sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Palkittuja opettajia vuonna 1910

"Neiti Hilda Zenobia Elfvengren Lappeenrannan kaupungissa syntyi v.1834 ja sai jo nuoruudessaan kantaa enemmän köyhyyttä ja työtä kuin useimmat muut virkamiesten tyttäret. Viisikymmentä vuotta on hän opettanut lapsosia palkkanaan muutamia roposia sekä kaikkien paikkakuntalaisten myötätuntoisuus ja kunnioitus."
Hilda Zenobia Elfvengren on syntynyt 26.10.1834 Lappeenrannassa. Hänen isänsä oikeusraatimies Anders Fredrik Elfvengren kuoli samassa kaupungissa 6.9.1836. (Lähteenä Ossian Mestertonin sukutaulu)
"Hartaalla kunnioituksella mainitsemme Topelius-palkinnan saajain joukossa myöskin lastenopettaja Joonas Heikkilän, joka on syntynyt 1835 ja 40 vuotta työskennellyt lastenopettajana Vetelissä, missä vieläkin lamautumattomalla hengellä joskin heikenneillä voimilla jatkaa rakkaaksi käynyttä opetustyötänsä."
Joonas Heikkilää esiteltiin kuvankin kanssa lehdessä Nuorison ystävä 5/1911.
"Lautamiehenleski Amalia Adolfina Wahlström nuorin tämän vuotisista palkinnon saajista, on vastikään täyttänyt 73 vuotta. Hän on 41 vuotta pitänyt lastenkouluansa Karjan pitäjässä ruotsalaisella Uudellamaalla. Ikävuodet ja huolet ovat painaneet ruumiin koukkuiseksi, mutta suorassa on muorin arvo ja kunnia pitäjällä."

Tekstilainaukset: Suomalainen Kansa 14.1.1910
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

lauantai 20. syyskuuta 2014

1700-luvusta

Enimmäkseen Bernadottelandiasta viimeisen yhteisen vuosisatamme historiaa opinnäytteistä.
Kuvitus
Jean-Baptiste Greuzen piirros pojasta ja rikkoutuneesta munasta. Noin vuodelta 1756. Albertina, Google Art Project, Wikimedia commons 
Viuhka. Eriksson, Elisabeth / Nordiska museet. CC BY-NC-ND 2.5 SE
Herrmode. Man i kläder från sent 1700-tal (1792). Nordiska museet, Wikimedia Commons

perjantai 19. syyskuuta 2014

Seurahuoneesta kaupungintaloksi

Viime kesänä Laura Kolbe ehdotti Hesarin yleisönosastossa uutta (hienompaa) kaupungintaloa Pasilaan. Varsinainen ikuisuusaihe.

Nykyinen kaupungintalo oli aiemmin seurahuone. Kaupunki osti sen 800 tuhannella markalla vuonna 1901. Lukuisien verkkosivujen (esim HS) mukaan ajatuksena oli purku ja kaupungintalon rakentaminen paikalle. Tämä ei oikein sovi tietoon, että kaupunki sijoitti heti 200 tuhatta markkaa talon korjaukseen. Seurahuoneen vuokralainenkin satsasi ehostukseen 300 tuhatta markkaa.

Lopputuloksena
... kaunista ja miellyttävää. Kaikkialla on maalauksessa yleensä käytetty vaaleita värejä, kuitenkin ovat ruokasali, entinen n:o 35, ja kahvila kaikkein hauskimmat, katot kauniit, vaaleat, ilman kultaa ja paksuja värejä, komeita hedelmäterttuja ja kasvikoristeita, muistuttaen empiremuotoja, ohuita, hienoja, kuten nekin, vaan paljon mehevämpiä. [...] Lopuksi on minun vain sanottava, että tässä uudessa asussaan seurahuone on maamme muhkein ja mukavin hotellilaitos. (Päivälehti 14.2.1903)
Sisustusta esitteli kuvin Velikulta 4/1903.

Eihän tämä tähän tietenkään jäänyt. Keväällä 1911 oli sanomalehdissä käynnissä keskustelu kaupungintalosta, jota Tuulispää 17/1911 kommentoi seuraavalla kuvasarjalla
Hölmölässä tapahtui äskettäin, että kaupungintalo havaittiin liian pieneksi näin suurelle paikkakunnalle. Rakennusmestarille annettiin toimeksi tehdä luonnos ja tunnetulla taidolla ja suurien kokemuksiensa nojalla saikin hän kauniin luonnoksen aikaan ja oli tyytyväinen.
Mutta Hölmölässä oli myös muita mestareita, suutarimestari, räätälimestari j. n. e. Kaikki tahtoivat ottaa osaa tähän kaupungintalon luonnoksen tekoon.- Suutarimestari, joka oli lukenut kuvitetun kappaleen 1001-yötä oli innostunut maurilaiseen tyyliin ja vaati,
että kaupungintalo olisi rakennettava hänen näkökohtiansa silmällä pitäen. — Räätälimestari oli Hölmölän runoilija ja haaveili Hölmölän kaupunkia uudestaan rakennettavaksi muinaisen Atenan kaltaiseksi. Muilla mestareilla oli myös sanottavansa ja ajoivat he kaikki
mielipiteensä lävitse ja saivat ottaa osaa Hölmölän uuden kaupungintalon luonnoksen tekoon. Vihdoin oli luonnos valmis ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kaikki Hölmölän asukkaat olivat saaneet olla mukana uuden kaupungintalonsa rakentamisessa.

Osallistavaa suunnittelua. Ilmankos tämä kuullostaa niin tutulta.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kuvien välittämisestä välittämisestä

Kuva 1
Alkuviikosta luin kulttuuriperinnön ammattilaisten blogista kirjoituksen, jonka kuvitus sai leukani loksahtamaan auki. Ikävästä syystä.

Käsiteltävänä oli esinetyyppi ja kuvitukseen oli selvästi nähty vaivaa. EBaystä (näin "lähde" mainiten) oli kerätty monta kuvaa. Mielessä ei ilmeisesti käynyt, että niiden valokuvaajilla olisi tekijänoikeuksia. Vaikea uskoa, että kaikilta olisi pyydetty julkaisulupa.

Ruotsalaisesta museotietokannasta oli samaan kollaasiin otettu kolme kuvaa. Museotietokantaan oli linkitetty, mutta tämä ei minun mielestäni kata siellä annettuja käytön ehtoja lähteen ja lisenssin maininnasta. Kyseinen lisenssi myös kielsi kuvan käytön uudessa kokonaisuudessa, joksi kuvakollaasin voinee mieltää.

Lisäksi kuvituksessa oli useita erään suomalaisen museon kuvia, joissa oli edelleen vesileimat päällä. Kun niiden tarkoitus on nimenomaan estää "väärinkäyttö", ensimmäinen ajatukseni oli, että kuvat oli poimittu ilman erillistä sopimusta suomalaisesta museotietokannasta. Mikä olisi erittäin epäkollegiaalista, ulkopuolisen silmin.

Kuva 2
Mutta harrastajan ymmärryshän on rajallinen, minkä vuoksi oli hyvä, että viikonloppuna sain käsiini Marko Forssin tuoreen kirjan Fobban sosiaalisen median selviytymisopas. Luin siitä nimenomaan tekijänoikeuteen liittyvät sivut.

Opin niinkin alkeellista asiaa kuin terminologiaa. Tekijänoikeuslain esitöiden mukaan yksi tapa saattaa teos yleisön saataville on "välittää teos yleisölle". Tämä "välittäminen" on Forssin mukaan sosiaaliseen mediaan sopiva termi. (Mistä tämän kirjoituksen otsikko.)

Lain kannalta on olennaista "onko kyseessä suljettu yksilöity piiri vai voiko yleisön käsite täyttyä siten, että kyseessä on ennalta määrittelemätön ihmisjoukko." Forssin tulkinnan mukaan esimerkiksi Facebookissa lähes kaikki kohdennukset "voidaan tulkita avoimeksi piiriksi".

Kuva 3
Facebookiin linkkiä laittaessa tulee usein mukaan kuva alkuperäiseltä verkkosivulta eli on välittämässä mahdollisesti tekijänoikeudellisen teoksen yleisölle. Forssin ohjeistuksen mukaan ollaan turvallisilla vesillä, jos käyttää sivuston ylläpitäjän tarjoamaa jakonappulaa. "Jos sivustolle on lisätty tälläinen painike, on sivuston haltija antanut suostumuksensa materiaalin levittämiseen". Eli Finnasta uskaltaa heittää jakonapilla Turun museokeskuksen esineistä postimerkin kokoisia kuvia Facebookiin, vaikka samoihin kuviin ei muuten saa koskea. (Tämän blogin kirjoituksia saa muuten linkata ihan minne tahansa.)

Forss käsittelee erikseen Pinterestin, joka nimellisesti vaatii käyttäjiä tarkistamaan, että nastattuihin kuviin on oikeudet. Käytännössä...

Kuvasitaattien ja -kaappauksien käyttöehdot ovat epäselvät eikä Forss onnistu niitä suuremmin selventämään. Kiinnitin huomiota siihen, että hänelle "tiedotusvälineet" olivat olennaisesti eri asia kuin "yksittäisten käyttäjien blogit". Muistin perukoilta puskee joku toinen yhteys, jossa blogit laskettiin tiedotusvälineiksi?

Toimintaohjeissa Forss toteaa, että "lainsäädäntö on osittain epäselvä". Lausuntoa "Tekijänoikeuksissa selkeintä on pyytää materiaalin jakamiseen aina lupa, jos se ei ole normaali ominaisuus palvelussa" on helppo kannattaa.

Kuva 4
Forssin kirjaa haastavampaa, mutta erittäin mielenkiintoista viime aikojen lukemistoani oli Grischka Petrin artikkeli The Public Domain vs. the Museum: The Limits of Copyright and Reproductions of Two-dimensional Works of Art. Suosittelen lukemista myös kolmiulotteisten museoesineiden valokuvista kiinnostuneille.
The reasons behind the museums’ claim on copyright are factual and prosaic. As the Guide to Copyright for Museums and Galleries bluntly states: ‘In order for museums to raise income from merchandising, licensing or the commercial “development” of any part of their collections, the museum must quite simply build, somehow, exclusive rights to its collections.’ (Wienand, Booy and Fry, 2000: 52). While copyright is not something that can be ‘built’, and the factual construction of copyright in works of art in the public domain remains a pretension, one ‘can understand the museums’ motivation to take this position.’ (Reese 2009: 1040; see also Latreille 2002: 302).
Linkitin artikkelin tuoreeltaan AvoinGLAM -FB-ryhmään, jossa sain linkin Europeana Public Domain Charteriin. Sen alkukappaleessa todetaan selkeästi "Digitisation of Public Domain content does not create new rights over it: works that are in the Public Domain in analogue form continue to be in the Public Domain once they have been digitised."

Mutta Suomi on Suomi. Tiedotteessa 2.4.2014 kerrottiin ylpeästi hankkeesta, jossa oli kuvattu Hvitträskin esineistöä Europeanassa esiteltäväksi. Parin kuvan avauksen ja vanhan tiedon nojalla veikkaan, että joka ikinen näistä kuvista on huolellisesti merkitty luokkaan "Free access - no re-use" eli suomeksi "saa katsoa, ei koskea". Ei siis tahtoa muuhun.

(Lisäys 8:58. Sami Sundell huomautti Twitterissä "Lopun esinekuvauksesta: kuvaajalla on oikeus valokuvaan, vaikka se ei teoskynnystä ylittäisikään. Ja kun alkuperäinen teos on esine, valokuva ei oikein kirveelläkään ole sen suora (digitaalinen) toisinto." Tämä pitää tietenkin paikkansa. Henkilönä valokuvaaja voi vapauttaa tekijänoikeuden vaikutusta CC-lisenssillä ja valokuvaajan työllistävä taho voi sopia vastaavasta työnannon yhteydessä. Sitä ulottuuko sopimusvapaus PD:hen asti, en osaa suoralta kädeltä sanoa.)
Kuva 5
Kuvalähteet
1. knitting iris (CC BY-NC-ND 2.0)
2. "Vaccinium myrtillus RecolteAuPeigne" by B.navez - Own work. Licensed under Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 via Wikimedia Commons
3. Elaine Ashton (CC BY-ND 2.0)
4. Ote Sergei Mikhailovich Prokudin-Gorskiin valokuvasta, Yhdysvaltain kongressin kirjaston kokoelmat.
5. Eilisestä Suomi syö ja juo -avauksesta Flickr-tililtä suomisyojajuo (CC BY 2.0)

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Vantaan näkymättömässä kulttuuriympäristössä (2/2)

Vantaankoskella ihailimme sekä näkyvää että näkymätöntä kulttuuriperintöä. Kuonan palaset maassa kertoivat 1800-luvun ruukista. Parkkipaikan kohdalla oli tehty kaivaus, jonka tulokset pyyhkiytyivät mielestäni, sillä sen jälkeen kerrottiin vähän kauempana Hommaksessa kivikauden lieden ympäristöstä tunnistetuista ihmisen luun kappaleista. Kannibalismia?!

Ohitimme Hommaksen matkallamme ruokailuun Övre Nybackassa (yllä), jonka vieressä sijaitseva Vantaan maatalousmuseohan oli yksi elämäni hienoimmista museokokemuksista.

Lounastauon jälkeen matka jatkui Kirkonkylän läpi. Emme pysähtyneet katsomaan Pappilan kaivauspaikkaa, mikä oli minulle pieni pettymys. Andreas Koivisto kertoi toki tuloksista pari sanaa bussissa.

Sitten ajoimme Tikkurilan läpi. Omatoimiretkeni ei ollut vielä unohtunut ja tunnistin paikkoja.
Lopulta pysähdyimme Jokiniemeen. Edellisellä käynnilläni muistan seisoneeni avoimemmalla kohdalla ja nyt olimmekin tämän kesäisellä kaivauspaikalla. Sen tulokset saivat hyvin julkisuutta, kuten äskettäin totesin.

Kuunteluni hieman herpaantui, joten kävin paikkaamassa maanantaina Tapulikaupungin kirjaston arkeologiaillassa, jossa Jokiniemen idolit löytänyt Kyllikki Rosenström kertoi perusteellisesti ja selkeästi kaivauksella toimimisesta ja sen löydöistä. Hän mainitsi myös kaivausten saaman julkisuuden myötä paljastetun löydön 80-luvulta. Jan Fast on kirjoittanut siitä blogissaan 28.8. ja 15.9. 

Viimeinen retkikohteemme oli Gubbackan keskiaikainen kylä. Sinne mennessä kävimme kääntymässä Westerkullan kartanon pihassa ja kun bussin ikkunasta sain näkyvästä kulttuuriperinnöstä otoksen, niin esiteltäköön tässä.

Gubbacka nimittäin ei ollut kovin kuvauksellinen. Metsän siimeksessä entisajan elämää oli varsin hankala hahmottaa vaikka pienen tien pinta vielä maastossa erottuikin. Näkymätöntä kulttuuriympäristöä piisaa.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Mitä voi olla museon verkkovideo?

Roikkuva ajatus viime viikolta, jolloin olin kuokkimassa museolaisten illanvietossa. Jaarittelin verkkovideoista, jotka vievät nykyään hälyttävän määrän vapaa-ajastani. Eräs museo(a)lainen totesi siihen jotensakin "Amerikassahan on suosittuja, mutta ei niissä museoiden sisältöjä esitellä."

Tuolloin keskustelu ei jatkunut, vaikka olisin voinut kyllä kysyä, että onko verkkovideon ainoa/ensisijainen tarkoitus houkutella kävijät museoon.

Amerikkalaisia museovideoita ei tullut tuolloin edes mieleen, vaikka olisi kyllä pitänyt. Olenhan ollut monen muun kanssa Brain Scoop -fani jo ennen kun siitä tuli The Field Museumin kanava. Pienessä yliopiston luonnontieteellisessä kokoelmassa työskennellyt Emily Graslie pääsi videoillaan töihin isoon museoon, jota hän tekee nyt maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Videoilla on haastateltu museon ammattilaisia eri osastoilla, vastattu katsojien kysymyksiin ja tehty museosta kiinnostava paikka. Vaikka itseäni ei luonnonhistoria suuremmin kiinnosta olen jokaisen pätkän katsonut.

Toinen antoisa kanava on Britanniasta Historic Royal Palaces.Sisältö on erittäin laadukkaasti tuotettua ja toisinaan kiinnostavaa. Äskettäin katsoin 1700-luvun portviini-kaakaon valmistuksen. Samalta ajalta on esitetty myös suklaatorttu, lammasta paistinpannulla ja ohrakeitto. Tudor-ajalta on tarjolla 3 reseptiä.

Lähempää kotimaata Tukholman kaupunkimuseo on satsannut useina vuosina joulukalenteriin, jota olen availlut innokkaasti (ja täälläkin mainostanut). Kaupungin historiaa museon seinien ulkopuoleltakin.

Mieleen myös tulee, että oliko Museoliiton ajatus yhteistyöstä bloginkirjoittajien kanssa hieman aikaansa jäljessä? Entä jos yhteistyötä tehtäisiin tubettajien kanssa? Jos siis haluttaisiin tavoittaa nuorisoa.

Museoskene YouTubessa ainakin kaipaisi jotain lisää, vaikka kylläkin
Suomen käsityön museolla on monenlaista sisältöä.
Museo- ja tiedekeskus Luuppi kertoo m.m. näyttelyn rakennuksesta.
Poliisimuseo on kuvannut haastatteluja.
Uudenkaupungin museo on julkaissut museoesittelyjä.
Paraisten kotiseutumuseo esittää viikatteen varren veiston, radiohaastattelun ja vanhan filmin kirkkosalmen syventämistyön päättäjäisistä.
Myös Työväenmuseo Werstas on julkaisut kolme videota.
Satakunnan museo samoin. (Rosenlew-museo on julkaissut erikseen yhden videon)
Ateneumin taidemuseo kertoo miten tehdään kaarnalaiva ja käsitellään Kansallisgallerian arkistoaineistoa.
Aboa Vetus & Ars Nova on toistaiseksi keskittynyt taidepuoleen.
Tekniikan museo on tehnyt rykäisyn vuosi sitten ja päivityksiä ei sen jälkeen.
Museokeskus Vapriikki toivottaa hyvää joulua 2013.
Lappeenrannan kaupungin kanavalla on Arkeologiaa pitäjänmuseoissa, Erikoismuseoita Etelä-Karjalassa ja Museoretki Suomen kauneimmalla maitotiellä.
Suomen kansallismuseo on julkaisut yhden videon.
Espoon kaupunginmuseo kaksi.
Vantaan kaupunginmuseo kolme.
Postimuseo kolme.
Kuvan hollantilaisesta rouvasta huiskuttamassa tv-laitetta tarjosi Nationaal Archief, Flickr Commons.

Vantaan näkymättömässä kulttuuriympäristössä (1/2)

Lauantaina olin A-luokan arkeologiaretkellä, jonka järjesti Vantaa-seura. Sää oli hieno ja oppaina kaksi (2) koulutettua arkeologia Riina ja Andreas Koivisto, jotka esittelivät omaa kotiseutuaan ja osittain omia tutkimuskohteitaan.

Olin huomannut retken Euroopan kulttuuriympäristöpäivien listasta. Vuoden teema oli "Näkymätön kulttuuriympäristö" ja tähän arkeologiset kohteet sopivat enemmän kuin hyvin. Sellaisen ohi voi suhahtaa Martinlaakson lähellä moottoritien rampissa huomaamattaan. Me emme, sillä oppaamme kertoi aidatun alueen olevan kalkkilouhos, josta on toimitettu kalkkia Viaporin tarpeisiin.



Ensimmäinen varsinainen kohde oli Hämeenkylän kartanon alkuperäinen tontti, jonka suuntaan otin Vihdintieltä yllä olevan kuvan. Runsaan kasvillisuuden vuoksi 1700-luvun lopulla hylätyn paikan asutuksen jäljet eivät hahmottuneet kovin helposti, mutta löytyi kivijalan kulma, jolla seisoen Koivisto huitoi parikymmentä metrisen rakennuksen paikalleen.

Minut valtasi tunteet, sillä olinhan "lähes tulkoon sukutilalla". En niinkään sen takia, että Hämeenkylän kartanon varhaisin isäntä oli esiserkkuni Bengt Juusteen (aat. Gyllenlood), vaan siksi, että tilan omisti 1700-luvun alussa lemppariesi-isäni Petter Sund. Hän ei tilaa viljellyt eikä asunut, mutta tontilta näkyvän komean peltoaukean tuloista osa kilahti siis häneen taskuunsa. Mukava ajatus kaltaiselleni materialistiselle ihmiselle.

(Kotona tarkistettuna Sund oli ostanut tilan vuonna 1703 Ax Lorentz Landecrantzilta. Petter Sund siirsi omistuksen Karl-pojalleen vuotta ennen kuolemaansa eli vuonna 1734. Tämä piti tilan hallussaan vuoteen 1743.)

Seuraavaksi nousimme bussista Myyrmäessä. Omana elinaikanani rakennettu ostoskeskus tuntuu erikoiselta arkeologiselta kohteelta, mutta pointtinahan oli nimenomaan näkymätön kulttuuriperintö. Sitä edusti nykyisen Myyrmäki-talon vieressä tehty kaivaus, joka oli paljastanut 23 punamultahautaa ja kuoppaliesiä, joita oli käytetty 5500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Kivikauteen ja arkeologiaan liittyvä kadunnimistö oli näkyvä jäänne, mutta kuinka monelle sen viesti aukeaa? Lisäksi näkyvää oli Myyrmäki-talon aulassa, Vantaan taidemuseon oven edessä, oleva punamultahaudan toisinto.