perjantai 29. heinäkuuta 2016

Aito on eri asia

Maanantainen Inrikes Tidningar -tilaukseni toimitettiin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin kuten arvasin ja toivoinkin. Siellä tiskin takana oli oletusarvona kysyä "siis käsikirjoitus?", mutta ainakin yhteen sidotut lehdet löytyivät.

Kuten arvelinkin, digitoitujen käytön jälkeen oli ihan terveellistä päästä koskemaan ja katsomaan alkuperäistä ainesta. Ensinnäkin näin ensimmäistä kertaa minkä kokoisesta lehdestä on kyse. Kuten olen muutamaan kertaan todennutkin, digitoinneissa saisi olla esillä asiakirjan tai sivun mitat.

Toiseksi sain fiiliksen sanomalehtipaperista, joka tuntui hentoisemmalta kuin muistoni ajan kirjoista, joissa niissäkin toisinaan ohutta paperia. Koska lapsena ehdin käymään Englannissa ennen kuin siellä siirryttiin WC:ssä pehmopaperiin, voin hyvin kuvitella näille sanomalehdille kierrätyskäytön.

Varsinkin kun sisällössä oli varsin vähän säästämisen arvoista. Olen (tietenkin) käyttänyt digitoituja sanomalehtiä pääasiassa tekstihauilla eli langennut siihen syntiin, etten ole katsonut lehtiä kokonaisina. Niinpä minulla oli mielikuva (vähän niinkuin oletus!), että Inrikes Tidningar sisälsi runsaasti maaseutukirjeitä. Ehkä ensimmäisissä vuosikerroissa 1700-luvulla, mutta vuonna 1802 sivut täyttyivät virallisista tiedotteista ja niistä pienistä ilmoituksista, joista olen poiminut tänne blogiin esteettömyyskuulutuksia ja perillisten etsintää.

Ilmoituksia olin ajatellut lukea läpi toiveena löytää esi-isäni holhoukseen pano, mutta teksti oli niin pientä! Digitoitu materiaali saa pisteet suurennusmahdollisuudesta.

Loppujen lopuksi löysin vain muutaman jutun kuninkaan kesämatkasta ja niistäkin yksi oli numerossa, jota niteessä ei ollut. Muista ykkössivun jutuista Suomea käsitteli Kokemäen apupapin M. Tallgrenin 3.2.1802 päiväämä kirje, joka julkaistiin 9.6.1802. Siinä pyydettiin apua lähes 24-vuotiaalle neidolle (jungfru) Johanna Lovisa Ekegren, joka oli "en usel och ömskanswärd krympling" eli hyödytön ja surkuteltava rampa. Lapsuuden rokkotaudin jäljiltä tämä sai kaksi kertaa kuukaudessa kaatumakohtauksia, jotka kestävät viikon. Häntä piti koko ajan vahtia, sillä kohtauksen aikana hän ei pystynyt varomaan vettä tai tulta. Lisäksi Ekegren oli halvaantunut oikealta puoleltaan päästä jalkoihin ja muisti sekä järki olivat niin vaurioituneita, ettei hän pystynyt itse syömään eikä pukeutumaan.

Myöhemmissä vuosikerran numeroissa en huomannut Tallgrenin kiitoksia saadusta avusta, joten pyynnön tehosta ei ole käsitystä. Hiski-hauilla Ekegrenin kastetta tai hautausta ei löytynyt eikä yksikään laajahkossa aikahaarukassa haetuista Johanna Lovisoiden kasteistakaan näyttänyt lupaavalta.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Vetelin Seppälästä ja Pollarista m.m. Australiaan

Mietiskelin äitiniäidin äidin Fiina Hohenthalin (s. 18.12.1886 Veteli, o.s. Seppälä) jäämistä katveeseen tutkimuksissani ja kaivoin kotiarkistosta esiin hänen äitinsä Anna Gustavan (s. 10.12.1859 Evijärvi) perukirjan, joka tehtiin Vetelissä kesäkuussa 1922. Siitä oli jäänyt mieleen lause "Poika Aato on ameriikassa", mutta samassa arkistossa säilyneen kirkkoherranviraston sukuselvityksen mukaan "Antti Aato, s. 300581, k. ntonna Kanadassa 060247" eli ei tarjonne suurempaa tutkimuksen aihetta.

Fiinan vanhemmat olivat lokakuussa 1918 (sisällissodalla merkitystä?) tehneet testamentin, jossa
"saavat viisi poikaamme nimittäin Oskari, Aleksanteri, Alfred, Juljus ja Anselmi periä kaiken meidän kiinteän ja irtaimen omaisuutemme. Näistä eduista pitää sanotut poikamme sitte meidän molempain kuoltua maksaa pojillemme Aatolle ja Matille kumpaisellekki tuhat (1000) markkaa ja Aatolle 1 lehmän, piironkin, soffan ja kuten tavallinen paikkakunnan tapa on antaa muita kaluja. Tyttärillemme Hilmalle, Fiinalle, Tildalle ja Teklalle kullekki tuhat (1000) markkaa, sitä paitsi Hilmalle, Tildalle ja Teklalle yhden lehmän, piironkin, soffan ja kaikki tavalliset myötäjäiset kuten paikkakunnan tapa on."
Kirjaa Oksa Hohenthalin suvussa kirjoittaessani tulkitsin, että Fiina oli avioituessaan 1904 saanut vastaavat myötäjäiset kuin sisarille luvattiin. En ollut pysähtynyt ihmettelemään, miksi kaksi pojista saivat vain tonnit tai kuinka lain kirjainta oli noudatettu. Perintöähän ei ole tässä vaiheessa jaettu, sillä Fiinan isä Antti Vilhelmi Antinpoika (s. 23.11.1854 Veteli) kuoli vasta 29.8.1931.

Mutta vaimonsa perukirjan mukaan kiinteää omaisuutta eli maata oli 68000 markan (~22 000 €) arvosta, mikä viidellä jaettuna on paljon enemmän kuin tuhat markkaa (~325€). Yleiset tarinat tyttären syrjimisestä perinnönjaossa siis pitävät paikkansa. En ole niihin uskonut, sillä tarkemmin tarkastelemassani Kokemäen Yli-Forsbyssä ainakin paperilla tyttäret saivat lakimääräisen osuutensa tilan sukupolven vaihdoksissa 1800-luvulla.
 
Papintodistusta käännellessäni totesin, että tämän puolen mikroserkkuja tulee Veteliä todennäköisemmin vastaan Sallassa ja Toholammilla. Koska verkkohakuihini ei osunut tästä porukasta kukaan, aukon täyttämiseksi vuonna 1995 tehdystä papintodistuksesta päällimmäiset tiedot. Jos joku jälkeläinen tänne eksyy, jättäkää kommenttikenttään terveisiä!

Talollinen Antti Vilhelmi Antinpoika Pollari tai Seppälä, s. 23.11.1854, kuoli leskenä 29.8.1931. Vihitty avioliittoon 1.2.1880 Anna Kustaava Matintr. kanssa, s. 10.12.1859 Evijärvellä, kuoli 26.2.1922. (Pollarin talossa syntynyt Antti osti kiinnekirjakortiston perusteella Seppälän (osan?) 1882 ja perhe oli tämän jälkeen rippikirjoissa siellä. Antti vaimoineen osti 1909 osan Pollarista ja muutti sinne. Länsisuomalaiseen tapaan luopui tuolloin Seppälän nimestä.) Heillä lapset:
  1. Antti Aato, s. 30.5.1881, kuoli naimatonna Kanadassa 6.2.1947
  2. Matti Leander, s. 18.4.1883, muuttanut naimattonna 10.7.1912 Alaveteliin
  3. Hilma Gustava, s. 12.1.1885. I avioliiton 2 lasta ovat vuosina 1912 ja 1914 syntyneet Yhdysvalloissa eli Hilma ollut paikan päällä. II avioliiton 3 lasta 20-luvulla syntyneet Vetelissä.
  4. Johanna Serafiina (eli Fiina), s. 18.12.1886, k. 2.8.1961. Kuten yllä todettu, mummoni ja 9 muun lapsen äiti.
  5. Juho Oskar, s. 10.2.1889, naimisiin mentyään muuttanut Toholammille 16.7.1928
  6. Aleksanteri, s. 11.3.1891, k. 4.4.1892
  7. Aleksanteri, s. 22.3.1893, naimisiin mentyään muuttanut Toholammille 3.8.1931
  8. Maria Matilta, s. 9.10.1895, muuttanut naimatonna Halsualle 21.11.1926
  9. Heikki Alfred, s. 20.6.1898, k. 27.11.1955. Avioliitosta 11 lasta, joista suurin osa muuttanut Vetelistä. Yksi Ruotsiin.
  10. Julius Aaprami, s. 5.4.1901, k. 24.2.1972. Avioliitostaan 7 lasta, joista useimmat muuttaneet Vetelistä.
  11. Tekla Elisabet, s. 19.4.1904, muutti naimatonna Haapajärvelle 14.11.1932.
  12. Erkki Anselmi, s. 19.3.1907, muutti naimatonna Australiaan vuonna 1929, saanut Iso-Britannian kansalaisuuden 23.2.1962 
Ja enhän minä tätä viimeistä malttanut jättää hutkimatta. National Archives of Australia tarjoaa mahdollisuuden hakea nimellä. Seppälä ei toiminut, mutta Pollari tuotti Erkki Anselmille useita osumia, joita suurinta osaa pitäisi ilmeisesti lähteä lukemaan toiselle puolelle maapalloa. Mutta ainakin kävi ilmi, että hän oli tullut Brisbaneen laivalla Oronsay 18.3.1929. Suurin osa maininnoista liittyi siihen, että toisen maailmansodan aikana vihollisvaltion kansalaisena Erkki Anselmi joutui eristysleirille. Ainakin vuosina 1942-43 kyseessä oli Loveday eli Australian isoin leiri, jossa oli pääasiassa saksalaisia, italialaisia ja japanilaisia.

Perusgooglaus paljastaa Ancestryn syövereistä rivit
Name: Anselm Erkki Pollari. Residence: 1963 - city, Kalgoorlie, Western Australia, ...
Name: Anselmi Erkki Pollari. Residence: 1968 - city, Kalgoorlie, Western ...
eli Britannian kansalaisuuden Erkki Anselmi on ottanut Australiassa eikä emämaassa. Wikipedian mukaan Kalgoorlie oli ja on kaivoskaupunki.
Geomartin via Wikimedia, CC BY-SA 4.0
Find a grave -sivusto ei näytä kuvaa hautakivestä Geraldtonissa, mutta kertoo Erkki Anselmi Pollarin kuolinpäiväksi 30.8.1982. Ja syntymäpäiväksi 20.3.1911, mutta uskoisin kyseessä kuitenkin olevan saman miehen eli mummoni enon, josta ei ollut koskaan mitään puhetta. (Tosin toisaalla verkossa Geraldtonin hautausmaalta kuvatusta hautakivestä on luettu "Anselmi Pollari" oikealla syntymäpäivällä 19.3.1907 ja kuolinpäivällä 29.8.1978. Ancestrystä löytyy kuolinvuosi 1979, ettei kävisi yksitoikkoiseksi.)

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

"15 vuoden ikäisenä joutui monen lapsen äitipuoleksi."

Eilisiä kalkkunoita hakiessani luin pätkän Koti ja yhteiskunta -lehdessä 5-6/1900 julkaistusta Elisabeth Steniuksen tekstistä Mietteitä tyttöjen kasvatuksesta, joka oli luettu Suomen naisyhdistyksen kokouksessa 10.3.1900.
Meidän tyttäremme eivät 14-vuoden ikäisinä ole täysin kehittyneitä emäntiä kuten minun isäni täti, joka tällä ijällä osasi paistaa kalkkunan ja 15 vuoden ikäisenä joutui monen lapsen äitipuoleksi.
Milloin 14-vuotiaat olivat täysin kehittyneitä emäntiä? Kuka oli tämä isän täti? Wikipediaan luottaen Steniuksen isä oli Johan Ulrik Sebastian Gripenberg, jonka isän puoleiset tädit Adelsvapen-wikin mukaan ovat menneet naimisiin paljon vanhempina kuin 15-vuotiaina. Eva Sofia avioitui vuonna 1783 eli 23-vuotiaana ei-lesken kanssa. Johanna Gustava meni naimisiin lesken kanssa, mutta oli 28-vuotias vuonna 1788. Albertina Eleonoora meni vuonna 1791 myös lesken kanssa vihille, mutta oli hänkin 28-vuotias.

Rippikirjojen (Sääksmäki 1770-1776, 1780-1785, 1786-1791) perusteella äidinpuoleisia tätejä oli kaksi. Margareta Eleonora on naimisiin mennessään 21-vuotias ja Anna Magdalena pysyy avioitumattomana yli 15-vuotiaana rippikirjoissa.

Olisiko kyseessä huolimaton suomennos ja tarkoitettu Elisabet Steniuksen isän puoleista tätiä (faster)? Näistä Johanna Henrika oli vain 16-vuotias mennessään Nils Fredrik von Schoultzin kanssa naimisiin jouluaattona 1800. Mutta miehellä ei ole aiempaa avioliittoa.

Joko hutkimuksessani on virhe tai Steniuksen muistitieto puppua. Mielelläni näkisin todisteet edelliselle, sillä nämä pari virkettä olivat niin kiehtovia.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Hajatietoja kalkkunan historiasta Suomessa

Isäni piti vuoden 1980 paikkeilla saksalaisen kirjan innoittamana pari vuotta harrastuksen omaisesti kalkkunoita, joista muistan sen, että eläimiä ärsytti korkea ääneni. Ja veren hajun teurastuspäivänä. Tällä taustalla, kun sanomalehdistä perinteisesti muuta etsiessäni törmäsin itseni yllättäneeseen varhaiseen kalkkunaan Suomessa, päätin kerätä hieman kronologiaa, jonka perusteella Wikipediassa tätä kirjoittaessa oleva lause "Suomessa kalkkunoita on kasvatettu 1950-luvulta asti" on ainakin harhaanjohtava, ellei virheellinen.

Siipikarjanhoito-lehdessä 6/1904 tiedettiin kalkkunasta, että
16:n vuosisadan loppupuolella tuotiin se Ruotsiin. Koska ensimmäiset kalkkunat tuotiin Suomeen, sitä en ole tavannut missään mainittuna, mutta otaksuttavasti ei kestänyt kauvan ennenkuin näitä lintuja tuotiin Ruotsista Suomeen.
Tätä en pysty tarkentamaan, mutta ruotsalainen sivusto ajoittaa kalkkunan tulon pohjoiseen hieman myöhemmäksi eli 1600-luvun alkuun ja toteaa monissa 1600-luvun keittokirjoissa olevan reseptejä kalkkunan lihalle.

Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy 1700-luvulta. Pehr Adrian Gaddin Satakunnan pohjoisosista vuonna 1751 kirjoittamassa selostuksessa mainitaan kalkkunat kananmunia hautomassa. Pehr Kalmin Sauvon kuvauksessa vuodelta 1753 kalkkunoita on joillakin pitäjäläisillä, jotka paransivat poikasten sairauksia antamalla näille pippurin viikossa. Tuskin siis kyse köyhimmistä taloista.

Tuulispää 5/1903
Pehr Kalmin Helsingin kuvauksessa vuodelta 1757 kalkkunat (kanojen, hanhien ja sikojen ohella) ovat yleisempiä kuin vuohet. Pehr Adrian Gaddin valvonnassa Huittisista vuonna 1759 julkaistussa selonteossa todetaan säätyläisten yleisesti pitävän hanhia, kalkkunoita ja ankkoja.

Åbo Tidningarissa 22.2.1796 ilmoittaa joku olevansa halukas ostamaan kalkkunakukon. Halikon Vartsalan huutokaupassa pari vuotta myöhemmin myydään kalkkunoita (ÅT 23.7.1798). Turussa oli myynnissä kalkkunoita 1808 ja useampia ostavalle luvattiin halvempi hinta (ÅT 14.12.1808). Samana vuonna painetussa maantieteellisessä kuvauksessa todetaan, että kalkkunoita pidetään Suomessa joissakin kartanoissa. Siipikarjanhoito-lehteen 6/1904 kirjoittanut oli kotitilansa (ei kaukana Turusta) kirjanpidosta löytänyt keväältä 1825 "4 kalkkunaa, 8 hanhea, 40 kanaa ja 3 ankkaa".

Tukholmassa julkaistiin 1775 64-sivuinen 2. painos Anders Berghultin kirjasta Omständelig beskrifning om kalkoners fortplantning och skötsel. Tätä oli Suomessa ainakin yksi kappale. Henrik-tietokannan mukaan se mainitaan hovioikeudenneuvos Michael Liliuksen perukirjassa 1801. Sittemmin nimeke on huutokauppaluetteloissa vuosilta 1825 ja 1831. Jälkimmäisessä oli kyse rovasti Martin Tolpon kokoelmasta.

Frans Peter von Knorringin Viipurin ympäristöstä vuonna 1833 julkaisemien tietojen mukaan siellä oli ankkoja ja kalkkunoita merkityksettömiä määriä. Esimerkiksi vuodelta 1840 löytyy Helsingin sanomalehdistä melko säännöllisesti kalkkunoiden myynti-ilmoituksia. Gabriel Reinin vuonna 1853 julkaistun tilastollisen katsauksen mukaan kalkkunoita pidettiin pääasiassa kaupungeissa ja niiden läheisyydessä sekä maaseudulla säätyläisten luona. Lähes samoin sanoin kuvataan tilanne J. R. Lundstenin vuonna 1864 julkaistussa Suomen tilastollisessa kuvauksessa.

Siipikarjanhoito-lehteen 6/1904 kirjoittanut jatkaa muistitiedollaan
Siipikarjanhoito kukoisti edelleenkin maatilalla niin kauvan, kun se meni isältä pojalle, vaikka luku vaihteli eri vuosina. Mitä erittäin kalkkunoita koskee, niin sattui nuoruuden päivinäni niinkin, että kalkkunapoikain luku nousi 40 á 50 kappaleeseen vuodessa. 
Siihen aikaan myytiin meiltä kalkkunat syksyisin ja talvisin Turkuun. Suurimmissa vieraspidoissa, päivällis- ja illallislkutsuissa, piti olla kalkkunapaistia, semmoinen oli tapa. - Koiraksen korkein hinta oli 25 ja naaraksen 20 markkaa. Epäilemättä oli sellainen elatuskeino tuloatuottava, mutta voiton suuruutta ei, ikävä kyllä, voida likimainkaan esittää, koskei tuloja ja menoja siipikarjanhoidosta merkitty kirjoihin. 
Viimekuluneen vuosisadan kuluessa väheni vähenemistään ei vaan Turun seudussa, mutta myöskin, kuten olen kuullut ylipään koko Suomessa, niin, vieläpä Ruotsissakin kalkkunatuotteiden kysyntä. Syynä tähän oli otaksutavasti se, että kalkkunapaisti vähoitellen hävisi muotista ja - mitä erittäin Suomea koskee - se, että talvella ruvettiin saamaan Venäjältä halvalla kalkunan ruhoja, sittekun rautatieliike Pietarin kanssa syntyi. Sitäpaitsi pitivät ja pitävät vielä nytkin monet kalkkunahoitoa erittäin vaivalloisena, koska nuo pienet vakahaiset poikaset ovat sangen arkoja kylmyydelle ja kosteudelle, ja niinmuodoin vaativat huolellista hoitoa ja silmälläpitoa."
Valitettavasti Suomen tilastollisissa viisivuotiskatsauksissa (1876–18801881–18851886–18901891–18951896–1900) kalkkunoiden määrä on laskettu yhteen kanojen kanssa eli muutosta ei voi näistä ajoittaa. Melko harvinaisia ne ovat kai olleet, sillä Ludvig Kiljander kirjassaan Eläinoppi, seminaareja ja tyttökouluja varten (1905) toteaa, että "siellä täällä herrastaloissa maalla näkee suurta, metsoa kookkaampaa kalkkunaa."

Erikseen laskettuna ja digitoituna löysin kalkkunoiden määrän vasta Yleisestä maatalouslaskennasta vuonna 1941
Luonnonvarakeskuksen tilastotietokannassa Kotieläinten lukumäärä (1 000 kpl) sisältää siipikarjan vasta vuodesta 1995 alkaen eli Wikipedian 1950-lukua ei saa tästä todennettua.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Asiakaskokemus Kansalliskirjastossa

Kuten esipuheessa totesin kirjoitin kesäsarjani Kustaa IV Adolfin Suomen reissusta etsimättä käsiini Inrikes Tidningarin numeroita vuodelta 1802. Sittemmin marjoja poimimaan ajaessa on ollut aikaa saada "ideoita", joista yksi on venyttää sarja kirjaksi. Todennäköisesti erittäin lyhyeksi ja täysin olemattomaksi, ellen pääse lukemaan IT:tä.

Eli Kansalliskirjastoon, jossa Helka-tietokannan mukaan vuosikertoja 1700-luvun lopusta ja 1800-luvulta on. Mutta en osannut tulkita sivulta miten niihin pääsen käsiksi. (Tai oikeastaan en uskonut silmiäni.)

Onneksi Kansalliskirjaston palvelupiste on joitakin tunteja päivässä miehitetty ja kirjastokin nyt parin viikon lomailun jälkeen auki. Siis sinne tänään lounaan jälkeen. Selitin asiani Rotundan tiskin takana istuneelle, joka on ollut kirjastossa töissä vuosia (vuosikymmeniä?) ja syö ilmeisesti aamiaiseksi sitruunoita. Hän tarttui selostuksestani sanaan Tidningar ja voitonriemuiseen sävyyn ilmoitti, että kaikki lehdet on mikrofilmattuja ja ojensi käsivartensa kohti lehtisalia, jossa hänen mukansa on henkilökuntaa. (Sanoi tosiaan muistaakseni "mikrofilmattuja" eli digitointi ei tullut esille.)

Jaha, ajattelin, mutta en viitsinyt ruveta keskustelemaan yhtään pidempään vaan jatkoin ohjauksen mukaan. Lehtisalissa oli ystävällisempi henki, joka totesi, että kaikki lehdet ovat digitoituja. Juu, suomalaiset lehdet (eikä niistäkään Om konsten att rätt behaga ), mutta olin tiedustelemassa INRIKES tidningaria vuodelta 1802 eli "ruotsalaista lehteä". Tämän tultua selväksi henki avasi Helkan ja teimme yhteistyönä aineistopyynnön, sillä lehdet tosiaankin ovat paperisina varastossa ja tulevat (hengen mukaan) Rotundan lukusalihyllyyn eikä erityislukusaliin.

Tämän toteutuminen selviää huomenna. Olisihan se upeaa saada käsiinsä ihan oikeita lehtiä digitoituja vuosia käytettyäni.

P. S. Vinkki remontin jälkeiseen Kansalliskirjastoon. Sisääntullessa oikealla olevassa huoneessa on vanhanaikaisia avainkaappeja, joita on nopeampi käyttää kuin pohjakerroksen uudenaikaisia. Jos uudenaikaisia haluaa käyttää tai joutuu käyttämään suosittelen lämpimästi kirjoittamaan vihon kulmaan tai tietokoneen työpöydälle muistiin sekä kaapin tunnisteen (kirjain ja numero) että käyttämänsä koodin. Lähimuistia niillä on turha rasittaa.

(Kuva nykyinen FB:n profiilikuvani. Leikelty jostain Flickr Commonsin tiedostosta. Muistaakseni.)

Maatalouden ajassa

Raadettuani sadonkorjuussa (lue: pari päivää puutarhamarjojen poimintaa) poikkesin palkinnokseni eilen kotimatkalla Loimaan Sarkaan, jonka perusnäyttely on äskettäin uudistettu.

Edellisestä käynnistä oli niin pitkä aika, että mielenkiinnolla tutustuin uudelleen myös pienoismalleihin, jotka hienosti havainnollistavat kuvitteellisen esihistoriallisen kylän muuttumisen 1900-luvun kirkonkyläksi. Mukana (nappeja painamalla) jopa äänimaailma.
Muutos oli esillä myös perusnäyttelyssä Maatalouden aika, jossa on kronologinen rakenne. Sitähän minä yleensä arvostan ja erityisesti usein staattisena esitetyn maatalouden kohdalla. Lipputiskiltä saadulla kartalla ja eteenpäin jatkuvalla liikkeellä olisin todennäköisesti lähtenyt kierrokselle oikein päin, mutta hienoa, että museon henkilökunta oli halunnut varmistaa tämän vielä kahdella kyltillä.
Taustalla näkyvä varhaisen viljelyn osio aloitti aurojen kronologian, jota mielenkiinnolla (kiitos Kamariherran ja Herrassööringin) seurasin. Niinpä jäin ihmettelemään vuonna 1858 Fiskarsin tuottaman kokometallisen auran sijoitusta mekanisoitumisen jälkeen, pientilavaltaisuuden aikaan. Ehkä siksi, että 1800-luvun kohdalla haluttiin puhua vain karjataloudesta?

Kauttaaltaan oli päästy sujuvaan tulokseen jättämällä monia aiheita mainitsematta. Ja kirjoittamalla säästeliäästi. (Paitsi kosketustauluissa, joissa tekstiä oli liikaa.) Esineitäkin oli harvakseltaan. Alla hätäruokaa.


Tekemistä näyttelyssä on aika vähän. Keskiajan kohdalla aikuinen voi kokeilla käsikivillä jauhamista ja lapsille oli savieläimiä leikkikaluiksi. Draamallisuutta oli tuotu kahdella erilaisella teknisellä ratkaisulla. Oli vitriineissä pienoiskokoisia kuvaelmia, joihin sai "ääninauhan" nappia painamalla. Ja yksittäisten henkilöiden näkökulmaa sai esiin avaamalla siluettikuvalla koristellun oven.

Niin ja tuulimyllyssä sai tietopläjäyksen jos älysi (kuten kassalla neuvottiin) astua sisään ja osui sensoriin. Tuulimylly oli uusiorakennus, mutta riihi, jossa pyöri filmi puimisesta, ja heinälato näyttivät käytetyiltä.

Viihdyin ja pidin, mutta aiheet tuntuivat siinä määrin tutuilta, etten mielestäni oppinut mitään. Maatalousvisan vaikeampi kysymyssetti kylläkin todisti, että kaikkea en tiedä enkä arvaa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kustaa IV Aadolf kohti Vaasaa

Sanomalehdessä Posttidningar 2.8.1802 julkaistu raportti ei suuremmin kuvaile Oulusta lähdön jälkeisiä päiviä. 16.7.1802 kuninkaan seurue päätyi Pyhäjoen pappilaan ja seuraavana päivänä matkustettiin Raahen kautta Kokkolaan, jossa porvaristo tarjosi iltaruuan.

Raahessa on tallella Jenny Montinin ompelukirja (neulakirja), joka Eija Turusen artikkelin kautta antaa hieman lisätietoa. Kirjaan oli omistaja nimittäin tallettanut Augusta Durchmanin (o.s. Hårdh) kertomuksen, jonka Turunen suomensi asuun
Silloin kun kuningas Kustaa IV Adolf Puolisoineen matkusti maassamme ja heitä odotettiin saapuvaksi Raaheen, oli näille Korkeille Vieraille valmisteltu majapaikka johonkin kaupungissamme (kihlakunnantuomari Alopeuksen luo?) ja kuskit olivat jo kehotetut pysäyttämään vaunut, kun Majesteetti ei suvainnutkaan niin tapahtuvan, vaan antoi käskyn, että pitäisi "ajaa suoraan". He tulivat sitten lähimpänä olevan kauppias Johan Soveliuksen talon luo ja se sai majoittaakseen Kuninkaan ja Puolison seurueineen. Tämän suuren kunnian, joka Soveliuksen taloa näin odottamatta kohtasi, huomasi toki ajoissa sen omistaja, joka oli ulkona kadulla ja juoksi hän sekä Lars Frieman ("Moppe ja Lusse") niin lujaa kuin kintuistaan pääsivät lähimpään kadunvarren puotiin (veljekset Sovelius) ja ottivat sieltä mukaansa pakan kangasta, joka kaikessa kiireessä levitettiin Soveliuksen talon rapun eteen.
Muistitieto on siis ristiriidassa aikalaisraportointiin, jonka mukaan Raaheen ei jääty yöksi, kuten Turunen on muistiinpanon tulkinnut.

Åbo Tidning julkaisi 14.8.1802 Kokkolasta tulleet tiedot, joiden mukaan vastaanottajiin 17.7. oli kuulunut Anders Chydenius. Kuningaspari yöpyi raatimiehen leski Catarina Riskan talossa ja heti kun olivat huoneisiinsa tulleet saivat (tietenkin) kuulla 128 laukausta, jotka ammuttiin läheisessä haassa. Puoli yhdeksältä seuraavana aamuna oltiin valmiita lähtöön kohti Vaasaa.
Vaasa pohjoisesta lähestyttäessä kirjassa Finland framstäldt i teckningar
Uudessakaarlepyyssä syötiin keskipäivän ruoka ja Vaasaan päästiin 18.7. illalla. Verkkosivujensa mukaan Pohjanmaan museo on sisustanut ruokasalin vastaamaan sitä, jossa "Abraham Falander kestitti kuningas Kustaa IV Aadolfin seurueineen 19. heinäkuuta 1802, kuninkaan vieraillessa Pohjanmaalla". (Falanderin kohtalosta muutama vuosi myöhemmin oli blogissa juttua viime joulukuussa.)

Vaasasta lähdettiin 20.7. Kristiinankaupunkiin. Siellä on säilynyt tietoja vierailuun valmistautumisesta, mistä kerron seuraavassa osassa.