lauantai 15. heinäkuuta 2017

Entinen linnanvanki Jaakko Lind (3/5)

Kertomukset 1800-luvun alkupuolella eläneestä rosvosta jatkuvat.
Eräänä yönä, kun Lind kulki Messukylän kirkon sivutse, rupesi hän miettimään, saisiko kentiesi iki-vanhasta temppelistä jotakin hyödyllistä tavaraa. Hän menee likemmäksi, ja peljästyy ensin, kun hän kuulee jotain liikkuvan kirkonmaalla, mutta kun tarkemmin tutkittuaan ei löydä vaarallisempaa vihollista kun lukkarin hevoista, joka omistajan luvalla tahi luvatta on tullut kirkonmaahan, menee Lind kirkolle ja nykkii lyijyä pois ruutujen välistä muutamista ikkunoista — Lyijyn sulatti hän sitte isoksi tönkäksi, jonka pani nupiksi paksun nuora-palasen päähän sota-aseeksi käytettäväksi taisteluissa lain apu-miehien kanssa, jotka päivä päivältä häntä aina enemmän ahdistivat. 
Mutta kuitenkin Lind aseineen otettiin kiini vähän ajan päästä. Sillä kun hän eräänä päivänä väsyneenä oli pannut maata Hatanpään kartanon ha'assa, väkevä talontorppari, Isoportti nimeltä, ja hänen toverinsa ottivat Lindin kiini ja jättivät hänen oikeuden käsihin.
Kun sitte Lind, matkalla Tampereelle, jossa häntä neuvohuoneessa piti tutkia muutamista varkauksista, vankina oli Siivikkalan vanginvartijan tilalla Pirkkalassa, puhutteli kiroten eräs renki häntä tällä tavoin: "sinä olet tätä ennen saattanut kyyneleitä monen vanginvartijan silmihin, mutta katso, tästäpä et' toki pääse irti". Tämä puhe ja tämä vakavuus suututti Lindiä kovasti, niin että hän itsekseen ajatteli ja päätti: "No, kah', tästäpä juuri pitää minun päästä". 
Päivän kuluessa Lind vanhan ruostuneen naulan huomasi seinän raossa liki itsensä. Kyll', muuta ei hän tarvinnutkaan. Yöllä otti hän naulan, avasi sillä kahleinsa lukon ja karkasi, tok' olivat jalka-kahleet vielä jaloissa. 
Rannasta löytää hän veneen ja sillä kulkee Näsijärvellä saarehen, jonka luulee pimeässä mannermaannokaksi. Sinne tultua, veneen mättää kiviä täyteen, lykkää sen ulos ja antaa sen painua järven pohjaan. Kohta hän julmasti pelästyen huomaa ett'ei hän olekkaan niemellä, mutta että hän on suurella saarella, josta poispääseminen on vallan mahdotonta. 
Tässä täytyi hänen elää lähes viikon-ajan ja ruokaa ei ollut hänellä muuta kun leipä-palanen, joka sattui olemaan taskussansa, ja vähäisen marjoja, joita hän poimi. Tämä oli syksyn loppupuolella, Mikonpäivän aikana, ja kovin oli kylmä, etenkin öillä. Jalka-raudat polttivat hänen sääriänsä ja jalkojansa ja vaikuittivat niihin kylmän vihat. Saaressa ollessaan Lind terävillä kivillä viilasi kahleitansa saadaksensa niitä pois jaloistansa, ja tämä onnistuikin hänelle; mutta minkä julman tuskan rautojen viilaaminen teki kylmän-vihoista kipeöihin jalkoihin, voipi tuskin ajatella, ja ainoasti Lind'in rautaluonto voi tämän kärsiä. 
Nälkään nääntymäisillään ja hyvin vaivaloisena näkee hän muutamana päivänä muutamia miehiä veneellä lähestyvän saarta, johon miehet tulivat puita hakkaamaan. Heti teki Lind päätöksen. Hän menee piiloon ja on siellä niin kauvan kun miehet jonkun matkan ovat kerinneet mennä maalle, syöksee sitte heidän veneesen, ja lähtee sillä mannermaalle. Miehien huutaessa ajatteli Lind: "ei teillä hätää ole; kyll teidät etsitään ja tuodaan kotiin".
Nyt kuullostaa tarina tutulta! Ulkomaisen matkailijan kuulemassa versiossa saaresta rosvo Lindin "pelasti" kaksi naista, mutta selvästikin kyse on samasta hahmosta. Josta en blogitekstiä väsätessäni löytänyt muita lähteitä enkä tiedonantajia.

Kuva: Kyläkirjaston kuvalehti 8/1896

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Taidemuseo, jossa ei saa valokuvata

Jätettyäni tiistaisella Tampereen museokieroksella Vapriikin taakseni suuntasin Milavidaan, jossa tein yhden museovierailijaurani nopeimman läpikävelyn. Vaihtuvassa näyttelyssä on kymmenen (10) pukua, voin kertoa.

Jatkoin kohti Kustaa Hiekan taidemuseota, jonka lukittua ovea olen kiskonut ja kironnut ainakin kolme kertaa viime vuosina - siitä lähtien kun Tampereen taidemuseolle mennessä sen joskus huomasin. Ja sain taas seisoa lukitun oven edessä, sillä aukeamiseen oli runsas tunti. Tampereen taidemuseo auttoi ajan tappamisessa kuin myös Amurin museokahvila.


Museon aulassa vierasta odottaa korillinen kengänsuojia, joita inhoan pelätessäni kompastumista. Negatiivisena voi nähdä myös tiukan viivan kameran kuvan päällä. Mutta ainakin viesti oli selkeä ja toistettiin vielä kussakin kerroksessa.

Taidemuseoksi rakennettu ja vuonna 1928 valmistunut rakennus on yhtä komea sisältä kuin ulkoakin. Taidetta kerännyt Kustaa Hiekka asui täällä elämänsä viimeiset vuodet, joten vaikka kyseessä ei ole kotimuseo on huoneissa interiöörituntua. Kukin huone on saanut nimen Hiekan henkilöhistoriasta, jota saa näin pienen palan kerrallaan - ellei halua lukea A4:sta teoskansion alusta. Sekin kyllä kannattaa.

Taide on 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Vahvan déjà vu -fiiliksen sain Juho Rissasen työstä ja kassan takana istunut vahvisti, että se oli ollut lainassa Didrichsenin näyttelyssä. Muistini ei ole vielä täysin mennyttä!

Muut teokset tuntuivat uusilta eli niitä ei ole toistuvasti käytetty kuvituksissa. Esimerkiksi Alexander Laureuksen Vainottu viattomuus istuisi nais- tai kulttuurihistoriaan, vaikka sitten onkin todennäköisesti Suomen ulkopuolella tuotettu.

Tauluista ehdoton lempparini on Kaarlo Vuoren Poku (Kustaa Hiekan hevonen) vuodelta 1894. Pitkä komea ja vaalea harja auki on hevonen kuvattu perspektiivittömästi lähes yksiväristä taustaa vastaan. Mieleen tuli oitis George Stubbin Whistlejacket (1762). Poku on paljon pienempi taulu ja hevosella kaikki jalat maassa, mutta Vuoren on täytynyt tuntea Stubbin työ.

Olisi ollut kiva ottaa edes muutama tunnelmakuva houkuttelemaan lisää kävijöitä museoon, mutta toisaalta oli hauskaa keskittyä täysillä omaan kokemukseen.

P. S. Jos haluat nähdä Egyptistä tuodun muumion käden, niin sellainenkin Hiekan taidemuseossa on esillä.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Nukkeja, sotilaita, pelejä ja merkkejä

Katsastettuani Vapriikissa Birckala 1017:n tein kierroksen uutuuksiin ja muuttuneeseen.

Yläkerran lelumuseo (tai sellaisena sen olen hahmottanut, en muista varsinaista nimeä) oli muuttunut Nukkekekkereiksi. Iso huone oli nyt Gunvor Ekroosin (Haiharan nukkemuseo) kokoelman esittely.

Tätä ennen oli pieni kokoelman historiiikki, jossa erillisen vitriinin oli saanut kokoelman alku. En kirjoittanut muistiin mistä maasta tämä Ekroosin lahjana saama pieni esine oli.

Keräämisessä olennaista on rajanveto. Ekroos on on laskenut nukeiksi rituaaliesineiltäkin näyttäviä tapauksia. Näyttelyssä pyörineessä filmissä hän kutsuu jonkun kirkon lattian alta löytynyttä keskiaikaista puuveistosta "Suomen vanhimmaksi nukeksi".

Mutta isoon huoneeseen mahtuu toki perinteisempiäkin nukkeja. Ja erikoisempia kuten ruotsalainen synnyttävä nukke vuodelta 1973.

Seinään upotetut ja kehystetyt vitriinit näyttivät hauskoilta.

Kahdessa pienemmässä huoneessa oli tilaa leikkiä. Lego-pöydän ääressä ei ollut ruuhkaa, joten kokeilin kestääkö tuoli painoni ja osaanko vielä laittaa palikoita yhteen. Lopputulos:

Hymyillen lähdin siis Nukkekekkereiltä, mutta samaa ei voi sanoa Pajarin pojat -näyttelystä kakkoskerroksessa. Vaikka tutustumiseni ei ollut mitenkään intensiivistä, onnistuin lukemaan tarinan pätkän, joka sai kyyneleet valumaan.

Pelimuseon värillinen portti oli kutsuva, mutta kun Rupriikin puolelta hahmotin, että vanhin historia (lyhyydessään) oli toisessa päässä, niin aloitin sieltä. Yksi (eli 25%) videopiste ei toiminut, miten lienee näyttelyn lukuisten tietokonepelien kanssa? En testannut.

Tämän kirppupelin toimivuudesta minulla on käytännön kokemusta. Samanlainen päätyi minulle äitini lapsuuden kodista.
Lopuksi kurkistin Postimuseon vaihtuvaan näyttelyyn. Lähinnä tuli mieleen tämän viikon maanantaiaamu kun ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen yritin löytää talouteni kirjekuoria postia lähettääkseni.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Birckala 1017

Kävin eilen Tampereella, pääkohteena Vapriikin Birckala 1017 -näyttely. Lehdistössä siitä on näkynyt "viikinkikylä" -otsikoita ja pelkäsin pahaa. Turhaan. Mikä sitten tarkoitti etten oppinut suuremmin uutta.


Vapriikin kellariin toteutettu näyttely on hyvin perinteinen, sillä hyvällä tavalla. Tekstiä on järjellinen määrä, esineitä on vitriineissä ja niissä on tarpeelliset tunnistetiedot. Viimeksi mainituista kävi ilmi, että esineistä monet olivat muualta kuin Tursiannotkosta (Pirkkalan kylästä).

Modernimpi lisä on ääniopas, jossa saa kuunnella vuoteen 1017 kuviteltujen henkilöiden kuvausta oman aikansa elämästä. Hyvin kirjoitettuja ja esitettyjä sekä sopivan pitkiä pätkiä. Erityisesti pikkupoika oli hauska. Mutta hänen osuudestaan jäi vaivaamaan ulkomaan tuonnin osuus. Vain aseita eikä ollenkaan myöhemmin merkittävää suolaa? Olisi pitänyt lukea kyltit samaisesta aiheesta huolellisemmin.

Toisaalla näyttelyssä tavasin tarkasti lauseen "Sukupuoliroolit olivat viikinkiajalla tiukkoja, mutta eivät täysin joustamattomia." Mihin lähdeaineistoon tällainen väite voi perustua?! Antropologiseen vertailuryhmään? "Ei täysin joustamattomia" antaa mukavasti vetkutteluvaraa...

Konventionaalisesta naistyöstä puhuen, tekstiilikäsityöt olisivat voineet olla esillä näkyvämmin. Roolivaatteet olivat pimeässä kulmassa aseiden varjossa, pystykangaspuut hämärän pirtin nurkassa, värttinä yhdessä vitriinissä ja kasvivärjätyt langat toisaalla roikkumassa.

Myös muu raudaton käsityö olisi kaivannut jotain lisää esitykseensä. Tursiannotkon tähdet eli luiset lusikat olivat vitriinissään niin pieniä ja värittömiä, että melkein kävelin ohi.

Näyttelyyn tutustumiseen meni minulta tunti ja varmasti enemmänkin olisi voinut kuluttaa aikaa. yhden nurkan takana innostuneita pelaajia keränneitä tietokonepelejä ei tarkastanut ollenkaan.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kerran kuulutetut 1771-1778

Viralliset kuulutukset 1700-luvulla julkaistiin virallisessa lehdessä ja kolmeen kertaan. Dagligt Allehandaan painettiin kuulutukset vain kertaalleen ja niiden luonne on yksityisempi. Harmittavasti useimmista puuttuu hakijan henkilöllisyys ja hakemisen syy. Mutta kun suomalaisiakin on joukossa...

2.3.1771: Pyydettiin tietoa merimiehen leskestä Brita Mattsdotter Eekman, joka oli kotoisin Pirkkalasta

5.6.1772: Tullimies Jonas Svenssonia Vaasasta pyydettiin seuraavassa lehdessä ilmoittamaan missä ja milloin hänet voisi tavata.

25.11.1773: Heikki, joka oli kotoisin Heikkilän talosta, Törmäisen kylässä Paattisten kappelissa, oli ottanut palveluspaikan Föglön pappilassa Ahvenanmaalla, vaikka oli suomenkielinen ja puhui "litet svenska". Hän oli 7. ja 8. marraskuuta välisenä yönä karannut ja uskottiin hänen lähteneen Tukholmaan. Tuntomerkit: "är af medelmåttig längd, hwitlett ansigte, swart hår och ögonbryn, har huggit sig illa i fingrarne på högra handen; warit klädd med twänne Tröjor, den öfwersta randig med ljusblå botten, hwita Wallmars- och blå Klädes-Byxor, Läder-Hatt, blå- och hwit-brokig Natt-Mössa samt hwita Ull-Strumpor. "

Olisiko vuonna 1748 syntynyt Henrik Henriksson, joka on rippikirjasta vedetty yli?

4.7.1775: Kirkkoherran poika T----:stä, läheltä Turkua, oli oleskellessaan Ranskassa kaksi vuotta sitten oli saanut maanmieheltään lainan, joka oli maksamatta. Ellei rahaa kuuluisi kuukaudessa olisi seuraavassa ilmoituksessa mukana velallisen nimi.

13.10.1775: Uudenmaan Sångion (?) pitäjästä kotoisin olevaa piikaa Stina Sångquist kaipaa matkoilla (Tukholmassa?) oleva veli. Onkohan ilmoituksen kirjoituksessa/ladonnassa tullut tulkintavirhe sekä pitäjän että sukunimen kohdalla?



2.10.1776: Leipuri Backmanilla (Tukholmassa?) töissä ollut Margaretha Lindberg on kuollut 20.8. Hänen synnyninpaikakseen tiedettiin jonkinlaisella varmudella Suomi, mutta suvustaan ei ollut mitään tietoa eikä täten perijöistään. Eikö tämä ilmoitus olisi pitänyt antaa virallisemmin? Tai sitten ei, sillä

9.5.1777: Ilmoitetaan Uudellamaalla syntyneen räätälikisällin Abraham Lundell kuolemasta. Jäämistönsä oli jaettu auttajilleen, jälkikäteen sai reklamoida. Ja

13.4.1778: Lääninlampuri Anders Nathanael Wetterstrahl, joka oli asunut Hiton tilalla Sipoossa, oli testamentannut omaisuutensa sotilaalle Eric Nordstedt ja tämän vaimolle Greta Isaacsdotter, mistä oli vielä mahdollisuus valittaa.

18.4.1778: Kirkkonummelta kotoisin olevan neidon Ekholm toivottiin ilmoittautuvan oman etunsa tähden.


18.6.1778: Pöydänkattaja (taffeltäckaren) Anders Spalding oli kuollut Vaasassa ja mahdollisisa perillisistä toivottiin tietoa.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Petkuttaja Stenfelt

Huittisten miehen varoitus julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 24.2.1860:
Huittisten seuduilla on näinä päivinä 11 p. tammikuuta liikkunut yksi olonsa ja menonsa puolesta suuresti ihmeteltävä herrasmainen mies, joka on sanonut nimensä olevan Stenfelt ja kotosin Oulusta. Tämä mies on eriskummaisella rohkeudella, nöyryyden muodolla ja valheen sikiänä onnistunut paljon almua itsellensä kokoomaan. Mutta omat toinen toistansa vastaan sotivat todistuksensa itsestänsä eriseuduilla kuin myös muu menetyksensä on vihdoin vahvistanut useata siitä, että tämä mies on maankulkuri ja yleisölle epäilemättä vahinkoa ja pahuutta levittävä, jonkatähden aikomukseni tämän kautta on saantoni ja tietoni mukaan Sanomissa julkaista osan hänen sankari retkistänsä. 
Noin likeltä vuosi sitten tavattiin hän Uudessa kaupungissa, josta hän miesvoimissa pois-ajettiin. Keväillä oleskeli hän Raumalla ja Eurajoella, kussa oli hyvin voinut; kuljeskelipa häippänä hupaasti kyytihevosella aina Tampereelle, palaisi taas sieltä Turkua kohden ja ymmärsi kaikissa kohden niin viekkaasti kieltänsä käyttää, ettei häneltä ruoka eikä juoma puuttunut eikä liian rahakaan viinaa janoessa. 
Toisinaan sanoo hän itsensä kielenkääntäjäksi, toisinaan paroniksi ja tutentiksi ja valittaa onnettomuutensa syyksi milloin yhtä, milloin toista vahingon eli varkauden tapausta pitkällä matkallansa. Ja jos hänen kunnon miehuudestansa joku tohtii epäillä, on hän ihan häpeällinen puheistansa ja tunkee liki kuin nälkäinen susi, jos ei hänen rahapyyntöönsä mieluisesti suostuta. 
Rohkenipa hävytöin pari viikkoa sitten Sunnuntaina Kokemäen kirkkoon mennä ja sieltä papistolta ja muilta herrasmiehiltä kiristää ulos 6 ruplaa, jotka rahat totuttua tapaa pian viinan myrkylliseen juomaan muuttuivat ja kurkusta alas luikahtivat; sillä kyyti-rahaakaan ei miehellä ole ollut maksaa, vaan siihen ensiksi tavallisesti on kerjännyt. 
— Ryysyistänsä on tämä mies helposti tunnettava: yllänsa on mustan viheriäinen präketti jonkun läänin virka-knapeilla varustettu, sen päällä vaalean harmaa Upseerin palttoo tutenti knapeilla; ijästänsa on hän noin 20—25 vuosien välillä, ruskealla tukalla ja huuliviikseilla (knääveleillä) ja hopia-hankaisilla nenälaseilla ja ajoittain myös kokaartti lakissa. Tämän kaltaista veitikkaa pitäisi kovimmilla kourilla kouria, kaikki karttaa, syntinsä tuntoon saattaa ja parannukseen johdattaa. 
Hämäläisessä 2.3.1860 todettiin, että "Sama mies oli viimis talvena Hämeenlinnassakin ja sanotaan usialta täällä raha viekoitellen." Puoli vuotta myöhemmin Helsingfors Tidningar 25.10.1860 julkaisi varoituksen silmälaseja käyttävästä narraajasta, joka käytti m.m. nimiä Stenfelt, Bonsdorff ja Odenwall. Suometar julkaisi 2.11.1860 kirjeen Tuusulasta.
Täällä matkusteli joku aika takasin nuori mies, joka oli oivallinen petturi. Hänellä oli monta nimeä: välistä ylioppilas Hierppe, kielenkääntäjä Stenfelt, herassyörinki Kivinen ja välistä joku muu virka ja nimi. Paikoin sanoi olevansa Pohjanmaalta, paikoin Viipurin läänistä. Heinolan kautta, tultuansa Helsingistä, ojensi hän Hämeenlinnaan. Vietteli ihmisiltä rahoja lainaksi, sanoen kukkaronsa kadonneen. Lasit oli hänellä silmillä, harmaja päällys nuhtu, josta toinen hija hukkui erään kestikievarin pihalle, mutta kaikeksi onneksi kyytimies löysi ja selkänsä pelasti. Hänellä oli sarka frakki, kuin meni parempiin paikoihin ihmisiä viettelemään. Kestikievarin kirjoihin hän pani sellaista kirjoitusta, ettei kukaan osannut lukea. Suomalaiset kestikievarit arvelivat tuon venäjätä olevan. 
Elo-syyskuun vaihteessa 1861 Stenfelt oli Uumajassa ja esitteli itsensä nimellä von Kothen (Umeåbladet 16.11.1861). Hän esiintyi poliittisena pakolaisena Suomesta ja samaa tarinaa hän käytti marraskuun alussa Uppsalassa. Siellä hänen metkunsa huomattiin ja tekosistaan raportoitiin 8.11.1861 sanomalehdessä Upsala. Mies oli ehtinyt yrittää onneaan Tukholmassakin. Sieltä sähkeitse saatu vangitsemiskäsky tuli Uppsalaan päivää liian myöhään. Stenfelt oli jatkanut matkaansa.


Ruotsalainen Aftonbladet 11.11.1861 julkaisi lukijakirjeen Västeråsista, jonne 7.11.1861 oli ilmaantunut helsinkiläiseksi oikeustieteen opiskelijaksi itsensä esitellyt Stenfelt, joka keräsi rahaa matkustaakseen Göteborgin kautta Amerikkaan. Aftonbladetissa 14.11.1861 koottiin palat yhteen ja kerrottiin, että Stenfelt oli vangittu Västeråsissa ja kuljetettu sitten Tukholmaan. Kuulusteluissa hän kertoi syntyneensä Siikajoella vuonna 1835, opiskelleensa Helsingin yliopistossa, työskennelleensä Vaasan maaherran kansliassa ja palvelleensa viimeisimmässä (eli Krimin?) sodassa aliupseerina. Muiden nimien käytön hän selitti pilailuksi.

Repustaan löytyi Siikajoen papin J. Laguksen todistus nimellä "Abraham Givinity eller Stenfelt", josta näkyi aiemmat tuomiot humaltumisesta, sapatinrikkomisesta, ikkunan rikkomisesta ja Siikajoen hautausmaan ristien rikkomisesta. Kun kukaan Ruotsissa Stenfeltille rahaa antanut ei halunnut nostaa oikeusjuttua, hänet lähetettiin Tukholmasta höyrylaivalla Suomeen. (Post- och Inrikes Tidningar 21.11.1861 ja Umeåbladet 23.11.1861 kertoivat vielä, että Stenfelt oli vieraillut myös Enköpingissä.)

Stenfelt saatiin Suomeen, mutta uutiset asiansa käsittelystä eivät tarttuneet hakuihini. Melko pian hän oli uudelleen vapaana ja esiintyi seuraavaksi poliittisena pakolaisena Norjassa (FAT 11.9.1862, ÅU 20.9.1862, Aftonbladet 24.9.1862). Mies oli saanut niin paljon julkisuutta, että sanomalehden Barometern toimittaja osasi julkaista 31.1.1863 varoituksen heti kun mies oli tullut kaupunkiin. Hämäläisessä koottiin 11.9.1863 Ruotsin tapahtumat vuodelta 1863. Stenfelt oli ehtinyt saada ja kärsiä tuomion, mutta yksi oikeuskäsittely oli kesken.

Oliko hän sitten oikeasti Abraham Kiviniitty Siikajoelta? Tuskin olisi pitänyt mukanaan varastettua tai väärennettyä papintodistusta, jossa oli rikosmerkintöjä. Siikajoella syntyi 21.1.1835 Abraham isänään Ephraim Kiviniitty. Rippikirjassa 1836-1849 s. 91 isällään on merkintä humalatuomiosta. Seuraavassa (1851-64 s. 28) Abraham ei ole enää perheensä kanssa.

Kuva ruotsalaisilta markkinoilta syksyllä 1865 Fritz von Dardellin piirtämä. Kuvaa on käsitelty. (Nordiska museet, Wikimedia)

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kesäkuuta ja heinäkuuta

11.6.
  • Jännää, Vuodesta 2014 lukemista odottaneiden s-postien linkit eivät enää toimi. Nopeuttaa siivousta...
12.6.
13.6.
  • "toteutettu wikisivustona, jotta sen jatkuva ja avoin päivittäminen..." @museovirasto
14.6.
  • Miksiköhän Riitta Oittisen blogitekstiä valemuseoista ei löydy @tiedetoimittaja sivustolta? Luin syötteestä, oli hyvä. [ei vastausta] 
  • Aina on jäänyt poimimattomia marjoja metsiin ja poimintaan olisi ollut sopivaa työvoimaa?
15.6.
Saska Saarikosken twiittiin "Lakien ainakin pitää olla selvät: Suomessa asuvalla ei saa olla vieraisiin sotiin mitään asiaa-. Eikä varsinkaan niistä takaisin." kommentoin "Monta miestä Suomesta olisi tuolla rajauksella jäänyt maailmalle. Suosittelen Jussi Jalosen kirjaa Vapaaehtoiset"

16.6.
  • Käyntiennätys ei ole (välttämättä) kävijäennätys [Kommentti päivän lehteen opäätyneeseen Museoliiton tiedotteeseen, jota jaettiin innokkaasti]
19.6.
23.6.
25.6.
  • Birger Jaarlin ristiretken lähdeviite Museoviraston julkaisussa Monttu auki (2016). #virallinentotuus
27.6.
30.6.
3.7.
4.7.
  • Lupaava otsikko! Mutta leipätekstissä ei arkistoja vaan "kahviloita, kauppatoreja ja Pohjoismaiden parhaita jäätelökauppoja." Vedätystä.
6.7.
  • Miten ilmaistaisiin numeroin "puoliverta kolmattakymmentä vuotta"? 25? 29,5? [Ilmaisua en löydä mistään muualta kuin kertomuksesta, jonka aioin leikellä bloguiteksteiksi. Kunnes huomasin, että olin jo referoinut sen aiemmin, kun julkaisukynnykseni oli korkeammalla.]
8.7.
  • Engelin hattu @Kaupunginmuseo pihalla oli hauska ja ajatuksiakin herättänyt kesäteatterikappale