maanantai 22. tammikuuta 2018

Passaavat matamit

Helsinkiä vuonna 1865. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat CC BY 4.0
Suomettaressa syksyllä 1866 julkaistu jatkokertomus Minun matammini kertoo (*) näytti sellaiselta romantiikalta, joka ei minua lukijana kutsu. Mutta kehyskertomus oli kirjoitettu eri tyyliin ja paljasti aukon tiedoissani. Kaupungissa asuva nuori mies saattoi oman talouden ja palvelijan tai täysihoidon sijaan palkata matamin? Faktaa vai fiktiota? Sampo Haahtela kirjassaan Uskollinen sydän. K. J. Gummeruksen elämä (1947) ilmoittaa kertomuksen K. J. Gummeruksen tekstiksi. Tällä oli kokemusta ylioppilaselämästä Helsingissä vuodesta 1861 alkaen.
Eräs omituinen luokka ihmisissä - en saata niitä muuksi nimittää - ovat nuo vanhat ämmät, jotka kantamalla ruokaa ja siivoamalla huoneita elävät meidänkin maan isoimmissa kaupungeissa. Erittäinkin nähdään näitä Helsingissä, missä yliopistolaisia semminkin saavat herroikseen. Aamulla varhain tulevat he, kukin nuoren isäntänsä luo, kahvipannu kädessä, lakasevat lattian, korjaavat vuoteen ja toimittavat, mitä vähäisiä asioita nuorukaisella saattaa olla toimitettavana. Kello 1 ja 2 aikana ilmestyvät he taasen, puolisen kanssa, jonka kantavat niinkutsutuissa "portöreissä" jostakin ravintolasta tahi ruuan-myyntipaikasta; kello 7 astuvat he taasen nuorukaisen kamareihin, laittavat vuoteen ja panevat esille yliopistolaisen kohtuullisen ehtoollisen. - Näin palvellen nuorukaisia, usein useita kerrallaan, saavat he elatuksensa ja elävät usein ikivanhoiksi, tehden matkojansa aamusta iltaan vanhan tavan mukaan. 
Että ne ovat eriluonteisia on ymmärrettävä; mutta ylipäänsä saa niistä sanoa, että sen palveluksessa, jossa ovat, sen puolta pitävät he myöskin kunnollisesti ja rehellisesti; väliinpä niinkin uskollisesti, että ottavat vallan isännöiltään, joille tahtovat olla äidin siassa. Ne tietävät päivän kaikki uutiset, joita mieluisesti juttelevat; ne tuntevat melkein tarkalleen jok'ainoan ihmisen kaupungissa ja tietävät useinkin antaa neuvoja, joita ei saa ylenkatsoa. 
Osa näistä, tosiaankin omituisista ihmisistä, kuuluvat ikäänkuin kiinteät huonekalut huoneisin ja huoneesen muuttaja saa ottaa tahtomattansakin palvelukseen sen, joka on saman huoneen entisiä asukkaita palvellut.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Kerran kuulutetut 1798-1816

Viimeinen osa Dagligt Allehandasta löytyneitä sekalaisia suomalaisiin/Suomeen liittyviä kuulutuksia

21.2.1798: Hindrick Björklund, kuninkaallisen armeijan vapaaehtoinen n:o 29 kreivi Cronhjelmin komppaniassa, oli lähtenyt luvattomasti. Mies oli 19-vuotias, 5 jalkaa ja 7,5 tuumaa pitkä "undersättsig til wäxten, trindlagt och fylligt ansigte med ljusbruna hår och ögonbryn" "wid afwikandet klädd uti en blå Tröja med 2:ne rader Uniforms Knappar; samt blå Böxor och gamla Skor". Syntymäpaikaksi tiedettiin Isokyrö ja huomautettiin myös, että Hindrick oli saanut suutarin opin.

9.8.1798: Leskikuningattaren henkirykmentistä Viaporissa oli hävinnyt kapteeni Björnbergin komppanian sotilas n:o 42 Aron Aronsson Le Kowius, ilmeisesti Ruotsiin. Mies oli 29-vuotias, syntynyt Helgonan pitäjässä Nyköpingin läänissä, 5 jalkaa 8,5 tuumaa pitkä, "har rundt hår, hwitlätt ansigte med ljusa hår och ögonbryn". Armeijan tietojen mukaan hän oli mennyt naimisiin Vaasassa tai vaimonsa asui Vaasassa. Vaasan vihityt eivät valitettavasti ole HisKissä, joten tätä yksityiskohtaa ei voi vaivattomasti tarkistaa.

20.12.1798: Etsintäkuulutettuna entinen varusmestari Fredrik Schön, joka oli tuomittu murtovarkaudesta Laihian syyskäräjillä 40 pariin ruoskia ja kirkkorangaistukseen. Ennen näiden toimeenpanoa mies oli karannut. Hän oli räätälintyöhön kykenevä 30-vuotias "lång och smal til wäxten, långlagd och ljuslätt i ansigtet, med swartbruna hår och ögonbryn".

16.3.1802: Tukholmassa palveluksessa ollut Anna Westerlund, joka sanoi syntyneensä Pietarsaaressa, kuoli 20.1.1802. Perillisiä kuulutetaan toista kertaa.

24.11.1803: Gustaf Ståhlberg kuuluttaa Sippossa syntynyttä sisartaan Maria Stålbergia "jos tämä on edelleen elossa". Lähimpänä Ståhlbergia Sipoon kastetuissa on Hintsbyn Nygårdin Jöran Stellberg, jolle syntyi Maria 6.1.1755.

9.6.1806: Isossakyrössä syntynyttä neitoa Anna Greta Krus (jos elossa) pyydettiin ilmoittautumaan. (Jälleen haku Hiskin kastetuista tuottaa nollatuloksen. Jälkeenpäin omaksuttu sukunimi?)

23.10.1810: Oulusta Tukholmaan 6 vuotta aiemmin matkustanutta Eva Helena Sundqwistia haluaisi sisar tavata. Jos Eva Helena edelleen on elossa, siis.

26.2.1811: Turussa syntynyt kultasepän kisälli Adolph Fredrik Sacklén oli lähtenyt mestarinsa luota taloudellisen epäselvyyden yhteydessä. Mies oli 28-vuotias "medelmåttig till wäxten med tringdlagt ansigte, mörka hår och ögonbryn, samr klädd i mörkgrå Surtout, gammal grå klädeströja, mörkblå Sjömansbyxor, Stöflor och swart Hatt". (Taaskaan ikään, paikkaan ja nimeen sopivaa kastetta ei löydy.)

29.5.1816: Jos Helena Ulfsberg Raumalta edelleen elää ja asuu Tukholmassa, matkalainen haluaisi välittää kirjeen. (Syntynyt joko Nakkilassa 2.10.1773, Ulvilassa 8.9.1778 tai jossain muualla muuna päivänä.)


lauantai 20. tammikuuta 2018

Arkistoluetteloiden ja telepatian olemattomuudesta


Lähetin viikko sitten Ruotsin Riddarhusetille tiedustelun (muistaakseni ensimmäistä kertaa sukututkimusurallani) ja kun siihen ei eiliseen mennessä ilmaantunut vastausta kyselin FB:ssä onko muilla laitoksen asiakaspalvelusta kokemuksia. Kommentoinut ruotsinkielinen Ihan Oikea Historiantutkija luki lähettämäni kysymyksen ja totesi, ettei hän ymmärtänyt mitä olin toivonut saavani vastaukseksi.

Hyödyllistä, mutta kitkerästi nautittavaa palautetta. Jonka voisi kuitata toteamalla, että jos Riddarhusetilla ei ymmärretä, niin voisivat lähettää vastausviestin, jossa kertovat, ettei ymmärretä.

Hedelmällisempää miettiä, mikä omassa viestinnässäni meni pieleen. Tavalliseen tapaani pyrin niukkuuteen, mikä ei auttanut asiaa. Perusongelma oli kuitenkin se, että minulla ei ole harmaintakaan aavistusta siitä, mitä tietoa Riddarhusetilla on. Eli yritin jättää kysymykseni mahdollisimman avoimeksi. Tarkoituksenani välttää liian suppea tulkinta eikä tehdä tulkintaa mahdottomaksi.

Mistä tuli mieleen muutamat vuosien varrella saamani puhelut, joiden jälkeen en ole tajunnut mitä ihmettä soittaja minusta halusi. Nyt ajateltuna heillä ei tietenkään ole mitään käsitystä kotiarkistoni ja pääni sisällöstä ja olivat toiverikkaalla kalasteluretkellä. Joka useimmiten on tehotonta ajankäyttöä molemmin puolin.

Varsinaisten arkistojen suhteen tehostusta käyttöön tulee huomattavasti kun arkistoluettelo tai edes arkiston jonkinlainen kuvaus on verkossa. Ilman kirjallisuusviitettä en totisesti olisi kysellyt Tammisaaren kaupunginarkistosta isonvihan pakolaisia. Verkkosivuillaan ei ollut edes mainintaa Hultmanin arkistosta.

Näkemättä arkistoluetteloa (tai itse arkistoa) on mahdoton luottaa arkistonhoitajan lausuntoihin "ei täällä sellaista ole".

Ja miten arkistoluetteloa näkemättä asiakkaana voi vasta kysymykseen "mitä sinä olet hakemassa?" Eivät kaikki ole (aina) liikkeellä tutkimuskysymys edellä. Tutkimuskysymyksethän voivat myös syntyä aineistosta, jota ei ole tiennyt hakea!

Mutta pitänee muotoilla ja lähettää tiedusteluni Riddarhusetille uudelleen.

Kuvan pohja täältä.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Sukututkimusta vuonna 1924

Hapuillessani täksi vuodeksi avattujen 1921-1929 lehtidigitointien parissa löysin Nuorten Toverista vuonna 1924 (numeroissa 9, 11, 12-13, 14-15) Laura Harmajan kertomuksen Keräilijä, joka fiktion muodossa on kuvaus sukututkimuksen aloittamisesta.

Alkurepliikissä päähenkilö Jorma puuskahtaa "Miksei sitä yhtä hyvin meikäläinen voisi saada selville esivanhempiaan kuin ne, joilla muka on »Jumalan antamat nimet»." Jokaisen sukututkimusoppaan mukaisesti hän aloittaa kuulustelemalla äitiään, mutta joutuu pettymään.
Katsos, minua ei ole koskaan sellaiset asiat huvittaneet, selitti äiti. Minun menee ihan pääni pyörälle, kun vain vähänkin aikaa kuuntelen Vilhelmina-tädin juttelevan muille vanhoille tädeille tai isälle esivanhemmista ja muusta suvusta: kenen kanssa se ja se oli naimisissa ensi kerran ja kenen kanssa kolmannen kerran, ja mitkä lapset ovat ensimmäisen rouvan ja mitkä seuraavien, tai kuinka monennessa polvessa ne ja ne ovat serkkuja keskenään, tai miten Lotta-täti on yhtaikaa miehensä vaimo ja täti ja serkku tai muuta sellaista kauheata sotkua! Huh sentään!
Jorma ei kuitenkaan tästä lannistu vaan tajuaa, että kannattaisi haastatella Vilhelmina-tätiä, joka osasikin kertoa asioita "Neljä tai viisi polvea, sinne 1700-luvun puoliväliin saakka".
Ja se tiesi niin paljon mukavia juttuja. Eräs isosetä oli jo 12-vuotiaana poikana päässyt merille ja siitä tuli etevä meriupseeri. Ja muutamat olivat hirveän kovia pietistejä, mutta toiset pitivät kiusallaan punaisia liivejä. Ja yksi oli kova juomaan, vaikkei täti ensin tahtonut sitä kertoa — tämä näin tässä taulussa — ja se oli vielä pappi.
Tiedonnälkää ei tällä tietenkään sammutettu, mutta onneksi isä osasi päivällispöydässä kertoa, että "Tässä on niin monta sellaista sukua, jotka on tutkittu, niin että löytyväthän ne sukukirjoista. Papeista erikseen saadaan tietoja paimenmuistoista, ja sitten on arkistossa vanhoja upseeriluetteloita ja maa- ja verokirjoja, joista luulisi monen asian selviävän, jos vain olisi joku, joka osaisi niitä vanhoja käsialoja lukea."

Isä lupasi viedä Jorman Yliopiston kirjastoon, mutta kuinkas ollakaan "Hänen oli ollut mentävä muulle asialle kirjastoon päin, eikä hän ollut silloin malttanut olla pistäytymättä samalla sukukirjoja ja paimenmuistoja katsomassa. Ennenkuin Jorma ehti kaikki nämä uudet suvun jäsenet isän neuvojen mukaan vihkoonsa kirjoittaa, oli päivällinen jo jäähtynyt ja äiti pahalla tuulella."

"Ja sitten ei päivällispöydässä kuulunut muuta puhetta kuin Kristina Jaakontyttärestä ja Sven Knuutinpojasta ja siitä, saattoiko olettaa, että hän olisi niiden ja niiden kornettien isä vaiko ehkä setä, j. n. e. loppumattomiin." Fiktiota, mutta hyvin realistista!

Seuraavana päivänä Jormakin pääsi kirjastoon.
Me saatiin kokoon niin tuhottomasti uusia esivanhempia, että niitä varten täytyy olla vähintään hyllypaperiarkki. Kirjoituspaperit eivät riitä sinnepäinkään, hän selitti.
"Seuraavana päivänä Jorma meni jo suoraan koulusta kirjastoon, pisti nimensä etuhuoneessa olevaan kävijöiden kirjaan ja tunsi olevansa melkein aikamies. Iltapäivällä sitten tuli Rautasen Martti hänen aikaansaannoksiaan katsomaan, ja molemmat tutkivat sukutaulua silmät pyöreinä innostuksesta ja tukka pörröllään." Toverilleen Jorma puuskahtaa
Ei suinkaan me tätä kunnian vuoksi tehdä, vaan sentähden, että on niin turkasen hauskaa, kun saa selville entisten vuosisatojen asioita. Sitä minä vain ihmettelen, että mihin näiden kaikkien esivanhempien aseet ja hopeakalut ja muut semmoiset ovat joutuneet, kun ei niitä meille ole säästynyt kuin äidin äidin äidin soppakauha ja isän suvusta vanha piipunvarsi — niin ja se veitsi.
Aikanaan "Jorma pääsi sitten isän kanssa arkistoonkin, ja sieltä saatiin selville muutama savolainen esi-isä, jolla oli oikein »Jumalan antama nimikin». Heitä auttoi arkistossa eräs hyvin lysti maisteri, joka tutki hämäläisten sukujuuria. Ja niistäkin löytyi Jormalle joitakin uusia esivanhempia."

Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tutkimuksen dokumentointi, mutta onneksi räätäli vinkkasi talvitakin teon lomassa, että jostain sai ostettua "vaikka 3 metriä pitkiä ja leveitä papereita." Kun tällaisia oli hankittu jatkettiin ja jatkettiin vaan kunnes
Perhe oli siis oikeastaan tämän sukututkimusharrastuksen takia jakaantunut kahteen puolueeseen. Isä ja Jorma olivat »aatteen» kannattajia, äiti ja Esko aluksi välinpitämättömiä, mutta sitten vähitellen, mitä enemmän he kyllästyivät kuulemaan selvityksiä yhä kaukaisemmista sukulaisista, miltei vihamielisiä koko sukututkimusta kohtaan. 
— Semmoiset vanhat homehtuneet äijät ja ämmät saisi jättää rauhassa haudoissaan makaamaan, huokasi Esko välistä harmissaan. Ja äiti torui häntä rumista puheista, ollen kuitenkin sydämessään aivan samaa mieltä.

torstai 18. tammikuuta 2018

Kortisto isonvihan pakolaisista

Joitakin vuosia sitten tavatessani Johanna Aminoff-Winbergin väitöskirjaa kiinnitin huomiota mainintaansa Tammisaaren kaupunginarkistossa olevasta E. Hultmanin isonvihan pakolaiskortistosta. Aminoff-Winberg ei kuvannut sitä tarkemmin eikä kukaan muu ollut sitä maininnut, joten syntyi vaikutelma merkityksettömästä ja otti aikansa ennenkuin lähdin siihen tutustumaan. Kun viime viikolla otin arkistonhoitajaan yhteyttä hän totesi, että "Kukaan ei ole ennen kysynyt…. Kortisto koostuu kahdesta pienestä laatikosta, muutama sataa käsinkirjoitettua lappua. "

Kävin molemmat laatikot kortti kortilta tai lappu lapulta läpi. Ihan jokaista en huolellisesti tutkinut, mutta kiinnitin vasemman yläkulman lähdemerkintöihin sen verran huomiota, että uskallan sanoa Hultmanin käyneen kaikkien Tukholman seurakuntien historiakirjat paon ajalta ja poimineen maininnat pakolaisista. Vastaavia tietoja on Janne Asplund esittänyt SukuForumilla ja itsekin innostuin poimintoja tekemään. Jos olisin tiennyt jo tehdyksi...

Tukholman seurakuntien lisäksi Hultman on tehnyt poimintoja passiluetteloista, Piitimen ja Arbogan seurakunnista, linnan kanslian arkistosta sekä valtionregistratuurasta. Kuinka täydellisesti nämä oli käyty läpi on vaikeaa arvioida, sillä en ole itse lähteitä käyttänyt. Mukana oli myös viite Kungliga Bibliotektein kokoelmaan. En ollut ajatelleeksi, että sielläkin on arkisto!

Pakolaisluetteloja en nähnyt lähteenä, joten kortiston tiedot ovat täysin erilliset Aminoff-Winbergin julkaisemista, joita monet ovat SSS:n sivuilta käyttäneet. (Onko Aminoff-Winberg liittänyt Hultmanin keräämät omaan tietokantaansa, jonka väitöskirjassaan mainitsee? Onko tietokanta jaettavassa kunnossa? Suostuisiko Aminoff-Winberg sen jakamaan?)

Kun aloitin ensimmäistä laatikkoa (n:o 9), jossa kortit olivat sukunimen tai patronyymisten etunimen mukaan aakkostettuna kävi mielessä, että tämän voisi joku melko pienellä työllä kuvata ja jakaa. Mielipiteeni tästä muuttui kun huomasin, että kortit olivat kunkin kirjaimen alla epäjärjestyksessä. Ja laatikon lopussa oli järjestämätön pinkka, jossa saatoi kyllä olla logiikka, jota en hiffannut.

Kuvana esimerkki kortista, joka sattuu liittymään Petter Sund -tutkimukseeni JA tarjosi siihen ennen löytämättömän tiedon.
Pitää kuitenkin muistaa, että (suurimmassa?) osassa pakolaisten kirkonkirjamerkintöjä ei ole mainintaa pakolaisuudesta tai kotipaikasta Suomessa eli täydellisyys vaatii edelleen historikirjojen selailun nimiä etsien.

Toisessa laatikossa (n:o 10) oli aikojen alussa ollut kuminauhoja, joista oli jäljellä enää kortteihin liimautuneita rippeitä, ja kreppinauhoja, joilla oli erotettu nippuja. Iso osa näistä oli maantieteellisesti järjestettyjä eli yhdessä oli pakolaiset Viipurista, Viipurin läänistä, Pohjanmaalta, Porista, Uudestakaupungista, Naantalista, Raumalta, Porvoosta, Raahesta, Helsingistä, Kokkolasta, Uudestakaarlepyystä, Pietarsaaresta, Torniosta, Kristiinankaupungista, Oulusta ja Vaasasta. Luettelostani puuttuu Turku, joten ehkä se oli alkupäässä, jonka kuvittelin uudeksi nimen mukaan aakkostetuksi osioksi. Maantieteellisessä osuudessa huomasin ensimmäisestä kaatikosta tuttuja tietoja eli ainakin osittain tiedot näissä osissa ovat päällekkäisiä, mikä luontevalta tuntuukin.

Ettei menisi liian helpoksi kakkoslaatikossa oli myös pari nippua, joissa lähdeviitteet olivat vain osittaisia (tyyliin sivunumero), joten tulkitsin, että ne olivat jostain lähteestä tehtyjä poimintoja. Ja aivan laatikon takana oli ykköslaatikkoon verrattuna minimaalinen aakkostettu pakolaiskortisto, josta löysin kortin Petter Sundistani. Tämä ei ollut mukana missään edellisistä.

Eli. Kortisto voi sisältää tiedonmurun, mutta sen läpikäyntiin pitää varata pari tuntia. Etukäteen aiheesta puhuessani joku tuttava ehdotti, että lähettäisin tiedustelun ja arkistonhoitaja tarkistaisi nimen. En tätä yrittänyt ja hyvä niin.

P. S. Kuten laatikoiden numeroinnista arvaa, E. Hultmanin arkistossa on muutakin. Tammisaarta sukututkiville arkisto on varmaan tuttu, mutta mahdolliseksi tiedoksi muille:

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Urapolulle pääsy 1800-luvun puolivälissä

Matti Hahtolan omaelämäkerta  Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) kuvaa pääasiassa nuoruusvuosiaan. Liekö monipuolinen ja -vaiheinen työuransa ajalleen tyypillinen?

Raahen koulun opit Hahtola oli nauttinut loppun 15,5 vuoden iässä. Isänsä ei halunnut maksaa lisäkoulunkäyntiä Oulussa, joten nuoresta miehestä tuli kalastaja kesäksi 1845. Sitten/ohessa hän kävi lukkarilla soitto- ja lauluopissa.

Kevät-talvella 1846 tuli " "revisionin" aikana meille eräs maanmittari ja alkoi tiedustella, eikö minua haluttaisi lähteä maanmittarin oppiin, hän kun tarvitseisi minun ikäiseni pojan avukseen maanmittarin toimissa." Värikkään yksityiselämänsä vuoksi maanmittari olisi mielenkiintoista tunnistaa, mutta Hahtola ei ottanut muuttokirjaa lähteissään "18 peninkulman etäälle".

Ei kulunut vuottakaan kun hän oli takaisin Raahessa, jossa lukkari tarjosi kokopäiväistä harjoittelupaikkaa, johon Hahtola sitoutui 5 vuodeksi. Kun musiikin harjoituksen sijaan häntä pidettiin renkinä, Hahtola irrottautui ja tarttui Kauppaneuvos Franzénin tarjoamaan kauppapalvelijan paikkaan Salahmin rautatehtaalla. Tänne hän otti muuttokirjan ja pysyi paikallaan pari vuotta - vuoteen 1850. Eikä lähtenyt takaisin Raaheen omasta tahdostaan vaan kauppaneuvoksen käskystä.

Veri veti laulamiseen ja kauppaneuvoksen kuoltua Hahtola jätti paperityöt ja aloitti musiikin harjoituksen uudelleen. Tammikuussa 1853 Hahtola sai "hyvät todistukset veisuusta ja urkuin soitannosta" ja oli lukkari- ja urkurikokelas. Opintojaan ja elämäänsä rahoittaakseen hän kalasti kesät.

Sattuneesta syystä Oulun lehdessä 20.6.1885 julkaistiin suomennokset kahdesta Hahtolan työtodistuksesta.


Vihdoin vapunpäivältä 1856 26,5-vuotias Hahtola pääsi aloittamaan vakinaisena Saloisten seurakunnan lukkarina käyttäen sukunimeä Hacktell, jonka hän elämänsä lopulla vaihtoi takaisin Hahtolaksi. Hän vei 27.5.1856 vihille "orvon ja köyhän maanmittarin tyttären" Sofia Gustava Hammarin.

(Sanomalehtiosumien perusteella Hahtolan loppuelämässäkin olisi kerrottavaa ja ehkä sitä on Alavieskan paikallishistoriassa esitettykin.)

(*) 7.6.189011.6.189014.6.189018.6.189021.6.189025.6.18909.7.189012.7.189019.7.1890 Oulun Ilmoituslehti

tiistai 16. tammikuuta 2018

Venäläisdiplomaatin mietteitä vuonna 1920

Projekt Runebergin vastuuhenkilö Lars Aronsson nosti FB-päivityksessään esiin Tukholmassa Venäjän edustajana vuosina 1914-1917 olleen Anatoli Nekljudovin ajatuksia  kirjassa Diplomatic Reminiscences before and during the World War, 1911-1917. Kirjan tekstit ilmestyivät vuonna 1920 ja Suomen ruotsinkielisissä sanomalehdissä oli siitä lyhyitä juttuja.

Mutta ne eivät kiinnittäneet huomiota alaviitteeseen kuten Aronsson.
... the Finns proper, half savage only two centuries ago, were at first entirely under the influence of Swedo-Lutheran culture, but then singularised themselves latterly by suspicious and narrow nationalism tending to the worst excesses.  

There is a fairly important strain of Finnish blood in the Russian peasant population of Central and Eastern Russia. This explains certain traits of cruelty and treachery which one sees sometimes among these populations, and which are so greatly at variance with the Slav frankness and gentleness so often apparent in the history of the Russian people.
Jo ennen DNA-tuloksia tunnettiin venäläisten ja suomalisten yhteinen veriperintö! Mutta sillä ei täällä Suomessa ole tavattu selittää venäläisten raakuutta ja pettäväisyyttä, vaikka nämä määreet on toisinaan venäläisiin liitettykin.