varakkaampi henkilö kaupungissa kiinnostuksen kohteena, kannattaa selata. Omista tutkimuskohteistani ainakin kaksi Flachsenus-jälkeläistä listattuna. (Ovat mukana kirjassani Flachsenius, muistiinpanoja)
2) Kansallismuseon näyttelyhuomioilleni löytyi vahvistusta Artefaktan keskustelusta, jossa Jyrki Lammi kirjoitti
Uskonnot näyttelyssä esineet ovat vain ja ainoastaan ilmiön kuvia. Esimerkiksi tiibettiläisestä veistoksesta esineenä kerrotaan: "Valettua pronssia" Ei siis mitään muuta. Seikkailu(!) Siperissa näyttelyssä on 3 esinettä ja kaikki muu on kuvaa tai tekstiä (tunne ja elämys jäävät nekin aika laimeiksi). Metsäsuomalaiset näyttelyssä on toki esineitä, joista kerrotaan perustiedot, mutta se jää avoimeksi ovatko esineet tyypillisen ruotsalaisia, suomalaisia vai nimenomaan metsäsuomalaisia. Esineet ovat esillä lähinnä siksi, koska ne on satuttu aikoinaan keräämään.
Museon puolesta Ildikó Lehtinen vastasi m.m. "Koska tekstiä on usein kolmella kielellä, ei joka esineestä voi laatia tyhjentäviä tietoja. Se ei tarkoita sitä, että kokoelmatutkijalla ei olisi niitä tietoja."

3) Dies Mediavales -raportointiin (osa 1 ja osa 2) olisi sopinut tuoreimmat "keskiajan" opinnäytteet, mutta tulkoon tähän
Ja vielä digitoitua kaunokirjallisuutta keskiajasta

Arkistolaitoksen terveisiä HAik 1/2015:ssa

Facebookissa muistutettiin, ettei tarvitse jäädä odottamaan paperista Historiallista Aikakauskirjaa, jos on tilaaja ja sähköisen lehden tunnukset tallessa. Kahvitauolla ehdin vilaista Päivi Happosen katsausta "Historiantutkimuksen lähdeaineisto sähköistyy". Lähitulevaisuudessa luvassa...
Vuonna 2016 valmistuva [AHAA-]palvelu korvaa muun muassa arkistolaitoksessa nykyisin käytössä olevat aineistojen metatietojärjestelmät eli VAKKA-palvelun ja Aarteen. AHAA-palvelun käyttöliittymäksi tulee Kansallisen Digitaalisen Kirjaston asiakasliittymä (FINNA), joka räätälöidään palvelemaan paremmin arkistoaineiston hakua ja käyttöön saamista.
...helvetti. Lisäksi
Pysyvien tunnisteiden käyttöönotto toteutetaan tämänhetkisten suunnitelmien mukaan arkistolaitoksen sähköisten palveluiden uudistamisen yhteydessä vuonna 2016. Pysyviä tunnisteita ja metatiedoista generoituvia lähdeviitteitä on pilotoitu vuodesta 2013 alkaen sähköisessä muodossa julkaistavilla tieteellisillä artikkeleilla. Todennäköistä on, että lähdeviitteen näyttäminen toteutetaan siten, että tutkija voi näytöllä näytettävistä metatiedoista muodostaa lähdeviitteen ja kopioida urn-tunnuksen.
Kuullostaa aivan liian järkevältä toteutuakseen. Muistettakoon, että Finnassa ei ole - loppukäyttäjän silmin - tällä hetkellä tietueelle pysyvää osoitetta. Tosin - järkytyksen järkytys - ainakin Helsingin kaupunginmuseon aineistossa on nyt tietuekohtaiset käyttöehdot. Kehitys järkeväänkin suuntaan on siis mahdollista.

Aikuisten oikeasti URN:n saaminen muutoksessa olisi "ihan kiva juttu". Kaikki merkit viittaavat nyt siihen suuntaan, että kaikki tähän mennessä muistiinpannut Digitaaliarkiston linkit tulevat muuttumaan käyttökelvottomiksi. Mikä kertoo Arkistolaitoksen digitaalisesta osaamisesta ja tutkijoiden työn ymmärtämisestä huomattavan paljon.