lauantai 25. kesäkuuta 2016

Satunnainen sitaatti syntymäpäivänsä tietämisestä

Hilda Käkikoski päiväkirjaansa 2.2.1904:
Näinä päivinä olen täyttänyt 40 vuotta. En varmuudella tiedä syntymäpäivääni: kastekirjassa on helmik. 6 p., mutta se on luultamasti sen pojan syntymäpäivä, joka kastettiin samassa vedessä kuin minäkin. Äitini sanoo, että olin syntynyt tammik. 30 p. ja siitä on kummien kirjoittama todistus Helsingin kirkonkirjoissa. Mutta nyt on minulla myös hämärä muisto siitä, että äitini olisi sanonut minun syntyneen sunnuntaina. Mainitsin sen viime vuonna ystavälleni Miss Frances Weissille (Tukholmassa), joka kysyi syntymäpäivääni. Hän kirjoitti minulle heti sen jälkeen saaneensa selville, että tammik. viimeinen sunnuntai 1864 oli - 31 päivä eikä 30. Hämmästyin ja vähän häpesin, mutta en huolinut muuttaa kirkonkirjoihin
Hilda Käkikoski kirjeittensä ja kirjoitelmiensa valossa. Toim. Tilma Haimari. 1913. s. 305.
Kuva ote Velikullan 11/1907 kannesta.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Juhannuksen tunnelmaa

En ole luonut blogiin asiatunnistetta juhannus, mutta julkaissut kuitenkin tähän aikaan vuodesta juhannusaiheisia tekstejä sekä kuvia:
Kun edellisestä pidemmästä kierrätysjulkaisusta oli sentään pari vuotta niin rohkenen juhlistaa tätä keskikesää lainauksella Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoitetusta romaanista Ylioppilaita: kuvaus pohjalaisista ylioppilaista Turun yliopistossa (1909). Finnen kuva Ampiaisesta 22/1910.
Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt Juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun joukolla mentiin. 
Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha, miesmuistia kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai pakokauhun tyttölaumassa aikaan. Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään. 
Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi Juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa. 
Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähitysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin väliltä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eikä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Mitä väliä on historialla ja eläimillä?

Tampereella julkaistiin alkuvuodesta Marko Nenosen juhlakirjaksi artikkelikokoelma Mitä väliä historialla? Toimittajien Tiina Miettinen ja Raisa Maria Toivo samannimisestä aloitusartikkelista näkyy, että tapaus Lepola ei ole vieläkään unohtunut. Ei ole maltettu/haluttu kuitenkaan kierrättää Marko Tikan termiä elämäntapahistoritsija vaan nyt "muisteluhistorian kokemusasiantuntijat tietävät toisin ja mielestään paremmin kuin tieteellisen historian tutkijat."
Yhä useammin harrastajahistorioitsija päätyy mediassa vastakkain ammattihistorioitsijoiden kanssa. Sama tilanne on virallisten lääketieteen edustajien ja vaihtoehtohoitoja tarjoavien kanssa.
Auts. Olenko huono harrastajahistorioitsija, kun en ole päässyt mihinkään mediaan riitelemään ammattilaisten kanssa? Pitääkseni yllä skismoja edes blogissani ihmettelen ääneen, että pitkien Austen-sitaattien lähteeksi on merkitty englanninkielinen kirja eli että artikkelin kirjoittajat ovat katsoneet itsensä ammattilaisia pätevämmiksi kaunokirjallisuuden kääntäjiksi. Wikipedian mukaan kyseisestä romaanista olisi ollut käytettävissä kaksi suomennosta.

Kirjan artikkeleista minua kiinnosti eniten (eli luin ainoana alusta loppuun) Tiina Miettisen ja Hilja Toivion Jalorotuisuuden juurilla. Ihminen ja hevonen. Miettinen aloitti kuvaamalla eurooppalaisen aatelin sukukäsityksiä ja sukupuukirjauksia, jotka huipentuivat näkemään aatelin "omana ihmisrotunaan, joka oli osa Jumalan säätämää yhteiskuntajärjestystä, mutta samalla vuosisatoja kestäneen jalostuksen tulosta.".

Tämän jatkumoksi voidaan nähdä englantilaisen kotieläinjalostuksen uusi teoria ja käytäntö 1700- ja 1800-luvun vaihteesta eteenpäin. Lopettettiin "eri eläintyyppien risteytykset" ja aloitettiin kotieläinten jalostus erillisinä rotuina. (Tässä Toivion osuudessa terminologia hieman horjuu ja minulle jää epäselväksi oliko hänestä "rotuja" olemassa ennen tätä jalostusmallia.)

Ruotsalaisesta 1800-luvun sanomalehdestä leikkaamani vitsi
kertoo ajan kansanviisaudesta, mutta toisaalla rotujalostuksesta sikisi samoihin akoihin ajatus, että aiempaa tieteellisemmällä jalostuksella saataisiin aikaan parempi ihmis"rotu". Ja näin syntyi eugeniikka.


Ihmisten ja eläimien historia kietoutuu monin tavoin yhteen ja siitä(kin) on kai kyse Turun linnan äskettäin avautuneessa näyttelyssä Outo luonto – Ihmisen ja eläimen yhteinen polku. En ole vielä sitä nähnyt, toivottavasti saan tilaisuuden. Odotan innolla myös syyskuun näyttelyä Museum on nonhumanity –Epäihmisyyden museo.

Verkossa on auennut Suomen kennelliiton koiramuseo. Johanna Viitanen on perustanut verkkojulkaisun Eläinesseet, jossa käsittellään eläinten ja eläinsuhteen tutkimusta. Ensimmäisessä esseessä Jos luut puhuisivat Viitanen kirjoittaa hevosen historiasta Suomessa. Tähän ja Toivion tekstiin liittyen mainittakkoon vielä Anna Ettalan gradu Suomenhevosen geneettisen vaihtelun arviointi sukupuutiedoista.

Molemmat kuvat Teuvo Pakkalan kirjoittaman aapisen kuvituksesta. Ainakin alempi Venny Soldan-Brofeldtin kynän jälkeä.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kummitukset ylittivät kynnyksen

Maaliskuussa Kari Hintsala linkitti FB:n Skepsis-ryhmään Vantaan Sanomien uutisen, jossa kummituskierroksia pidettiin ennakkoluulottomana ja rohkeana hankkeena, joista muut kunnat voisivat ottaa mallia. Kiirehdin kommentoimaan, että "Uskalias on hieman hassu sana, kun Helsingissä kummituskävelyt on myyty jatkuvasti loppuun." ja jäin toiveikkaana odottamaan, että Skepsis-henkiset teilaisivat tämän höpsötyksenä pitämäni ilmiön.

Mutta ei. "Nuo kävelyt kuulostavat kivalta tavalta levittää kansanperinnettä ja -tarinoita." Levittäisivätkin kansanperinnettä, mutta onko kukaan 2000-luvulla kuullut tarinoita nähdyistä tontuista tai kirkonväestä? En minä ainakaan. Vaan kerta toisensa jälkeen mystisiä ääniä ja tuntemuksia, kuten Werstaan kierroksellakin Museoiden yönä.

Se, että huumorintajuni tämän teeman suhteen on täysin loppu, selvisi tänään kun tuttavani jakoi 0100100:n mainosvideon. Siinä nimetön museolehtori Kuopion kulttuurihistoriallisessa museossa toteaa "Täällä on kaikenlaista semmoista - ääntä. Tuntuu, että tässä kävisi joku."

Tässä vaiheessa oltiin vielä Werstaan linjoilla. Mutta sitten kysymykseen "Jos museon käytävillä liikkuu levottomia sieluja, keitä he ovat?" ei riittänyt vastaukseksi rakennusmies nimeltä Matti vaan museolehtorille oli kirjoitettu repliikki "Ja täällä on muotokuva Kustaa Killisestä, joka oli kuopiolainen vaikuttaja. Ja hänestä on myös arveltu, että voisiko hän olla jonkinlaisena haamuna täällä museossa."

Tässä vaiheessa sain hepulin, sillä Killinen on Kokemäen vuosiensa takia minulle "tuttu", jonka elämäntyössä on arvostamista ja kertomista ilman mitään satuiluja. Eikä niitä haamujuttuja tarvitsisi kertoa niistä muistakaan ihmisistä, joiden elämät ovat omalla tavallaan yhtä arvokkaita. Ei kaupunkierroksilla, ei museo-opastuksissa eikä näitä parodioivissa mainoksissakaan.

Kuva Arthur Conan Doylen hengestä kuvattuna spritismi-istunnossa - mukamas. Nationaal Archief

Miten kellot saatiin ennen aikaan?

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani oli vielä neiti Aika, jolle soitettiin, kun ei jaksettu odottaa radion aikamerkkiä. Mutta miten kellot saatiin (joten kuten) aikaan ennen tätä?

Eipä ollut tullut mieleen, että käytettävissä oli (myös lapsuudesta tutut) almanakan antamat auringon nousu- ja laskuajat. Tosin jos halusi kellon aivan oikeaan aikaan niin ajoitus Helsingin mukaan heitti minuutteja sekä itäisessä että läntisessä Suomessa. Maanmiehen ystävä selosti 13.4.1844 mistä tämä johtui sekä korjaukseen vaatidittavat laskelmat, jotka alkoivat siitä, että "päivän seisomisen aikana, Juhannuksena eli jouluna, pannaan siihen paikkaan johon päivä sopii paistamaan yksi 2-3 tuuman pituinen neula eli puikko pystyyn: puukstaavi a. Sen ympäri vedetään cirkeli niinkuin kuvaus näyttää."

"Kuin nyt puikon pään kuva tapaa tämän cirkelin edellä puolen päivän, niin siihen tehään merkki, ja samalla tavalla myös jälkeen puolen päivän. Näitten merkkein keskivälissä pitää sitten puolipäivän piirin a b olla. " "Tämmönen piiri näyttää nyt joka selkiä päivä, kuin puikon kuva tapaa sitä, puolen päivän." Eli on saatu aikaan aurinkokello, jonka hienosäätö jutun lopussa menee yli ymmärrykseni.

Helsingissä päästiin helpommalla. Auringonnousun aika täsmäsi todellisuuteen ja lisäksi verkkosivujen kertoman mukaan näytettiin Helsingin observatorion "tähtitornista helsinkiläisille aikamerkki, kun joka päivä tornin huipulla pudotettiin aikapussi alas tangostaan tasan kello 12." "Korkealta, puuttomalta kukkulalta merkki näkyi kaupungillekin hyvin. Aseman kellokin rukattiin aikapussin mukaan oikeaan aikaan. Observatorion päällikkö Päivi Harjunpää kertoo, että tieto lähetettiin lennättimen avulla muille asemille. Laivoille aikapussi tarjosi virheettömän navigoinnin, jolle pontta antoi myös Katajanokan kanavan rannalta ammuttu kanuunanlaukaus." Aikapussi on ainakin vuonna 2012 ollut esillä observatoriossa.

Useat yritykseni löytää tästä päivittäisestä toiminnasta maininta sanomalehdistä ovat epäonnistuneet. Missään ei ole myöskään tullut vastaan sen loppumisen ajankohtaa.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Sisämaan asunnoista ja pieneliöistä

Georg Ståhlberg kirjassaan An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede kuvaa Suomen pohjoisten tai koillisten maakuntien asumuksia.

Pirttien hirsirakenteisuus ja koristelemattomuus oli mainitsemisen arvoista brittiyleisölle.
Koska ostotavara on pitkän matkan päässä kuten aiemmin todettiin, ei taloissa ole ikkunoita tai tiilisiä savupiippuja rautaosin.
Savupirtin lämmitys tehtiin kerran päivässä, yleensä aamulla.
Valaistukseen käytettiin savuttavia päreitä, joita ilman talvella pärjättiin vain pari keskipäivän tuntia.
Tämä kaikki on suomalaiselle historianharrastajalle tuttua, kuten myös talviasuminen yhdessä yhteisessä huoneessa jopa kolmenkin perheen kesken.
Rikkaammilla on kaksi huonetta, mutta niitä tuskin koskaan käytetään yhtä aikaa. Ståhlbergin esittämä syy tähän yllättää. Syöpäläisten torjunta.

maanantai 20. kesäkuuta 2016