sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Historiapäivillä kuultua ja nähtyä

Olin ensimmäistä kertaa historiapäivillä vuonna 2010. Sittemmin olen joko huomannut ohjelman liian myöhään tai tullut kipeäksi. Tänä vuonna ei tapahtunut kumpaakaan ja bussin hidastelusta huolimatta ehdin kuuntelemaan aamun aloituksesta lähtien.
Toisin kuin kuvastani voisi luulla, ensimmäisessä ohjelmanumerossa itsensä esittelemätön juontaja ja Petri Karonen eivät hyökänneet Mirkka Lappalaisen kimppuun, vaan keskustelu Kustaa II Aadolfista sujui informatiivisesti ja rauhallisesti. Esiin ei tullut mitään, joka olisi herättänyt kiinnostustani ukkelia tai aikaansa kohtaan.

Mutta kysyttäessä Helsingin maapäivistä Karonen totesi niiden 300-vuotispäivää juhlitun isosti vuonna 1916. Ykkösrivin historioitsijat toivat esiin laillisuutta ja oikeudenmukaisuutta sekä hallitsijan ja kansan välistä suhdetta (lisätietoa Suometar 23.1.1916 ja Työmies 23.1.1916). Sarjassa historia politiikan välineenä. Kun taas 400-vuotispäivän on verkkohaun mukaan ottanut esiin vain Tomi Berg blogissaan.

Ensimmäiseksi sessioksi valitsin Keskiaikaiset kirkkorakennukset ja häpeäkseni keskivaiheilla torkahdin. Pyydän anteeksi esiintyjältä ja "syytän" aikaista herätystä sekä aamukahvin väliin jääntiä.

Juha Ruohonen puhui tietenkin Ravattulasta, mutta asetti sen myös kontekstiin kertaamalla Suomen kristillistymisestä kertovat todisteet ajoituksineen. Hän näki mahdollisena, että varhaisia kirkkoja löytyisi lisää entistä enemmän tutkimalla. Vaikka olivat kevytrakenteisia eli jäljet voivat olla vähäisiä. Eivätkä välttämättä ole tunnettujen kalmistojen lähellä. Ja päälle on voitu rakentaa uusia kirkkoja tai maa kaivaa hautapaikoiksi.

Aki Arponen kertoi Turun tuomiokirkon reliikien ajoitustuloksia ja myös selvensi reliikkien käyttöhistoriaa. Kuten pyhiinvaelluskirjan markkinointiesityksissä viime vuonna kävi ilmi, jokaisessa kirkossa oli oltava reliikki. Mutta Arponen tarkensi tätä siihen, että jokaisella alttarilla oli oltava reliikki. Alttareita oli (ja on tänä päivänäkin) isommissa katolisissa kirkoissa enemmän kuin yksi. Ja reliikkejä saattoi tulla lisää, kun joku uusi pyhimys (kuten Pyhä Birgitta) oli suosiossa.

Markus Hiekkanen ei rajoittunut keskiaikaan vaan kävi läpi kirkonrakennuksen Suomessa viimeisen tuhannen vuoden aikana. Hän kiinniti huomiomme 1510-luvulla noususuhdanteessa olleen rakentamisen yhtäkkiseen loppumiseen. Siis ennen reformaatiota. Itseni yllätti (sillä olin mahdollisesti unohtanut kuulleni aiemmin?) 1700-luvun lopun kivikirkkojen minimaalinen määrä. Siis kokemäkeläiset pakoitetiin rakentamaan kivestä ja muut pääsivät tekemään puusta? Tästä tietenkin paljon lisää Ella Viitaniemen tulevassa väitöskirjassa, jonka Hiekkanenkin mainitsi.

Lounaan jälkeen samassa salissa puhuttiin ilmastohistoriaa. Miikka Voutilainen väitti, että olemme omaksuneet liian hyvin näkemyksen, että "esiteollinen maatalous oli tuottamatonta, yhteiskunnat olivat köyhiä ja herkkiä eksogeenisille elintasoshokeille". Hän pitää "vanhalle (suomalaiselle) historiankirjoitukselle" tyypillisenä ilmastofatalismia, jossa ilmasto "runtelee esteettä ja lineaarisesti". Kadon jälkeen "syödään korkeintaan käpyjä".

Ilmaston kaikkivoipaisuutta vastaan hänestä puhuu m. m. se, että Lakin ja Tamboran purkauksiin liittyi kylmenemisjaksoja, mutta ei väestövaikutuksia. Nälänhädät ovat katoja harvinaisempia. Ja nälkään sekä kulkutauteihin ovat kuolleet yhteisön köyhimmät.

Tästä jatkoi sujuvasti Heli Huhtamaa, joka tarkasteli nälkävuotta 1601. Siitä voisi syyttää Perussa 19.2.-6.3.1600 purkautunutta tulivuorta Huayanaputina, mutta Huhtamaan mukaan tämä on vain osa selitystä. Kesä oli Suomessa kylmä ja sato epäonnistui. (Vertaillen Pohjanmaan kymmenysluetteloja ja puulustosta mallinnettua säätä Huhtamaa oli tullut siihen tulokseen, että nämä korreloivat lähes joka vuonna 1500- ja 1600-luvun vaihteessa.)

Katotutkimusluetteloiden mukaan Varsinais-Suomessa kylvettiin 8000 yksikköä ja saatiin satoa 10000 eli tuskin enempää kuin seuraavan vuoden kylvö. Tämä ilmaston vaikutus yksistään ei Huhtamaan mukaan johtanut nälkävuoteen vaan tilanteeseen vaikutti 1590-luvun epävakaat olot, joiden jäljiltä talonpojilla oli todennäköisesti vähäisesti varastoja.

Puulustojen kertomaa valoitti lopuksi Kari Mielikäinen. Enpä ollut ennen tiennyt, että Suomesta on löytynyt yli 100 000 vuotta vanha lehtikuusen runko. Dendrokronologialle ja -klimatologialle hedelmällisempiä ovat Lapin vesistöstä löytyneet 7000 vuotta vanhat ja nuoremmat rungot, joista on saatu rakennettua jatkuva sarja tähän päivään. (Lisätietoa sivustolla lustia.fi)

Mielikäinen korosti ilmaston syklisyyttä ja siihen vaikuttavia globaaleja, alueellisia ja paikallisia tekijöitä. Ottamatta eksplisiittisesti kantaa ilmastonmuutokseen hän esitteli erillaisin perustein tehtyjä ennusteita historian jatkeeksi.

Viimeiseksi hyppäsin ruotsinkieliselle puolelle, jossa oli koko päivä käsitelty teemaa "tryckfrihet, censur och offentlighet under 250 år". Vuosiluku lasketaan vuodesta 1766, jolloin Ruotsissa säädettiin painovapauslaki. Sessiossa ensimmäisenä puhunut Jonas Nordin piti tätäkin tärkeämpänä, että samassa yhteydessä tehtiin viranomaisten asiakirjoista julkisia ja oikeudenkäytöstä olemassa olevaan lakiin nojaavaa.

Nordin myös taustoitti painovapauslakia toteamalla, että vaikka se oli ensimmäinen laatuaan, ei Ruotsi ollut ensimmäinen maa, jossa sensuuri lakkautettiin. Eikä se jäänyt viimeiseksi, sillä 1700-luvun valistushengessä hylättiin kristinuskoon ja skolastiikkaan perustunut ajatusmaailma, jossa oli yksi totuus. Tosin Tanskassa lain läpi saanut kuninkaan henkilääkäri joutui painotuotteiden aiheeksi ja mädässä valtakunnassa palattiin sensuuriin.

Ruotsissa ei, vaan Kustaa III "muutti ja paransi" vuoden 1766 lakia. Nordinin kuvassa yläkulmassa on 1700-luvun alusta vuoteen 1765 mennessä julkaistut poliittisen pamfletit Kungliga Biblioteketin kokoelmissa. Alakulmassa on uudistuksen jälkeiset vuoteen 1808 ja eniten hyllytilaa vie vajaan 10 vuoden vapauden aika.
Juhlavuodella on sivustonsa Suomessa ja Ruotsissa.

Lopuksi puhui Henrik Knif Anders Chydeniuksen suhteesta vuoden 1766 lakiin. Lähtötiedoillani en pysynyt sisällön merkityksissä mukana, mutta jos ymmärsin oikein, niin edellä linkitetyn sivuston ilmaisu "valtiopäivämies Anders Chydeniuksen aikaansaama painovapausasetus" on kyseenalaistettavissa.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Sund, Östersundom ja Helsinki

Kuvittelin itseni kipeäksi alkuviikosta ja Petter Sund -projekti ei saanut suunniteltua aloitusta. Asioilla voi olla yhteyttä? Pakersin sentään perjantaina ensimmäisen version tekstistä, jolla todistelen, että isonvihan jälkeen Helsinkiin tullut Hans Sund ei ollut Petterin poika, kuten joissakin sukutauluissa on esitetty.

Tästä huolimatta. kun muistiinpanoistani löytyi tieto asuinkorttelistaan Tukholmassa niin leikin Stockholmskällanin karttavertailulla, joka on oikeastaan vertailussa parempi kuin päällekkäiset kartat. Rinnakkain voi valita mitkä tahansa kartat, jotka pysyvät samassa kohdassa ja koossa.


Tein myös verkkohakuja, jotka osuivat Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston selvitykseen 2009:1 Lounais-Sipoosta Helsinkiä − Maaseudusta kaupunkia. Sosiokulttuurinen selvitys liitosalueesta. Hans Sundin hankkimasta Östersundomin kartanosta (Karlvik) siinä kirjoitetaan m.m.
Karlvikin kartanon historia on mielenkiintoinen ja värikäs. Aatelisia omistajia edustavat suvut von Hofven, Patkull, Gyllenroth ja af Enehjelm. Usein aatelissukujen edustajat asuivat jossain muualla ja antoivat kartanon maat vuokralle talonpojille.
Ensimmäinen karaktäärirakennus on 1680-luvulta ja se sijaitsi luultavimmin samassa paikassa kuin nykyinen kartano. Ehtona sille, että säteriä ei takavarikoida valtiolle, oli että säterillä oli edustava talo sekä kaikki tarpeelliset ulkorakennukset. Östersundomin kartanosta tuli kuitenkin majuripuustelli majuri Patkullin asettautuessa kartanonherraksi.
Anders Hellenius, joka myöhemmin aateloitiin nimellä af Enehjelm, osti vuonna 1760 Östersundomin kartanon ja laajensi kartanon maita.
Aateli, shmaateli jälleen kerran. Kun selvitys liittyy Helsingin Sipoolta pakolla ottamaan maahan, niin eikö olisi ollut mielenkiintoista huomauttaa, että kartano oli isonvihan jälkeen helsinkiläisen porvarin omistuksessa? Jonka lesken hallintakauden jälkeen omistus siirtyi vävylle, joka sattui päätymään aateliseksi. (Kartanoa esitellään toisaalla valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä.)

Vuonna 1753 valmistunut Östersundomin kirkko. Kuvaaja MrFinland CC BY-SA 3.0
Helleniuksesta puheenollen. Lapsiensa kasteet tarjoavat yhden ajoituksen Sund-nimen muuttumisesta muotoon Sunn. Hansin hautajaispainatteessa ja Hansin perukirjassa 1736 lukee päivän selvästi Sund. Hansin tytär Elisabet on Sund Haminassa ja Vehkalahdessa 1732, 1736, 1738 ja 1739, mutta Sunn Helsingissä 1744, 1751 ja 1752. Hänen veljensä, johon Hansin mieslinja päättyy, on isänä kastetuissa ensimmäistä kertaa vuonna 1750 ja käyttää nimeä Sunn.

Petterin Isak-pojan poika Johan on kasteluettelossa Sund vielä vuosina 1756, 1759 ja 1762, mutta Sunn vuonna 1764. Veljensä Carl Magnus on Sunn jo mennessään naimisiin Iitissä 1761 ja säännöllisesti lastensa kasteissa tämän jälkeen.

Nimen vaihdossa siis runsaan (?) kymmenen vuoden ero. Ajoitusta voi tarkentaa henkikirjoista, mutta onko se senkään jälkeen todiste millekään? SAOB:n mukaan sund ja sunn ovat rinnakkaismuotoja sekä adjektiiville että substantiiville.

Saamelaisista ja Lapista tutkimusta


Saamelaisten kansallispäivän kunniaksi tuoretta ja/tai äskettäin löytynyttä tutkimusta. Aloituskuva Uudesta Kuvalehdestä 3/1894. Lopetuskuvana "Lähtö Hetasta" kirjasta "Under Nordlysets Straaler. Skildringer fra Lappernes Land" (British Library, Flickr Commons).
Ja valmistumassa on Francis Joyn väitöskirja taiteen ja shamanismin suhteesta saamelaiskulttuurissa esihistoriasta 1600- ja 1700-lukujen kautta nyky-yhteiskuntaan.

Lisäksi Saamelaismuseo Siida on julkaissut raportin hankkeesta, jonka tavoitteena oli palauttaa kadonnutta käsityötaitoa ja dokumentoida erinteisen kolttasaamelaisen juuriommellun veneen tutkimus- ja rakennusvaiheet sekä vielä olemassa olevat kolttasaamelaisten muistijäljet veneen valmistamisesta ja käytöstä.

Lapin maakuntamuseon lehti Raito on luettavissa verkossa vuodesta 2001 alkaen. Avaamani vuoden 2004 numeron perusteella sisältö hyvin "asiallista".

perjantai 5. helmikuuta 2016

Kuvista ja niiden jakamisesta (juu, taas)

Viikon uutinen oli Finnan avaus, jonka mukana tuli mahdollisuus hakea kuvia niiden käyttöoikeuksien perusteella. Mutta en minä siitä. Vaan tästä Museoviraston Runebergin päivän toivotuksesta.

Valokuva otettu 1885, valokuvaaja Fritz Hjertzell kuoli vuonna 1904, mutta "kuvan oikeudet Museovirasto". Korkeintaan kuvan digitaalisen jäljennöksen (skannaus tai reprokuva) oikeudet, enkä minä sitäkään oikeasti ymmärrä. (Ellei välttämättä halua tuota kehystä ja kuvan haalistuneisuusastetta, niin periaatteessa saman kuvan on jakanut vapaseen käyttöön SLS Flickr-tilillään.)

Kuva-arkistopäivillä tuntui, että asiat ovat menneet eteenpäin, mutta silmät kannattaa pitää auki. Helmikuun ensimmäisenä päivänä HAM (eli vanhanaikaisesti Helsingin kaupungin taidemuseo) ilmoitti FB-seinällään, että se "avaa helsinkiläisten taidekokoelman teoksia kaikkien hyödynnettäväksi. Kuka tahansa voi luoda omia taidonnäytteitään avoimia teoksia hyödyntäen."

Kurkkasin itse sivulle sen verran, että ymmärsin teoksia olevan kaksi (2). Avoin GLAM -ryhmän jäsenet katsoivat tarkemmin ja huomasivat, ettei käyttöoikeuksia ole määritelty CC-lisenssein, mikä usein - ja tässäkin tapauksessa - jättää epäselvyyttä. Varsinkin, kun sivun koristeena olevassa maalauksessa, joka on toinen ladattavista, on tekijänoikeusmerkintä "HAM / Hanna Kukorelli". Vastaavaa merkintää ei pyydetä kuljettamaan kuvan mukana, eikä edes teostietoa vaan "Teosten pohjalta syntyneistä ideoista ja toteutuksista pyydetään ottamaan Instagram-kuva ja merkitsemään se tunnisteella #HAMdata."

Avoin GLAM julkaisi vuotta aiemmin kerätystä kyselyaineistosta viime vuoden lopussa raportin Perässä luovijoita vai avoimuuden airueita? Suomalaiset kulttuuriperintöorganisaatiot digitaalisessa maailmassa.  Olen pari kertaa sen avannut ja selaillut. Siteeraamisen arvoinen kohta voisi olla vaikkapa tämä:
Varovainen tai jopa negatiivinen suhtautuminen avoimiin sisältöihin viestii hyvin yleisestä kontrollin menettämisen pelosta. Siihen liittyy usein epätietoisuus aineistojen uudelleenkäytön tavoista ja tarkoituksista. Sisältöjen väärinkäyttö ja vääristely (71 %) onkin kyselyn perusteella yksi suurimmista peloista. Merkittävimpiä tämän lisäksi ovat lisäksi aineistojen uudelleenkäyttö ilman tekijän (80 %) tai organisaation (72 %) asianmukaista mainintaa.
Löytyisikö jostain käytännön esimerkki sisällön väärinkäytöstä tahi vääristelystä?

Rikoksista ja rahasta

Seppo Aallon luentosarja työväenopistossa kääntyi eilen ilmoitetun mukaisesti hallitsijoista kansan elämään eli rikoksiin. Aalto revitteli väkivallalla, mutta ei suostunut kertomaan hunsvotin merkitystä eikä jakamaan tuomiokirjoihin kirjattuja suomenkielisiä ilmaisuja. Oman katsaukseni perusteella yhdyn Aallon mielipiteeseen nykyisen kielenkäytön köyhyydestä.

Yhtenä teemana oli se, että 1500-luvulla kuolemaankaan johtanut väkivaltarikollisuus ei johtanut yhteiskunnallisen aseman (lautamiespaikka) menetykseen. Yleisöstä ehdotettiin syyksi pelkoa, joka oli tullut itsellenikin mieleen Annika Sandénin kirjan Missdådare. Brott och människoöden i Sverige omkring 1600 perusteella. (Kyseinen kirja on melkein luettu ja saa oman blogitekstinsä sen jälkeen.)

Sakkosummat olivat esillä, joten tietenkin joku kysyi paljonko 1500-luvun 40 markkaa on nykyrahassa. Huokasin todennäköisesti ääneen. Aalto puolestaan asiallisesti selitti inflaatiota ja viittasi lehmän hintaan. Kysyjä kysyi sitten lehmän nykyhintaa. Ei (ilmeisesti) ymmärtänyt, että lehmän arvo nyky-yhteiskunnassa on toinen kuin 1500-luvulla.

Mutta inflaatiosta ja rahanarvosta puheen ollen sanomalehtilöytö. Sanomia Turusta 1.2.1853 kierrätti sisältöä sanomalehdestä Tidningar utgifne af ett sällskap i Åbo vuodelta 1777 ja mallin mukaan, alkuperäistä lähdettä tuntematta, verohintoja Turusta.



Helsingin muistomerkit ja museot 1897

Kansalliskirjaston digitoimien aikakauslehtien joukossa on nimeke, jossa kaksi ensimmäistä sanaa synnyin- ja kotikaupunkini sekä museot. Tietenkin innostuin tutkimaan sisältöä.

Sen perusteella luokittelisin julkaisun osoitekalenterin erityistapaukseksi. Palvelee sekä matkailijaa että tuoreempaa asukasta.

Ihka ensimmäiseksi luetellaan kaupungin muistomerkit, joita on nykynäkökulmasta katsoen hämmästyttävän vähän. Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla, Keisarinnan kivi Kauppatorilla, Runebergin patsas Espalla ovat kaikille nykyäänkin tuttuja. Kaisaniemen "vapaamuurarin" hauta pääsee välillä unohtumaan ja tarjoaa sitten taas laiskalle toimittajalle kaupunkiaiheen.

Kaisaniemen puistossa oli 1897 jo myös Paciuksen muistomerkki. En muista sitä koskaan nähneeni, mutta idealistassani on roikkunut linkki Uuden kuvalehden numeroon 11/1895 saatteella "Paciuksen patsas Helsingissä - missä?" Jotain tämän näköistä pitäisi hakea


Mutta oudoin minulle listassa on "Borgströms staty i Djurgården". Googlen ja Wikipedian avulla selviää, että kyseinen Henrik C. Borgströmin muotokuva on Talvipuutarhan edustalla. Ja kaikkihan toki tietävät Borgströmin ja tuntevat hänen merkityksensä Suomen ja Helsingin historialle?

Museoiden ja kokoelmien listaa on pari sivua ja eniten tilaa vie yliopiston kokoelmat. Ennen niitä, aakkosjärjestyksessä, on lueteltu Antellin kokoelmat eli Kansallisgalleriamme alku, Cygnaueuksen galleria, joka häpeällisesti pari vuotta sitten suljettiin, ja Göhlen taulukokoelma. Mikähän se oli?

Ainakin olemassa 1878, jolloin oli jo puhetta sen ostamisesta taideyhdistyksen galleriaan (Morgonbladet 15.03.1878 ). Yhdistyksessä ostosta käytiin tiukkaa keskustelua vielä kolme vuotta myöhemmin (Helsingfors 11.03.1881 ).

Tavalliset verkkohaut paljastivat, että kyse oli C. Göhlen (pukutehtailija vai/ja taidekauppias?) kokoelmasta, joka nykyään on osa Sinebrychoffin museon kokoelmia eli Kansallisgalleriaa.

Kolmen taidekokoelman jälkeen listassa jotain ihan muuta. Helenankatu 5:ssä käytännöllinen kalastusmuseo ja 4:ssä hygieeninen museo.

Valtion kalastusmuseota perustettaessa sen oli tarkoitus olla "alituinen näyttely pyydyksistä, kalan säilytys-tavoista y. m." (Uusi Suometar 20.2.1874) Mutta "Suomen kalastusmuseoon on etupäässä kuuluva täydellinen kokoelma Suomen kaloja. Vielä on kuitenkin tämä osasto kalastusmuseossamme jotenkin vähäpätöinen, mutta osaksi ostamalla, osaksi lahjoista kasvaa kokoelma vähitellen." (Oulun Ilmoituslehti 28.12.1892). Museon yhteydessä toimi sittemmin Helsingin kalankasvatuslaitos, "jonka tarkoituksena on tehdä kalankasvattamistapaa selväksi" (Päivälehti 25.1.1895).

Kokoelmat karttuivat muullakin kuin kaloilla: "Suomen kalastusmuseota varten on Vehkalahden Tammion saarella tehty kaksi veneen mallia, jotka suhteellisesti kaikin puolin kalustoineen kaikkineen ovat 1/7 tavallisesta veneestä. Toinen on suuremman kalastusveneenmalli ja valmistui sen  syksyllä, jonka sitten tekijät lähettivät kalastusmuseolle. Pienempi n. s. Haapion malli lähetettiin viime viikolla." (Jyränkö 10.2.1900)

Hygieenisen museon perustamista Helsinkiin ehdotettiin vuoden 1889 lopulla ja se avattiin vuoden 1895 lopulla (Finlands Allmänna Tidning 9.12.1889, Päivälehti 5.12.1895). Hufvudstadsbladet 25.11.1904 antaa ymmärtää, että laitosta eivät kaupunkilaiset suuremmin tunteneet. Valitettavasti tästäkään kirjoituksesta ei selviä, mitä museossa oli esillä. Ilmeisesti sen tarkoitus oli menneisyyden sijaan esitellä uusimpia oppeja puhtaudesta.

torstai 4. helmikuuta 2016

Edistysseura?

Hyvinkään historiaa kirjoittava Anu Lahtinen oli törmännyt edistysseuraan ja kyseli moisesta lisätietoa FB-kavereiltaan. Ajattelin ensin, että kyse oli yleisnimityksestä 1800-luvun lopun seuroille kuten nuorisoseurat ja raittiusseurat. Pienikin verkkohaku kuitenkin todisti, että oli olemassa nimenomaan "edistysseuroja". Esimerkiksi
  • Paimion edistysseuran "tarkoituksena on työskennellä aineellisella ja henkisellä alalla" (Aamunairut : aikakauslehti raittiutta ja eläwää kristillisyyttä varten no 18/1888)
  • Toholammin edistysseuran "tarkoituksena on kristillis-siveellisten iltamien ohella tutustuttaa kansaa, etenkin nuorioa siveellisiin harrastuksiin. Ohjelmaan kuuluu myöskin taloudellisten ja yhteiskunnallisten asiain käsittely." (Pyrkijä : nuorison rientojen kannattaja no 3/1891)
  • Sääksmäen edistysseura "järjesti valistavia keskustelutilaisuuksia ja iltamia 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa." (Hilkka Helsti: ”Ei äitiin tarte sitä murehtiia että miinä hukun ioutun”. Kirjeiden kirjoittaminen Savalojan sisarusten perhestrategiana)
  • Pispalassa 1896 perustettu Edistysseura tuskin ehti toimia, mutta "lieneekin ollut ns. wrightiläinen   työväenyhdistys" (Kaarlo Suursara: Pispalan sos.-dem. Työväenyhdistyksen 25-vuotisesta toiminnasta 25.4.1923 – 25.4.1948. pdf)
Asia ei tietenkään ollut näin yksinkertainen.
  • "Raittiusaate on siis edistyksen aate. Aate on synnyttänyt yhteistyötä, raittiusseuroja. Nämä seurat ovat siis edistysseuroja. Ne tahtovat luoda uusia käsityksiä oikeasta ja väärästä siveellisen elämän alalla." (Kansan Lehti no 4/1893)
  • "Uusmaalaisten edistysseurojen kokous päättänyt hankkia yhteisen asiamiehen sekä raittius- että nuorisoseura-asiaa ajamaan ja päättänyt, että kaikkien edistysseurojen tulee ajaa raittiusasiaa päänumeronaan." (Pyrkijä : nuorison rientojen kannattaja no 7/1898)
  • "Hämärimmillä paikkakunnilla tulee isäntäyhdistysten, raittiusseurain, nuorisoseurain ja muiden edistysseurain luoda tähänkin asiaan valoa."(Suomen terveydenhoito-lehti no 10/1899)
Edistysseuraa voitiin käyttää myös yleiskäsitteenä. Oliko edistysseurojen yhteenliittymissä sitten Edistysseuroja vai edistysseuroja? Ei ota tolkkua, mutta
  • Sarjassa Uusmaalaisten Edistysseurojen toimituksia ilmestyi ainakin aluksi seuranäytelmiä. "Tämä sarja sai alkunsa Edistysseurojen toimeenpanemasta kilpailusta, jonka tarkoituksena oli saada syntymään todellisesti kansanomaisia näytelmiä, jotka sopisivat näiden seurojen tarkoituksiin" (Werner Söderströmin joulukirjallisuus 1900)
  • Ja 1917-1923 kustannustoimintaa harjoitti Edistysseurojen Kustannus Oy, jonka perustivat "eräät raittius-, nuoriso- ja valistusseurat"