perjantai 17. huhtikuuta 2015

Kahvinkorvikkeesta

Agricolan päivän kunniaksi Hesari julkaisi viime viikolla testin "Hallitsetko suomen kielen vivahteet?". Oma hallintani loppui sanaan sikuri. Samaan sanaan tarttui Antti Ijäs ja selvitteli perusteellisesti sen sikopaimen- ja kiimaisuusmerkityksiä. Lopuksi hän toteaa
Kahvinkorvikkeena käytetyn sikurikasvin nimi tulee lainaketjun kautta lopulta kreikan sanasta κιχώριον 'sikuri' eikä siis liity ylempänä käsiteltyihin sanoihin.

Minä olen yhdistänyt kahvinkorvikkeet viime sotiin ja olinkin siis yllättynyt, kun sikuri-haku sanomalehtiin tuotti nimenomaan näitä korvikkeeseen liittyviä mainintoja (ja mainoksia). (Kuva  Uusi Meikäläinen 2/1910)

Mikkelistä kirjoitettiin 18.1.1855
Kahvista on, semmenkin naisväellämme valitus. Se on jo ollut kyllä kallistakin, 35 kop. naula; mutta sen pahempi, kuin sitä ei löydä enää tällä kertaa kaupungissammekaan, kuin ainoasti yhdessä kauppapuodissa ja nekin varsin huonoja. Ei siis ihme, jos monen kahvikattila kirkastettuna killuu kyökin naulalla ja kupit alaspäin pöydän alla. Vaan ei sitä vähällä heitetä, vaikka kyllä uhataan. Puodista ostetaan kuitenkin "juurikkaita" eli polttamattomia "sikuria" ja niitä käytetään kahvin verosta. Ompa moniaat itse jo kasvattaneet erästä, melkein harmajan herneen näköistä karvasta kasvua, joiden siemeniä ovat saaneet kopeekalla hopeassa kappaleen, ostaa harja-venäläisiltä ja kontti-kauppioilta. Tämä mahtaa olla sama kasvain, jonka nimi latinaksi on: astragalus. Ollen hyvillänsä, että täälläkin maalla saadaan kahvia kasvamaan, ovat he koetelleet keittää "kotikasvu-kahvia;" mutta suutansa väännellen ovat sanoneet sen olevan "karvasta, kuin sappea."(Suometar 26.1.1855)
Sanan-lennätin 5.1.1856 julkaisi oheisen leikkeen jutun, johon Oulusta 29.2.1856 esitettiin korjausta
Ainoastaan "kolmanneksi osaksi" tarvitaan kahvia rukiin "sekaan, ja tuo on oivallista särpää", jos keittäessä vielä pistät pienen palaisen sikuria sumppiin; ei siis tarvita kahvia kahdeksi osaksi, niinkuin -l sanoo. Oulussa on tavattu vielä paremmaksi, jos pahdetaan valkeita herneitä rukiin eli otran asemasta. Sillä tavoin päästään myös vihoittamasta eräitä heränneitä eli kerettiläisiä, jotka sanoovat enkelien taivaassa itkevän, kun ovat tukehtumassa siitä paksusta rukiin hai'usta, joka nousee maasta, koska ihmisen-lapset paahtavat "Jumalan viljaa" syntiseen juomaansa. (Sanan-Lennätin 15.3.1856)
Kahvista ja sen korvikkeista riitti asiaa juttuun, joka julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa 5., 12., 19.9.1857. Otawa käsittelee 7.2.1862 erehdyttävän samannäköisiä kotimaisten sikuritehtaiden tuotemerkkejä ja kertoo, ettei
sikurin valmistus-tehdasta ole vielä näihin asti löytynyt koko Suomessa muista kuin yksi, rouva konsulinna Hackmanin tehdas Herttualan tilalla lähellä Viipurin kaupunkia. Tämä tehdas on jo hyvin vanha, perustettu vuonna 1786 ja siinä valmistettu sikuri hyvyytensä puolesta on hyvin kuuluisaa varsinki melkeen koko itä Suomessa.



keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Suomalainen tutkimusmatkailija Schulman?

Siperia-kirjaani työstäessäni silmäilin Ulla Ehrensvärdin artikkelia kokoelmassa Poltava. Krigsfångar och kulturutbyte (2009). Ehrenvärd mainitsee Tobolskista maaaliskuussa 1720 itäisempään Siperiaan lähteneen tutkimusmatkan, jolle osallistui sittemmin von Strahlenberg nimellä tunnettu sotavanki. Hänen kirjaansa olin jo lukenut ja piirtämistään kartoista tietoinen. Uutta oli tieto, että matkalla oli myös "unge finländske tecknaren Carl Schulman".

Suomalaiseksi piirtäjäksi Schulmanin toteaa myös SBL:n artikkeli., jonka mukaan Schulman pääsi retkeltä kotimatkalle Strahlenbergin kanssa. Ilmeisesti hänet on mainittu joko Strahlenbergin tai retkeä johtaneen Messerschmidtin tekstissä? Niissä tuskin on lisää hänen taustatietojaan. (Messerschmidtin julkaistua päiväkirjaa vilaisin. Schulman mainitaan useita kertoja.)

Siperia-projektin vuoksi minulla on (taas) ArkivDigital-tilaus voimassa ja olin harjoitellut sotavankien etsintää asiakirjoista (niistä samoista, joita kävin muutama vuosi sitten Ruotsissa asti lukemassa). Niinpä pystyin nopeasti tarkistamaan, ettei Schulman ollut mukana korkea-arvoisempien vankien rekisterissä. Teoriassa hän olisi voinut löytyä Strahlenbergin kanssa samoista listoista, mutta Strahlenberg mainittiin Moskovassa kotimatkallaan vain yhdessä paperissa, jossa ei näy Schulmania.

Tanskalaisen kielimuseon (!) tekstissä Schulman on "ruotsalainen koulupoika" eli mahdollisesti lapsena vankeuteen joutunut? Ellei joku ole erehtynyt kääntämään sukunimeään kuvaukseksi. Museon sivun toimittaja on ilmoittanut oheisen siperialaisen riimukiven piirroksen Schulmanin tekemäksi.

Näkemys koulupojasta sai vahvistusta kun selailin vielä kerran läpi Erkki Kansanahon kirjan Heränneitä karoliineja. Pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa (1950), jossa erityisesti kerrotaan erään Wreechin Tobolskiin perustamasta koulusta. Sivulla 158 mainitaan "tsaarin palveluksessa ollut englantilainen tutkimusmatkailija ja lääkäri Schermesser, joka auttoi oppilaitosta rahallisesti ja sai erään oppilaan, Karl Schulmanin apulaisekseen tutkimusmatkoille". Erittäin mielenkiintoista, sillä Schermesserin reissu on aivan toinen kuin edelleä mainittu. Tai ainakin ainoa matkansa, josta tiedän on vuonna 1717 päättynyt keikka Kiinaan, josta Lorentz Lange on kirjoittanut raportin.

Kansanahon päälähde on Wreechin kirja Wahrhaffte und umständliche Historie von denen Schwedischen Gefangenen in Rußland und Siberien, jota ei ole ilmeisesti koskaan käännetty millekään kotimaiselle kielelle. Puolen vuoden saksan opinnot 20 vuotta sitten riittävät Schulmanin paikantamiseen hakemistosta:

Tekstin silmäilyn perusteella kyse on tämän kirjoituksen alussa mainitusta tutkimusretkestä, johon Kansanaho lienee omatoimisesti sekoittanut väärän nimen.

Sivulla 168 Kansanaho sanoo Karlin isän olleen kapteeni Schulman, mutta mihin perustuen? Selannut Lewenhauptia ja huomannut, että Viipurissa vangittiin kapteeni Joakim Niklas Schulman, jonka vaimo Anna Elisabet Knorring kuoli vuonna 1718 Tobolskissa? Anrepin taulustossa pariskunnalla on vain tytär, mutta siitä puuttuu myös Joakimin kuolinaika.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Viime viikon kokemuksia ja ajatuksia

Torstaina istuin muutaman tunnin SKS:n juhlasalissa kuuntelemassa seminaaria Kansankulttuuri ja oppineiden kulttuuri uuden ajan alussa. Tallennettiin ja löytynee joskus SKS:n verkkosivuilta.

Heräsin ajattelemaan "oppineisuutta" vasta Anu Lahtisen esitelmässä, jossa hän kutsui kartanonvoutia puolioppineeksi. Ilmeisesti oppineisuus liittyy vain ja ainoastaan kirjallisessa muodossa omaksuttuun tietoon? Kyllä, Nykysuomen sanakirjan mukaan oppinut on "koulunkäynyt, oppia saanut, sivistynyt, valistunut" ja oppimaton "oppia saamaton, koulunkäymätön, sivistymätön, valistumaton, alkeellinen, yksinkertainen, tyhmä, typerä ja moukkamainen". Enpä ollut aiemmin ymmärtänyt kuinka monelta negatiiviselta adjektiivilta oppivelvollisuus on minut pelastanut. Ennen sitä kansan keskuudessa oli kai tietäviä/tietäjiä ja tietämättömiä?

Lahtisen esittelemä 1500-luvun käsikirjoitus, johon oli kopioitu sekalaisia aineksia, oli erittäin mielenkiintoinen, vaikka sisälsi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mieleen tuli Siperian sotavankien käsin kirjoittamat almanakat ja kopioidut virsikirjat, monet Anna Kuisminin salongissa esitellyt käsikirjoitukset sekä muistikirja Kokemäeltä.

Kati Kallio (monen muun pointin ohella) totesi, että Agricola ja Finno olivat pyrkineet välttämään kalevalamitan piirtetä ja näin irroittautumaan kansanuskosta ja -kulttuurista kristinuskoon ja eurooppalaisempaan korkeakulttuuriin. Sivistyneistön elämäntehtävä?

Tuomas M. S. Lehtonen viittasi samoihin kirjoittajiin ja selitti, että nimenomaan 1500-luvulle oli ominaista pyrkiä erottamaan taikauskon ja kristinuskon rituaalit. Tuli mieleen parin vuoden takainen maagisen ajattelun kurssi, jossa Outi Pohjanheimo aloitti antiikista käsitellessään samaa rajanvetoa, jonka löydämme vaivattomasti nykypäivästäkin. Ja seminaarin erilaisista luokitteluista, joista nimellisesti haluttiin irroittautua.
Foto: Ola Kjelbye. Svenska Teatern
Perjantaina olin Svenska teaternissa katsomassa näytelmän Fosterlandet. Tuttava, jonka lapsen piti olla lavalla (mutta sairauden takia ei ollut) käski varaamaan nenäliinoja ja Hesarin (12.4.) arvostelija väittää näytelmän avaneen kyynelkanavat. Ei kyllä minulta.

Karjalassa oli kesä, suomalaiset saunoivat ja kävivät tansseissa. Kuolivat sodassa. Muuttivat Ruotsiin ja olivat sitten örveltäviä sekoilijoita. Sillä sotalapsikokemus?

Näytelmän kirjoittajalla ja ohjaajalla on sotalapsitaustaa, joten tuntuu epäreilulta arvostella tapaa, jolla he kertoivat omaa historiaansa. Mutta tuntui myös pahalta, että suomalaiset, joihin itse identifioidun, esitettiin niin perin stereotyyppisesti.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Museoiden myyttejä amerikkalaisittain

Löysin blogin History Myths Debunked vasta kun sen päivittäminen oli hiipumassa ja sisältö julkaistu kirjanakin. Mary Miley Theobald avustajineen on tarttunut museoiden opastuksissa esiintyviin tarinoihin ja tutkinut niiden totuudellisuutta.

Osa näistä on minulle vieraita eli esiintyvät ainoastaan Suomen ulkopuolella. Mutta joukossa on tuttujakin juttuja kuten "Myytti 77: Kaikki kuolivat nuorina". Sen selvityksessä oletetaan, että on nojattu elinikäjakaumaan, josta ei ole jätetty pois lapsikuolleisuutta. Kokeneille sukututkijoille myytin kumoaminen olisi myös helppoa, eivätkä he myöskään lankeasi myyttiin 136: Ennen vanhaan naiset menivät naimisiin hyvin nuorina

"Myytti 99: Varhaiset siirtolaisnaiset Amerikassa kehräsivät ja kutoivat omat kankaansa" on tunnistettavissa Suomessakin, jossa ostokankaiden saapuminen jää helposti huomioimatta. Eikä kovin usein mietitä sitä, onko käsitöitä "ulkoistettu" emänniltä ja tyttäriltä esim. mökkiläisille ja itsellisille. Jotka saattoivat ansaita elantoaan muullakin erikoistuneella tekemisellä, sillä "Myytti 106: Ennen vanhaan tehtiin kaikki itse" kaipaa myös kriittistä tarkastelua. 

Akseli Gallen-Kallelan piirros kanasta kutovasta naisesta kirjasta 'Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)' Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.

"Myytti 108: Ihmiset nukkuivat ennen istualtaan... ja siksi sängyt ovat lyhyempiä" kuullostaa hyvin tutulta samoin kuin "Myytti #8: Sängyt olivat lyhyempiä, sillä ihmiset olivat lyhyempiä". (Jälkimäisestä aiheesta on blogissa aiempi versio.)

Luulisinpa, että jossa Suomen keskiaikaa esittelevässä kohteessa on esiintynyt "Myytti 31: Mausteita käytettiin peitämään pahaantuneen ruuan maku ja tuoksu". Lisäksi ovat tuttuja "Myytti 127: Ennen ei hymyilty valokuvissa, sillä valotusajat olivat pitkiä" ja "Myytti 18: Vanhat ikkunat ovat paksumpia alareunasta".

"Myytti 16: Ennen vanhaan suutari ei tehnyt eroa oikean ja vasemman jalan kengän välillä" pitää paikkansa joinakin aikoina, mutta ei milloin tahansa "ennen".

Suomessakin on löydetty paljon liitupiipunpalasia, mutta onko esitetty myyttiä 4: Hygieniasyistä piipusta murrettiin suupala pois? Tekstistä selviää, että joskus katkominen saattoi ollakin tahallista, mutta ei sillä hygienian kanssa ollut mitään tekemistä.

Yksi myyteistä liittyy Suomeen! Myytti 36: Varhaiset amerikkalaiset rakensivat hirsimökkejä on pötyä, sillä eiväthän ne niitä osanneet tehdä ennenkuin suomalaiset ja ruotsalaiset näyttivät mallia. Ihan oikea verkkosivu todistaa, että Amerikan vanhimman säilyneen hirsimökin ovat tehneet suomalaiset.

Blogista voi lukea myös tekstit
Ainakin viimeinen on tuttua asiaa. Suhtaudun epäillen kaikkiin väitteisiin, joissa puhutaan ensimmäisestä, parhaasta tai ainoasta.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Ahrenbergin monet toimet

Jac Ahrenberg on ehtinyt tässä blogissa olemaan esillä jo ainakin kirjailijana. Velikullassa 3/1902 listattiin hänen monipuolisuuttaan näin:
Häntä, joka meille vuosittain lahjoittaa laajaperäisen historiallisen romaanin.
Häntä, joka kirjoittaa taidekritiikkejä "Finsk tidskriftiin" ja "Huusikseen".
Häntä, joka rahapajassa on pyytänyt saada lyödä mitalia.
Häntä, joka pitää esitelmiä arkkitehtiklubissa ja puheita kaikissa juhlapäivällisissä.
Häntä, jolla on siisti pitkä takki ja oikea käsi poveen pistettynä.
Häntä, joka rakentaa kirkkoja.
Häntä, joka on kuvannut meille kuusi miljoonaa.
Häntä, joka ensiksi huomasi Juhani Ahon aatelisnenän ja eräässä esitelmässään Ruotsissa johti hänen sukupuunsa ruotsalaisista ylimyksistä.
Häntä, joka Tavaststjernan hautajaisissa lausui, että tämän olisi ollut parempi pysyä arkkitehtinä, ja josta sittemmin kirjoitti lastunsa "varikset".
Häntä, joka kehoitti taiteilija Haltiaa lyömään "lafkansa" kiinni, mutta huomattuaan seuraavan päivän lehdessä, että saman miehen teos oli ostettu julkisiin kokoelmiin, selitti erehtyneensä nimestä. Hän olikin tarkoittanut Löppöstä.
Häntä, jonka uusinta romaania U. S. kiitti ja Päivälehti haukkui. 
Mies oli ajankohtainen, sillä hän oli myös tehnyt Kuopion kaupungille "tunnetun" uuden vaakunan ehdotuksen. Perä-Pohjolaisessa 6.2.1902 julkaistun uutisen mukaan ehdotuksessa
"on vaakunan alaosa musta ja sen läpi kulkee hopeainen silta, toisessa pylväässään Karjalan ja toisessa Pohjanmaan kreivillinen kruunu; yläosa on taas sininen ja siinä näkyy nouseva aurinko, jossa oleva punanen risti on pantu merkitsemään entistä piispan istuinta. Silta merkitsee sitä, että Kuopio on ollut aina Karjalan ja Pohjanmaan yhdistävänä siteenä. Aurinko taas merkitsee, että Kuopio on ollut valistuksen keskustana Savossa. Sininen väri merkitsee toivoa."
Toivoa ehdotuksella ei ollut ja on verkkohakujen perusteella unohtunut. Omana aikanaan asia oli niin merkittävä, että ansaitsi piirroksen vielä Velikullassa 6/1902:


lauantai 11. huhtikuuta 2015

Mitä tiedämme Pietari Juustenista ja miten? (3. osa)

Kolmas Ramsayn lähde Pietari Juustenin elämälle on esi-isäni Paavali Juustenin työn ohessa tekemä piispahistoriikki, joka on Simo Heinisen käännöksenä (1988) tietenkin kirjahyllyssäni. Anti Pietarin suhteen on minimaalinen. Kolmannessa persoonassa Paavali kirjoittaa itsestään
Paavali oli jo silloin [vuonna 1536] orpo, sillä hänen isänsä oli kuusi vuotta ja hänen äitinsä kolme vuotta aikaisemmin (ankaran ruton raivotessa Viipurissa) nukkunut Herrassa.
Tiedämmekö edes, että Paavalin isän nimi oli Pietari? Edellisessä osassa mainitsemieni tohtori Bomanssonin tiedonantojen perusteella Hauhon kirkkoherra Severin Juustenin poika Bengt oli Tukholman valtiopäivillä vuonna 1602 kutsunut Paavalia sedäkseen. Ja aikaisemmin, vuonna 1594, hän oli maininnut isänsä isän nimeksi "Pehr Juusten".

Eli Pietari Juusten oli kuollut vuoden 1530 paikkeilla. Tämä sopii Viipurin kaupungin historiassa (J. W. Ruuth y.m. 1982 s. 301-304) esitettyihin tietoihin viipurilaisten kaupankäynnistä Tallinnaan. "Petter Just" oli kauppayhteyksissä 1521 Lütke van Myndenin kanssa ja sittemmin vuosina 1525-1526 Ficken kanssa. Syksyllä 1530 kauppaa teki "Hink Just", joka historiankirjoittaja tulkitsee Petterin pojaksi. Olisipa kiva tietää, mitä alkuperäisessä tekstissä lukee. Sama toive koskee tulkintaa, että vuodesta 1533 vuoteen 1542 Ficken kauppakumppanina ollut Jöns Just oli Hinkin veli.

Alkuperäislähde, josta sukulaisuussuhteiden maininnat tai mainitsemattomuus pitäisi tarkistaa, on Helmich Ficken tilikirja. Toivo T. Rinne toteaa näistä Turun Historiallisen Arkiston artikkelissaan (pdf)
Hän on ajan tavan mukaan itse pitänyt näitä tilikirjojaan, mutta kaikesta päättäen hänen taitonsa tässä suhteessa ei ole ollut kaikkein parhaimpia. Merkinnät ovat usein erittäin sotkuisia ja suoranaista huolimattomuuttakin voi havaita. Ficken kauppiastaidot sitä vastoin ovat olleet ilmeisen hyvät. Han on saanut huomattavan laajan asiakaspiirin Suomen rannikoita. Asiakirjoihin on kuitenkin merkitty vain ne kauppatapaukset, joista on syntynyt velka- tai luottosuhde. Tavanomaiset vaihtoon tai rahasuoritukseen perustuvat kauppatoimet ovat jääneet tämän kirjanpidon ulkopuolelle,
Veikkaukseni on, että sukulaisuussuhteet eivät tässä tilikirjassa näy ja ovat Viipurin historian kirjoittajan näkemystä.

Valokuvan "Grosse Strandpforte. Suur Rannavärav linna poolt, vaadatuna Pikalt tänavalt. Suur Rannavärav ehitati 1518-1529., AM 8544-30 F 10166"  Tallinnasta on ottanut Charles Borchardt ja sen on ladannut Wikimedia Commonsiin  Eesti Ajaloomuuseum.