sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Isoviha ja Turun akatemia

Viron reissun viivyttämä reaktioni viime torstaina sosiaalisessa mediassa vilkkaasti linkitettyyn kirjoitukseen, jossa Pasi Lyytikäinen kommentoi Helsingin yliopiston taidemusiikin opetusta, jonka tilanteesta minulla ei ole tietoa. Huomioni "avoimessa kiitoskirjeessä" kiinnittyi historiaan vetoamiseen:
Ymmärän toki, että ajat ovat nyt paljon vaikeammat kuin esimerkiksi 30-vuotisen sodan, ison vihan, pikku vihan, lukemattomien nälkävuosien ja rajakahinoiden, Suomen sodan, Turkin sodan, kansalaissodan, 30-luvun lamakauden, talvi- ja jatkosodan, öljykriisin ja 90-luvun laman aikana.
Pidempään ajattelematta ja historiaa tuntematta jää käsitykseen, että yliopiston ja sen edeltäjä Turun Akatemian musiikinopetus on kulkenut katkeamatta ja häiriöttä läpi kaikkien listattujen tapahtumien. Koska olen Akatemian professorin ja kvestorin jälkeläinen satun tietämään, ettei näin ole. Akatemia pani ovensa säppiin ennen kuin venäläiset ehtivät Turkuun ja se vihittiin uudelleen 1722. Tämänkään jälkeen tilanne ei ollut "normaali". Lainaten A. R. Cederbergiä kirjasta Kahdeksannentoista vuosisadan miehiä (1924, s. 11-12)
Yliopiston tila oli ison-vihan jälkeen heikko. Se on pääsävelenä kaikissa konsistorin valituskirjelmissä, jotka Akatemian kanslerille lähetettiin. Yliopisto sai pääasiallisimmat tulonsa sille annetuista lahjapitäjistä. Nämä olivat pitkän vaino-ajan kuluessa hävitetyt tai suuresti köyhtyneet. Professorit eivät saaneet palkkojansa ja oli heidän turvauduttava, mikäli kykyä riitti, muihin ansiotöihin. [...] Oli alituista keskustelua ja erimielisyyttä siitä, mitä kirjoja kirjastoon jaksettaisiin hankkia, alituista kiistaa pienten apumaksujen käytöstä. [...] Varojen puute näkyy vielä selvemmin ehkä siitä, että yliopistolla ei ollut varoja kunnolleen palkata itselleen kursoreita, vaan annettiin heille lisäpalkinnoksi - toisen luokan stipendi.
Oliko siis - tarkasti laskettuna - "resursseja palkata säveltäjiä musiikinteorian opettajaksi 376 vuoden ajan."?


Lainaten Anu Koivusta, joka muiden ohella kommentoimatta linkitti Lyytikäisen tekstiin,
[...] miten historian omistamisesta – siitä, mikä on olennaista, mitä on tapahtunut, ketkä ovat olleet mukana, miten ja miksi – käydään jatkuvia kamppailuja. Usein niissä törmäävät tutkimustieto, populaari historiatietoisuus ja historiaan kohdistuvat halut etsiä esikuvia, selittää nykyisyyttä ja ohjata tulevaa.
Retoriikkaa ja argumentointia pitäisi vaan jaksaa tarkastella kriittisesti silloinkin, kun se ajaa itselle mieluista asiaa.

Kuva: Vuosikirjasta The Poly (1916) via Internet Archive & Flickr Commons

Virossa 2 pv: Rakvere

Lämmiteltyäni viime viikonloppuna kotikadullani ja Porvoossa, olin perjantaina valmis perinteiselle kevätreissulle Viroon. (Perinteinen merkityksessä "ainakin toista kertaa". Viime vuonna Pärnussa ja edellisenä Tallinnassa.)

Tallinnan satamasta kuljin kevyttä kenttäravia bussiasemalle, mutta en ehtinyt ensimmäiseen bussiin. Seuraava mahdollinen oli venäläinen Pietarin bussi, jonka kuljettajat pienen säädön jälkeen ottivat vastaan käteismaksun ilman lippua tai kuittia vastineeksi. Oli kuin olisi ulkomailla ollut.

Bussi vei Rakvereen ja jo kaupunkiin tullessa ritarikunnan linna näkyi mäen päällä. Kaupungistakin käsin se oli helppo löytää
ja näytti lähempää tältä.
Kiersin linnan kokonaan
ennen kuin keksin, missä oli lipunmyynyti ja sisäänkäynti.

Linnan kotisivuilta oli syntynyt karnevalistinen kuva ja kokemukseni perusteella paikkaa kannattaa lähestyä huvipuistomentaliteetilla. Linnassa oli tilaa toteuttaa monenlaisia ideoita eikä päätöksiä tehneillä ollut pipo suuremmin päätä puristanut.

Minullahan tunnetusti pipo puristaa, mutta aurinko paistoi, joten laitoin pipon taskuun. En saanut kunnollista tolkkua rakenteiden "aitoudesta" enkä tilojen tarkoituksesta. Osaksi siksi, että kylttejä ei ollut ja osaksi siksi, että viron kielen luetun ymmärtämiseni on heikkoa. Pienessä "museo"-huoneessa oli 4 vitriiniä arkeologisia löytöjä (kai?), ilmeisesti (?!) linnan alueelta. Kiitettävästi osassa esineistä oli ajoitus, mutta näilläkään kuva linnan elämästä ei rakentunut. (Museovirasto pystyi parempaan neljällä kyltillä Husholmenissa, mutta on kyllä yksinkertaisempi kohde.)



Linnan restauroidulta vaikuttaneesta ikkuna-aukosta pilkotti kirkko, jota olin linnalle tullessa käynyt katsomassa lähietäisyydeltä. Uusi infokyltti, jonka mallisia näin ja luin kaupungissa muitakin, kertoi sen olevan keskiaikainen, mutta moneen kertaan uudelleen rakennettu.
Etukäteisvalmisteluissa olin unohtanut tarkistaa mahdolliset lisäkohteet. Bussista olin kuitenkin huomannut museokyltin, jota lähdin linnasta poistuttuani hakemaan. Tarkoitti ilmeisesti Viron poliisimuseota, johon ajan tappamiseksi ostin pääsylipun.
Onneksi sen kanssa sai suomenkielisen opaslappusen, jonka avulla ymmärsin mitä osaa poliisin nyky(!)toiminnasta kussakin huoneessa esiteltiin. Huumehuone teki voimakkaimman vaikutuksen.

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Ruohon leikkuun aika? Tai urheilun?

Top Gear -stara James Mayn uuden BBC-sarjan The reassembler jaksoja löytyi laittomina kopsuina YouTubesta. Ja tottakai piti katsoa. Ekassa May kokosi polttomoottorilla varustetun ruohonleikkurin, mutta mainitsi ohimennen käsikäyttöisen keksimisen 1830. Nukanpoistajasta idean saanut mies testasi malleja yöllä pelätessään (?) ihmisten reaktioita.

Ja tästä heräsi tietenkin mieleen kysymys ruohonleikkurin saapumisesta Suomeen. Ensimmäinen sanomalehdistä löytämäni maininta Helsingfors Dagbladissa 29.7.1874 mainostaa patentoituja ruohonleikkuukoneita (Follows and Bate's patenterade Grässklippningsmaskiner). Viehättävän yksiselitteistä. Verkosta löytyy tietoa miesten yrityksestä Manchesterissä ja hyvä historiikki, joka tarjoaa patentointivuoden 1869 ja mallinnimen (Climax). Näillä hakemalla löytyy kokonainen sivu, jolta poimin tekijänoikeusvapaalta vaikuttavan kuvan.

Ruotsinkielinen Wikipedia toteaa, että ruohonleikkuria tarvittiin Englannissa harrastettujen urheilulajien kenttien ylläpitoon. Ja minä kun olin yhdistänyt nurmikon vain kartanokulttuuriin. Mutta kumpi toi nurmikon ylläpidon Suomeen? Ja milloin?

Urheilusta puheenollen

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Sananparsia Kokemäeltä, väitöskirja Kokemäestä, y.m.

21.4.
  • Kohti @Museovirasto'n kirjastoa. Toistaiseksi käytössä ja toisinaan auki.
  • #museot-haku "auki ensi sunnuntaina" maantieteellisellä rajauksella olisi kiva. Mutku ei.
23.4.
  • Saakohan eritysmenekkiä historiallisuutensa vuoksi? #helsinki
24.4.
  • Tšernobyl-muistot (1/3): Taksvärkkipäiväksi suunniteltu (perinteinen) roskien noukinta tienvarsilta peruttiin.
  • Tšernobyl-muistot (2/3): Manhattan Transfer oli ollut tulossa Suomeen konsertoimaan, haaveilin pääseväni paikalle. Petyin kun peruivat.
  • Tšernobyl-muistot (3/3): Naapurin nörttipoika tuli isänsä (fyssanmaikka) kanssa geigermittaroimaan rännejämme. #Kokemäki
25.4.
  • Päivälehden museon seminaaritilassa istuessa on käden ulottuvilla Roope-setä -lehtiä. Eivät Seppo Zetterbergin puhuessa houkutelleet.
  • Aatos Erkko siirsi vähän ennen 90-luvun devalvaatiota kaikki mahdolliset Sanomien rahat Sveitsiin. Rikkaat rikastuvat - tiedolla. 
  • Eiks joku tietokone vois tehdä neljän tunnin muistiinpanoista blogitekstin? Miksi olen valinnut tämän harrastuksen? [Tilaisuudesta kirjoittettu blogiteksti.]
  • P***a kuva kännykällä ikkunan läpi, mutta sai kiinni auringon punaiseksi värjäämästä @NatMuseum_FI tornista.
26.4.
  • Kulttuuri, jossa kasvoin eli n.s. satakuntalainen kehu. #Kokemäki
  • Kiitos Frans Leino, että kirjoitit muutakin kuin sananparren. #Kokemäki
  • Kungens 2-årsdag. Yhtä hurmaava kuin tyttärentyttärensä tuoreemmassa pr-materiaalissa.
27.4.
  • Tuomas Äystön mukaan virallisesti julkiset asiakirjat ovat todellisuudessa tavoittamattomissa.
  • #sananparsi vaikutti ensin järkevältä. Sitten muistin peltojen lannoituksen oleellisuuden. #Kokemäki
28.4.
  • F. Leinon kommentti kääntää tutun sananparren positiiviseksi kokemani viestin päinvastaiseksi. #Kokemäki
  1. Tiedotteen lisäksi verkossa julkaistiin Ella Viitaniemmen väitöskirja Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786
  2. Pikaisessa läpiluvussa huomasin nimeni sekä kiitetyissä että yhdessä lähdeviitteessä (!).
  3. Talonpoikaisista toimijoista esiin nousi Matti Köönikkä, jonka tunsin ennestään Schönberg-veljesten isänä ja oman esi-isäni isännän paikan "ottajana".
  4. Varsinainen tutkimusaihe toi mieleen Janne Haikarin väitöksen, jossa muistaakseni oli samoja teemoja. Pitäisi vertailla ajatuksella. Joskus.
  • Toistaiseksi minua on historiatapahtumissa tervehditty "ai niin, tottakai sä olet täällä". Ei ole ainoa vaihtoehto.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Perinneruuista

Lapsuuden maisemani (tiedättehän? Kokemäen) perinneruokia ovat piimäjuusto ja ohraryynipuuro. Ainakin. En itse asiassa mieltänyt piimäjuustoa satakuntalaiseksi "erikoisuudeksi" ennen kuin olin muutamia vuosia sitten seisovan pöydän ääressä toistaustaisten kanssa.

Ohraryynipuuro on minulle vieraampi. Harvoin olen syönyt enkä ikinä nähnyt tehtävän. Mummolle ostettiin askillinen myyjäisistä tms. jos saatiin. Hänelle se oli suurta herkkua.

Koska tekotapa ja raaka-aineetkin (ohraryynejä lukuunottamatta) ovat epäselviä, en pysty vertaamaan niitä 1700-luvun kokkauksen kanavalla esitettyyn reseptiin barley gruel. Ulkonäkö ainakin vastaa suomalaista. Mutta viiniä ohraryynipuuroon tuskin tulee.

Perinteisyys ei tarkoita ainutlaatuista. Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehdessä Väki 1/2016 on teemana Ruoka&Juoma. Anni Huttunen kirjoittaa matkasta, jolla häneltä kysyttiin suomalaista perinneruokaa:
Turkulaista perimääni kunnioittaen etsin syvästi vihaamani klimppisopan reseptiä ja olen hetken toiveikas. Tässä näyttää olevan puhtaasti suomalainen - joskin kuvottava - ruoka. Pettymys on kuitenkin suunnaton, kun dumpling soup hakusanoilla löytyykin lähes samanlaisia ohjeita, jotka juontavat juurensa kiinalaiseen, korealaiseen ja (jälleen!) irlantilaisen keittiöön.
Samassa lehdessä Sonjis Laine kirjoittaa ruokamuistoista ja identiteetistä vispipuuron kautta
Vakiinnuttuaan sellaisenaan suomalaisten ruokapöytiin se kuitenkin lunasti paikkansa kansallisena erityisruokalajina, ja sen rooli identiteetin rakentajana muuttui selkeästi luokkarajojen vetäjästä yhteneväistäväksi perinneruuaksi, jonka merkityksessä yhdistyvät traditioiden nostalgisointi ja somalaisten luontosuhde. Samaan aikaan vispipuuron paikalliset nimitykset ja olomuodot sulautuivat yhdeksi, merkityksessään koko ruokalajin historiaa kantavaksi nimeksi. 

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Suomalainen seikkailija valistusajalla

Taustamusiikkisuositus. Hassisen kone: Levottomat jalat

Ennen kuin muistelmaharavointini kautta käsissäni oli A. O. Cederbergin kirja Kahdeksannentoista vuosisadan miehiä (1924) en ollut koskaan kuullutkaan Georg Ståhlbergista. Cederbergille hän on "seikkailija Jumalan armosta, valistusajan monipuolisten harrastuksien ja tuhattaituruisen olemuksen luonteenomainen edustaja".

Georg Ståhlberg syntyi pikkuvihan aikana Raahessa ja aloitti yliopisto-opintonsa Turussa vuonna 1759. Opinnot olivat tuskin alkanet, kun hän oli jo takaisin Raahessa, jossa toimi kolme vuotta opettajana. Sitten lähti (oman ilmoituksensa mukaan) Venäjälle, jossa oli alkanut Katarina II:n aika. Väliin jääneen vuoden hän ilmeisesti oleskeli Pohjois-Karjalassa, jonka tuntemisesta on myöhempiä viitteitä.

(Kirjoittamassaan kirjassa, joka alempana mainitaan, hän kertoo s. 152-174 "eräästä ruotsalaisesta säätyläismiehestä", joka 23-vuotiaana [1764?] oli lähtenyt ulkomaille ja palatessaan 6-7 vuoden jälkeen lähestyy näkemyksillään Kustaa III:ta ennen kuin tämä oli kuningas eli ennen vuotta 1771.)

Epäselvien vaiheiden jälkeen Ståhlberg itse väittää 17.2.1769 kirjautuneensa Köningsbergin yliopistoon, mutta opiskeli siellä korkeintaan kuusi kuukautta ennen siirtymistään Gotlannin Visbyhyn, jossa hän toimi papillisissa tehtävissä kolmisen vuotta. (Kuva Visbystä kirjasta Rambles in Sweden and Gottland: with etchings by the wayside. British Libraryn digitoimana.)

Kunnes julkaisi kirjan "Mietekirja vääriä ihmeitätekeviä kristuksia ja profeettoja sekä salaista väkivaltaa ja murhaa vastaan", josta Ståhlberg sai syytteen. Siitä hänet vapautettiin selityksellä, että kirjoittaja ei ollut täysijärkinen. (Cederberg ei ollut kirjaa, joka oli lähetetty kaikille Ruotsin yliopistoille, nähnyt eikä tiennyt oliko siitä säilynyt kappaletta.)

Syksyllä 1772 Ståhlberg oli takaisin Suomessa pyytämässä nimitystä saksankielen dosentiksi Turun Akatemiaan. Tätä hänelle ei annettu, mutta mies jäi yksityisopettajaksi kaupunkiin. Pari vuotta myöhemmin hän yritti väitellä oikeustieteessä, mutta konsistori ei hyväksynyt tutkimustaan. Moninaisten vaiheiden jälkeen Ståhlberg jätti Turun alkuvuodesta 1775 ja kirjautui maaliskuussa Upsalan yliopistoon. Ruotsissakaan ei ollut mukavaa ja matka jatkui saman vuoden syksyllä Englantiin.

Tai ehkä Skotlantiin, sillä Edinburgissa painettiin vuonna 1776 kirjansa An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede. Tämän sisällöstä kerron erillisissä blogikirjoituksissa myöhemmin. (Kuva kirjasta Reminiscences of Old Edinburgh. Digitointi British Library.)

Ståhlbergin vaiheet Englannissa sekä mahdollisesti Länsi-Intiassa ovat Cederbergille tuntemattomat. Kotivuori tietää ylioppilasmatrikkelissaan, että Ståhlberg kirjautui ylioppilaaksi vielä Leideniin 26.5.1777 ja oli jossain välissä (väittänyt opiskelleensa?) opiskellut myös Erfurtissa, Montpellierissa ja Pisassa.

Jotenkin hän päätyy uudelleen Venäjälle, laillistetaan lääkäriksi ja määrätään toimeen Vologdan kuvernementtiin vuonna 1785. Myöhempää tietoa Georg Ståhlbergista ei ole. Hänen mahdollisesti hoitamiensa venäläisten jälkeläiset tulivat valokuvatuksi runsas sata vuotta myöhemmin. (Sergei Mikhailovich Prokudin-Gorskii Collection (Library of Congress) )


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Lehdistöhistorian iltapäivässä

Eilinen Lehdistöhistorian iltapäivä alkoi tervehdyssanojen ja filmin pätkän jälkeen Seppo Zetterbergin viihdyttävällä ja asiantuntevalla katsauksella Päivälehden historiaan. Vihdoinkin sain faktaa teatteriesityksen taustaksi. Lopuksi Zetterberg mainosti Viron digitoituja sanomalehtiä ja arkistoja. Edelliset verkossa pidemmälle kuin Suomessa mutta Rahvusarhiivin digitointien paremmuus Arkistolaitokseen verrattuna jäi epäselväksi.

Antti Blåfield kertoi Hesarin päätoimittajista kirjoittamansa kirjan lähteistä. Muistelmien löytymiseen oli m.m. auttanut arkistossa olleen sukutaulun tuttu nimi, jonka lapsi oli tuttava ja tiesi kirjan. Viimeisimmistä päätoimittajista Blåfield sai tietoa haastatteluaineistosta, jota Sanomassa on koottu 80-luvun puolivälistä alkaen. Sen historiasta kertoi Arto Asikainen, joka on yksi nykyisin haastatteluja tekevistä. Todella hienoa dokumentointityötä, jota unelmamaailmassa olisi muidenkin alojen työpaikoilla.

Kahvitauon yhteydessä Päivälehden museonjohtaja Saila Linnahalme kertoi museon vaiheista ja viimeisimmästä uudistuksesta. Eirassa asuessani museo oli kirjastoreissureitilläni, joten olen siellä joitakin kertoja käynyt (dokumentoidusti 2012, 2012, 2013, 2015), mutta remontin jälkeen "on pitänyt". Nyt näin vain vilauksen ja "täytyy saada aikaiseksi" perusteellisempi käynti.


Linnahalmeen mukaan vanhaa perusnäyttelyä tehdessä oli rakastuttu lähteisiin ja tuloksena oli 1800-lukua painottanut ja sisäänlämpiävä esitys. Nyt on luovuttu kronologiasta, tuotu esiin asiantuntijoiden näkökulmia ja käytetty kuvaa. Kuvaseinä vaikuttikin toimivalta idealta. Yksittäistä kuvaruutua koskettamalla saa esiin siihen liittyvät asiasanat, joista valitsemalla saa uuden setin kuvia seinälle.
Tilaisuuden osaanottajia houkutteli myös mikrofilmisimulaattori, jolla saa nuppeja kääntämällä kaikki vanhat Päivälehdet ja Hesarit eteensä.

Tilaisuus jatkui Päivälehden arkistossa, jossa kuuntelin ensin Tenho Kokkosen esityksen arkiston sähköisistä aineistoista ja lehtitietokannoista. Edellisten joukossa on vasta muutama sähköpostiarkisto, joiden käyttöön liittyy sekä eettisiä että teknisiä kysymyksiä, jotka ovat ratkaisematta.

Lehtitietokantoja on useampia, mutta niillä on yhteinen käyttöliittymä, jonka ääreen pääsee varaamalla arkiston verkkosivuilla ensin ajan ja menemällä sitten paikalle. Jäin nyt (toisin kuin joskus "kaverilta kysyessä") siihen käsitykseen, että vuotta 1990 edeltävä aineisto on koneluettu ja haku toimii sen tarkkuudella. Eli ehkä olisi pitänyt käydä täällä talohistoriikkia tehdessä? Mieltä kaihertava kysymys selviää vain rohkaistumalla kokeilemaan. Joskus.

Hesarin verkkosivuista on myös sähköinen arkisto, jonka versionhallinnasta jäin siihen käsitykseen, että talletuksi tulee vain uutisen viimeinen versio. Ja vain sen teksti, ei muotoilua eikä mainoksia y.m. sälää. Eli alkuperäistä kontekstia.

Lopuksi pääsin arkiston johtajan Pekka Anttosen seurassa arkistomakasiineihin. Kelloa katsomatta hän esitteli ryhmällemme monipuolista aineistoa, joka tuli lähimmäksi omia aiheitani Isa Aspin kirjeen kohdalla. Hänhän oli Fanny Hohenthalin lapsuudenystävä. Niin ja olenhan minä J. H. Erkkoakin "tutkinut" ja arkistoaineisto voisi katsausta syventää... Todisteena siitä, että arkistomateriaalissa oli yhteyksiä moneen suuntaan, Anttonen näytti meille viimeiseksi Aku Ankalle lähetettyjä lukijakirjeitä.