Suomalaisten työmiesten kärsimykset Siperiassa

Työn päivänä oman aherruksen minimoimiseksi uutinen Uudesta Suomettaresta 15.1.1898. Jutussa kuvatun kärsimyksen olisi voinut välttää, jos olisi saanut käsiinsä Uuden Suomettaren 28.12.1895, jossa lausuttiin varottavia sanoja.

Eilen saapui tänne Siperiasta kruununkyydillä neljä työmiestä J. W. Hedenström, M. Kemppanen, A. Käpyaho ja K. Palo. Nämät miehet ovat meille kertoneet matkastaan Siperiaan ja kärsimyksistään siellä seuraavaa: 

Keväällä 1896 matkusti täältä erään puolalaisen Tyszka-nimisen insinöörin hyviin lupauksiin luottaen ja hänen mukanaan lähes 200 työmiestä Siperiaan, missä heitä piti käytettämän rautatietöihin. Lähtiessään täältä sai kukin heistä matkarahoiksi 30 ruplaa, jolla summalla he saivat lunastaa passin itselleen ja rautatiematkan Pietariin, josta vapaa matka perille saakka heille luvattiin. Rautatievaunuissa saivat miehet menomatkallaan kaiken hyvin aluksi istua yhtämittaa 16 vuorokautta. Oli nim. jo matkan alussa miehissä herännyt kammoksuttava epäluulo koko matkaa ja hyviä lupauksia vastaan, jonka tähden moni heistä oli päättänyt palata takaisin joko karkaamalla tahi muuten. Sen tähden vartioitiin heitä niin ankarasti, ettei edes rautatievaunuista päästetty liikkumaan. Rautatiematkan loputtua ajoivat työmiehet Tomskiin ja sieltä Krasnojarskiin 3-valjakoilla pitkin aavoja aroja hurjaa kyytiä. Viisi miestä oli kussakin reessä. 

Tämä hevoskyyti oli miesten mielestä hauskinta koko Siperian matkalla. Kun vaan ruokaa olisi saanut, olisi kaikki ollut hyvin. Niukalta saivat matkustajat elintarpeita. Pysähdyspaikoissa, joina tavallisesti retken kuljettaja, mainittu Tyszka käytti vankiloita (!), viivyttiin ainoastaan muutama tunti iltapäivällä. Yön selkään lähdettiin taipaleelle ja ankarasti valvottiin, ettei kukaan pääsisi karkaamaan. Vaan milläpä miehet olisivatkaan paluumatkalle lähteneet, sillä rahaa heille ei edes näytettykään. Ainoastaan leipää ja teetä heille pienissä annoksissa jaettiin. Hevosmatka loppui pian ja nyt ruvettiin miehiä jalkasin marssittamaan. Nyt kumminkin tekivät miehet tenän ja 140 heistä päätti kääntyä takaisin. Houkutuksilla ja uusilla lupauksilla saatiin heidät kumminkin taipumaan, joten matkaa taas niukuen naukuen pitkitettiin. Lupasipa Tyszka jalkapatikka-rahaakin kopeekan virstalta, vaan näitä virstarahoja eivät miehet koskaan saaneet. Baikal-järven yli kulki joukkio pitkänäperjantaina 1896. Kun oli päästy järven yli jäätä myöten marssimalla, maksettiin kaikeksi ihmeeksi osa virstarahoista, vaan palkan muusta saannista ei ollut vielä puhettakaan. Vielä taivallettiin Nertshinskin seutuville saakka, jossa työpaikat miehille näytettiin. Nyt lupasi Tyszka rahaa miehille, sillä matkalla oli oltu 72 vuorokautta, joten kahden kuukauden palkka oli saamatta. Rahoja oli T. saanutkin eräältä insinööri v. Sherbinskiltä 180,000 ruplaa ja näillä rahoilla piti töitä aljettaman ja miesten palkat maksettaman. Vaan kuinka kävikään. Rahat saatuaan hävisi Tyszka teille tietymättömille ja näin jäi nälistynyt ja vaivaloisesta matkasta väsynyt miesjoukko erämaahan mitä kurjimpaan tilaan. Heinäkuussa v. 1896 hävisi Tyszka. Nyt piti miesten omin neuvoin ruveta työnansiota etsimään. Vaan tämä ei ollut lainkaan helppoa, sillä heidän passinsa olivat T:n mukana hävinneet. Ilman passia heitä taas ei otettu kruunun töihin. Yksityisiltä saivat he sitte urakkatöitä. Urakoitsijatkin pettivät näitä onnettomia muukalaisia parhaansa mukaan.

Surkuteltavammaksi kävi heidän tilansa, kun joutuivat tapaturmien kautta työhön kykenemättömiksi. Niinpä Hedenströmkin loukkasi kiviä poratessaan itsensä niin pahoin, että täytyi turvautua lasarettiin. Jonkun aikaa sai hän täällä tosin hoitoa, vaan puolisairaana ajettiin hänet sieltä pois. Kovat päivät hänelle nyt koitti. Työtä ei jaksanut tehdä, rahaa ei ollut. Tovereiltaan sai suurimpaan nälkäänsä leipää.

Kun miehet olivat jonkun aikaa perillä työskennelleet, päättivät he koettaa palata kotimaahansa. Väliin tekivät tilapäisesti työtä ja taas taivaltivat. Irkutskissa työskentelivät miehet jonkun aikaa erään viipurilaisen insinöörin Johanssonin töissä. Metsissä majailivat miehet paluumatkallaan, sillä passitta eivät uskaltaneet ihmisten ilmoille saapua. Krasnojarskissa miehet kumminkin viimein joutuivat kiinni viime marrask. 9 p:nä, ja on heidät nyt kruununkyydillä toimitettu kotimaahan. Krasnojarskissa varastettiin Käpyaholta vaatesäkki, jossa hänellä m. m. oli Uusi testamentti. Sekä Käpyahoa että Paloa olivat pahasti pieksäneet maankulkijat siellä. Kaikkiaan kymmenessä vankilassa on miehiä tänne tuotaessa talletettu. 

Paluumatkalla kotimaahan on noin 50 miestä.

Useita tapaturman kohtauksia on Siperiassa työmiehille sattunut. Niinpä ovat tapaturmaisesti kuolleet: Bergström, K. Watkonen, joka mielipuolisena kirveellä itsensä tappoi, Nyman hukkui uidessaan, Johanssonin potkasi hevonen kuoliaaksi. Sitä paitsi kuolivat muuten: Lindström, Salo ja Grén. 

Eräs Blomqvist-niminen työmies on hyvin kurjassa tilassa Irkutskissa.

Pyhäjoella vuonna 1795 kaivatut aviomiehet

Pyhäjoen kirkkoherra Johan Westzynthius kirjoitti 4.11.1795 epätavallisen monisanaisesti kolme kuulutusta kaivatuista aviomiehistä. Tai ei välttämättä enää niin kaivatuista, sillä kuulutusten tarkoituksena oli uusien avioliitojen solmiminen. Kuulutukset julkaistiin Inrikes Tidningarissa 9.12.1795.

Ensimmäisenä esitelty kadonnut aviopuoliso oli pitäjänpuuseppä Abraham Johansson Vahra (s. 5.9.1754), joka oli kesällä 1782 lähtenyt Oulusta kauppa-alukseen palkattuna kirvesmiehenä. Alus haaksirikkoutui Englannin kanaalissa. Oulun palasi seuraavana vuonna aluksella palvellut matruusi, joka oli tiennyt kertoa, että Vahra oli pestautunut jollekin Amsterdamista Länsi-Intiaan kulkevaan kauppalaivaan. Matruusi oli saanut Vahralta 3 riikintaaleria ja 16 killinkiä annettavaksi vaimolle, mutta ei kirjettä eikä sanaa siitä, milloin miestä voisi odottaa kotiin. Tämän jälkeen Vahrasta ei ollut kuultu 12 vuoteen. Vaimonsa Anna Jonaedotter oli elättänyt itsensä ja kaksi lastaan käsityöllä. Nyt hän aikoi solmia uuden avioliiton.

Myös Brita Johansdotter Halunen oli odottanut 12 vuotta. Hän oli mennyt 20.5.1781 naimisiin Pohjanmaan rykmentin ja Pyhäjoen komppanian sotilaan n:o 109 Jacob Jacobsson Törnqvistin kanssa. Tämä oli papintodistuksensa mukaan syntynyt 15.12.1759 Viitasaaren pitäjän Kivijärven kappelissa. Pari vuotta avioliiton solmimisen jälkeen Johan oli työkomennuksella Tampereella, josta hän 19.9.1783 hävisi lupaa saamatta. Armeijassa tai kotipitäjässä hänestä ei sittemmin mitään kuultu. 

Entinen saltpietarikeittämön renki Erik Nilsson Penttilä (s. 24.12.1752) tuomittiin 1785 murtovarkaudesta raippoihin sekä julkiseen ripitykseen, minkä jälkeen hänet lähetettiin 9.1.1786 kolmeksi vuodeksi linnoitustyöhön. Tämän jälkeen hänestä ei ollut varmaa tietoa, mutta huhut kertoivat, että toinen linnoitusvanki oli murhannut Erikin jo ensimmäisenä vuonna. Kirkkoherran kirjeenvaihto Helsinkiin ja Loviisaan ei ollut tuottanut muuta lisätietoa kuin sen, että Erikiä ei löytynyt Viaporin eikä Svartholman listoilta. Jälkimmäisen kirjanpito oli tosin Kustaan sodan aikana tuhoutunut.

Erikin vaimo Margareta Jöransdotter oli jäänyt lapsiensa kanssa köyhyyteen. Margareta Jöransdotter Penttilä vihittiin leskenä 19.6.1796 talonpoika Erik Påhlsson Kokkosen kanssa.

Kuinka Kettuniem... Laitilaan kirkkoherraa valittiin

Project Gutenbergiin viety suomalainen kirjallisuus tuottaa harvoin, mutta toisinaan iloisia yllätyksiä. Nimimerkki Kustaanpojan lyhyehkö Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin (1900) kuuluu tähän ryhmään. Hauska ja hyvin kirjoitettu teksti tuntui myös niin toden oloiselta, että lähdin hakemaan sanomalehtiarvioita. Niitä ei löytynyt, mutta kylläkin todiste siitä, että kirjaa oli pidetty tosiperäisenä.

Ensinnäkin Uudenkaupungin sanomissa pakinoitiin 29.12.1900

Olen oikein minä lukenut kirjasen: "Kuinka Kettuniemellä Kirkkoherraa valittiin." Mutta ei sitä ole kyhännyt vihollinen, sillä ei sillä herralla ole tapana huonoja kohtia paljastaa, vaan niitä peitellä, niinkuin tuossa kirjasessa paljastetaan. Sillä muistathan itsekin hyvin, että niin sitä täällä tehtiin, kuin siinä kerrotaan. Ensin levitettiin juoruja vaalipapeista ja maisteria kehuttiin. Sitten kerättiin nimiä ja puumerkkejä maisterin hyväksi. Täytyi minunkin piirtää nimeni kun en muuten keräjistä saanut eroa ja maksaa 25 penniä. Ja vielä muistat, että valituskirjat kirjoitettiin kauppiaan luona ja että niiden viejän hevonen väsyi Turku matkalla, jotta hänen täytyi väliltä hankkia toinen j. n. e. juuri niinkuin kirjasessa kerrotaan. Miksis siis häpeet sitä todeksi tunnustaa, kun kerran sellaisella hurskaudella sanomassa esiinnyt ja tunnossas tiedät asiain niin tapahtuneen?

Kolme vuotta myöhemmin voitiin lukuisista sanomalehdistä, esim. Päivälehti 22.11.1903, lukea, että

Turun tuomiokapituliin olivat talokkaat G.Uusikartano ja O. Heikkilä molemmat Laitilan pitäjästä, tehneet valituksen siitä, että mainitun pitäjän kappalainen Paul Ferdinand Leino julkisessa kirjotuksessa "Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin“ oli seurakuntaa herjannut. Kirkkolain 126 ja 132 §:iin nojaten tuomitsi tuomiokapituli pastori Leinolle loukkaavasta ja pappismiehelle sopimattomasta käytöksestä tuomiokapitulin julkisen varotuksen, jonka tuomion hovioikeus vahvisti. Senaatti sitävastoin, esitettyihin syihin nojaten, ei ole katsonut Leinon tehneen itseään syylliseksi mihinkään rikolliseen tekoon, jonka vuoksi senaatti kumoomalla tuomiokapitulin ja hovioikeuden päätökset asiasta, on vapauttanut Leinon hänelle tuomitusta varotuksesta.

Paul Ferdinand Leino oli ollut Laitilan kappalainen joulukuusta 1887. Kirjan alussa kuollut Laitilan kirkkoherra oli siis Nils Helenius (1821-1897). Vaalit pidettiin huhtikuussa 1898 ja äänet jakautuivat samanoloisesti kuin kirjassa: Pomarkun kappalainen H. D. Elers 2,306 m. 10 p., Pusulan kirkkoherra K. H. Lindfors 18 m. 26 p. ja Toholammin kirkkoherra D. A. Aimonen 288 m. 82 pennin edestä (Sanomia Turusta 21.4.1898).

 

Luurangot Lapuan pellolla

Sanomalehtiarkeologiani (Hesperiankatu, Jyväskylä) osui kolmanteenkin kohteeseen, jota en Museoviraston kulttuuriympäristöportaalista  löytänyt. Lapuan maineen tuntien paikallisesti tätä on tuskin unohdettu.

Vaasa 30.4.1914:

Viime viikolla ojaa kaivaessaan löysi maanviljelijä Heikki Kohtala poikansa kanssa Lapuan Tiistenjoen kylässä n. s. Hiipakan rintapelloilta kaksi ihmisen luurankoa, melkein täydessä hahmossa. Mainitut luurangot olivat kaikin puolin hyvin säilyneet, hampaat olivat kaikki suussa ja toisen rintakehä oli jotenkin eheä sekä täydellinen. Toisen luuranko oli tavallisen suuri. Toisen luuranko oli kein jättiläismäinen ja olivat ne haudattuna noin metrin päässä toisistaan. Näistä oli toisen ympärillä vielä vähän maatunutta puusta tehtyä kirstua ja joitain sotamiesten vaatteiden nappia. Sanotulta paikalta on ennenkin löydetty peltoja kynnettäessä ja äestettäessä ihmisen luita, vanhoja rahoja y. m.. Näistä kaikista päättäen, kuin myöskin vanhoista kansan suusta lähteneistä puheista, voi otaksua, että mainitulla paikalla on ollut hautausmaa, sekä että se on ollut sotamiesten ja matkustajain pysähdyspaikka. Tähän arvatenkin on haudattu ehkä viime Suomen sodan aikana sotilaita, jotka mainitun seudun ympäristöllä olleissa taisteluissa olivat haavoittuneet ja tähän sitte matkan varrella pysähtyessään henkensä heittäneet.

Eikö olisi muinaistutkijan syytä ruveta tarkastamaan mainittua paikkaa ja ottamaan selville, mitä kaikkea mainitulla paikalla on tehty ja tapahtunut.

Löytäjä lienee Heikki Kohtala (1866-1937), joka viljeli Tiistenjoen Topparista ositettua Kohtalaa. Muinaistutkijoiden tulosta paikalle ei ole tietoa, mutta K. K.-K. havainnoi ja jakoi lisätietoa Vaasassa 16.5.1914:

T. k. 8 p:nä, jolloin allekirjoittanutkin oli sattumalta paikalla, löytyi entisen kahden luurangon lisäksi vielä kolmen ihmisen jätteet.

Vaikka tätä hautausmaata, vanhojen tarujen ynnä ennen tehtyjen löytöjen perusteella, on arveltu hyvinkin vanhaksi, pysynee nyt kuitenkin varmana, että ainakin nämä löydöt ovat Suomen viime sodan aikuisia. Mahdollista on, että se kivipatsas, joka joku vuosi sitten löytyi noin 1½ kilom. alempaa, samoin jokirannalta, on vanhemmalta aikakaudelta, mutta tämän nykyisen löydön ei siltikään tarvitse sitä olla. 

Sotahaudoiksi todistautuvat nämä m. m. sillä, että haudoista löytyi vaskisia kantanappeja, joista isommat tavallisen n. s. ryssännapin kokoisia ja pienemmät, joiden päällyspinta oli aivan sileä ja tasainen, olivat tavallisen liivinnapin kokoisia ja muuten muistuttavat nykyään käytetyitä villatakkien teräsnappeja. Se luupäinen kääntöveitsi, joka niinikään haudasta löytyi ja jossa näytti olleen ainakin kaksi terää, ei suinkaan olisi sataa vuotta pitempää aikaa niimkään eheänä kestänyt. 

Kaikki ruumiit näyttävät olleen omissa kirstuissaan, joista toiset olivat kokonaan lahonneet. Paremmin säilyneistä näkyi, että ne oli koottu sepän takomilla rautanauloilla, joissa niissäkin oli kahta kokoa, nimittäin kolmen ja neljän tuuman pituisia. Muuan rautainen koukku, josta ei voi varmuudella sanoa, onko se osa sen aikuisen kiväärin sulkimosta vai liekö joku muu taskuase tai ehkä vain arvoton rautapura, löytyi niinikään muiden jätteiden seasta. Tavattiin myöskin nappia, jotka olivat kiinni jotenkin ehenä säilyneessä paksunlaisessa vaatteessa. Nappeja ei ollut neulottu kankaaseen kiinni, vaan oli ne kiinnitetty siihen aivan erikoisesti kekseliäällä tavalla. Napin n. s. kanta oli painettu vaatteen läpi ja sitten oli vastaiselta puolelta pujotettu kantain läpitse nahkareimi, joka siten esti napin kannan kohoamasta irti kankaasta. Vielä tänä päivänä näkee Venäjältä tuotuja suitsia y. m. valjaita, joiden messinkikoristeet ovat samalla nerokkaalla keksinnöllä nahkaan kiinnitetyt. 

Itse tuo vaatekangas, eli ainakin se osa, jonka tämän kirjoittaja oli tilaisuudessa näkemään, on väritöntä pellavakangasta, niin sanottua neliinvartista. Isonnuslasilla katsottuna näkee, että se on tehty oikein eheistä sydänkuontaloista eikä mistään alaarvoisesta tappuraseoksesta. 

Vainajain luut olivat verrattain hyvin säilyneet, erittäinkin pääluut täysine terveine hampaineen olivat lähes yhtä eheitä kuin konsanaan Helsingin museossa. 

Itse haudan paikka ja sen asema on aivan luonnollinen vainajain lepokammio. Se ei ole mikään satunnainen hätätilassa haettu kätköpaikka, vaan on se varmaankin siksi valittu, kenties siunattukin. Nykyinen, Lapualta Kuortaneelle johtava maantie kulkee lähes kilometrin ulompana joesta sen itäisellä puolella. Entinen vanha tie on kulkenut aivan läheltä jokea ja on tämä tie, josta vieläkin on haamoa jälellä, noudatellut joen rantaa. Ihan tämän tien vieressä, joen puolella, ylävällä multaisella kummulla, ovat nämä kysymyksessä olevat haudat. Joen nykyiseen vesirajaan on haudoista noin 30 askelta. 

Nämä useinmainitut luurangot tulivat esiin pohjatessa matalaa, tuskin lapiopiston syvyistä pellonojaa. Keskipellosta tuli esiin myöskin kaksi vieretysten haudattua, josta voi otaksua, että koko tuo pieni, parisen kapanmaan suuruinen ylävämpi kumpu on kokonaan hautausmaaksi omistettu. Mahdollista on, että ruumiit ovat alkujaan olleet syvempäänkin haudattuna, vaan on multa vuosien kuluessa sateiden ja tulvien aikana, sekä maanviljelijäin sitä muokatessa, vyörynyt jyrkännettä myöten jokeen ja siten tuonut ruumiit näin lähelle maan pintaa.

Vanhat ihmiset ovat tietäneet kertoa, että näillä seuduilla, nykyisen Hiipakan kylän paikoilla, olisi v. 1808—9 sodan aikana ollut venäläisten sotilaiden pysäyspaikka. Siitä päättäen, että haudatut ovat olleet kirstuissa, että niitä on useampia, kenties hyvinkin monta samalla paikalla ja että hautauspaikka on hyvin valittu, todistaakin osaltaan sitä, ettei tässä ole ollut kysymyksessä varsinainen taipaleelle nääntyminen, vaan että näillä seuduilla on yli sata vuotta sitten ollut vilusta, nälästä, haavoista ja muista kärsimyksistä uupuneiden sotilaiden majapaikka. 

Ovatko nämä vainajat sitten omia tai vieraita, onko heidän kehtonsa soutunut täällä taikka tuolla, mitä heimoa olikaan se äiti, jonka polven luona nämä tavoittelivat ensimäisiä askeleitaan, se ei estä meitä antamasta heidän muistolleen kunnioitusta ja heidän jätteilleen rauhallista lepoa.

Kyppi-portaalissa Hiipakka on  "jokirantaniittyä, joka viettää kaakkoon ja etelään. Paikalta on eri aikoina saatu kivikautisia esinelöytöjä. Mahdollinen asuinpaikka." Linkitetystä inventoinnista käy oitis ilmi, että se on rajoittunut esihistoriaan.

Jonnin joutavia

 XLIII. T:n kaupungissa H-kadun varrella pidettävään auksioniin, jossa väkeä oli niin koolla ettei paljoa jalan jakoa ollut, tuli viimeisiksi myös eräs eläinten teurastaja ja muistutti mainiten kuinka huutokauppaa näin ahtaassa huoneessa toimitetaan, lisäten vielä: "täällä menettää suolensakkin.” — ”Ei haita mitään", vastasi toimitusmies, "kotona saadaan toisia jällen.”

XLIV. Ennen raatimies N:ssa (nimi on unohtunut) ostiskeli härkiä ja kuljetti niitä meritse Ruotsiin. Kaksi vanhaa tuttavaansa, myöskin raatimiehiä toisesta kaupungista, lihavia ja paksuja, oltua kauvan kohtelemata, tulivat hänen kartanoonsa. Pihalla hän jo kätteli heitiä monella "terve-tultua!" lisäten: "on niin mieleeni, kun olisin saanut kaksi pulska härkää!"

XLV. Tuttava herra lähetti krapuja tuttavallensa. Mies, jonka piti viemän ne, laskeui tiellä leväte ja nukkui, jolla aikaa kravut kaikki kämpeivät pois. Ehtien määrän päähän, kurotti hän kirjeen saajalle, joka luettuansa sen, kysyi: missä kravut?" — "Ei niitä ole", vastasi mies. Herrat kun näin pian vihastuvat, ärjäsi tämäkin että: "pitää oleman, sillä täällä kirjassa on krapuja kans.” "Vai niin, sepä hyvä oli, että ne kumminkin on siellä", vastasi mies, "minä aattelinkin mihin ne korista katosivat.” (11.10.1861)

XLVI. Pappilassa pantiin jouluksi olutta tavallisuuden mukaan, eikä suinkaan huonoa, sen ymmärrät. Lukkarin teki kans mieli kurkun voidetta, mutta, mitäs köyhän auttaa? ei ollut oluen varoja. Niin luikahti salaa pappilan kotaan, kun olut siellä kävi parasta puhtia isossa ammeessa. Mitäs tästä? Kuuluupa askelten narina oven takaa; lukkarille kiiru, ei tiedä mihin päästä piiloon, näkee orren ylhäällä, kiipee sen päälle. Tulee pappi rouvanensa: otetaan varsikuppi, maistellaan olutta ja puhutaan ruotsia ammeen partaalla. Lukkarille rupee käymään pitkäksi kykyttää pienellä orrella, kuin kukko; jalat puutuvat, kädetkin väsyvät ja heltiävät — putoo viimein että präiskähtää ammeeseen, olutta papin ja rouvan silmille ja korville. Johan tätä olisi kuka hyvänsä pelästynyt. Pappi pakoon että kappa löyhyy ja rouva kirkuen parkuen perässä, niin paljo kun varvasta on. Lukkari sillä aikaa kotionsa, kuivailee vaatteensa, ja menee sitten vapaan miehen tavalla pappilaan. Täällä kilvan juttelemaan: "Lempo taikka mikähän lienee on meijän oluessa — mihin se nyt kelpaa? — eihän sitä kukaan juoda uskalla — tohtiiko sitä kristilliseen maahankaan kaataa?” Lukkari kohta keinon keksi. "Älkää kuolemaksenne pisaraakaan maistako”, lausui lukkari, "papin vatsa tahtoo ilmankin paisua ja välisti rouvankin, mitä siis jos vielä noiduttuja joisitte; mutta mitähän olisi jos minä maallikko, joka kyllä pysyn ohukasena elinaikani enkä muutoinkaan liene paljon parempi pannahista, ottaisin sen ja pistäisin poskeeni?" Olut annettiin lykkäämältä lukkarille, joka täytti tynnyrinsä ja sitten piti hyvää suuta hiivanuutiin asti; ja pappi sai olla juhlansa kaljalla.

Tämmöisissä kansan kesken käyvissä jutuissa papista ja lukkarista on se merkillistä, että edellinen on aina varakas ja liijan yksinkertainen, mutta lukkari sitä vastaan köyhä ja vikkelä. Suittaa olla, että lukkarit ikivanhoina aikoina ovat kehuneet kurejansa, panneet näitä alkuun.

XLVII. Vanha pappi toi lautasella muutamia lasia saksanviiniä Pietari Ensimäiselle, mutta lieneekö ukko itse liijaksi ryyppinyt, vai muutoisko ollut kömpelä, niin tapahtui että kaikki lasit viininensä kaatuivat keisarin päälle. Tämä suuttui ja nousi seisoalle toruaksensa pappia; mutta ennenkun keisari ennätti puhua mitään, sanoi pappi: Tämä vahinko on suuren onnen merkki; Jumalan lahjat eivät tipu pisarittain, vaan lainehtivat koskina teidän Majesteetinne päälle, ja teidän vihollisenne menevät murskaksi ikäänkuin nämät rikotut lasit." Tämä sukkela puhe miellytti keisaria niin paljoa, että hän ylensi saman papin korkeampaan virkaan.

XLVIII. Kerran meni pappi vaalullensa pitäjälle vanhan tapansa jälkeen; pitkä matka oli kotiossa, mennä yöksi, pyysi siis talosta yösiaa, joka hänelle mielellä hyvällä suotiin; ehtoollista syödessä isäntä ja pappi juttelivat keskenänsä monia asioita; muun seassa kysyi pappi isännältä: minkätähden pappin säkkiä pohjattomaksi sanotaan? Kyllä kaiketi siinä pohja on, vastasi isäntä, mutta on siinä asiassa toinen komma. Noh mikä se sitten on se komma? En sitä taida pastorille sanoa, sen oikiaa perustusta, sillä jos sen sanon, ehkä pastori suuttuu. — Ei, sanokaa vaan, mitämä siitä sitten suutun. — Papin säkki on niin suuri, sillä se venyy eikä koskaan tulee täyteen, se on pirun nahasta papin säkki on tehty. (25.10.1861)

Kapteeni Ek, kaksin- tai kolminkertaisesti

Tein pitkästä aikaa ruotsalaisiin sanomalehtiin tarkistushakuja erilaisilla Kokemäki-varianteilla. Esi-isäni holhoukseen asettaminen ei vieläkään tullut esille, mutta löytyi m.m. vihki-ilmoitus

Inrikes Tidningar 24.11.1801

Tarkistushaku blogiin paljasti, että olin parin avioliittoa pohtinut (tavanomaisen sekavaan tapaani) jo 8 vuotta sitten. Tuolloin jäi paikantamatta aiempi elämänsä, mutta nyt FamilySearchin avulla pari ja tytär Lovisa, josta olin varsinaisesti kiinnostunut, löytyivät Huittisista (RK 1784-1794, Tervaportti; RK 1795-1801, 605; Kauvatsa RK 1796-1809, 159). Tällä kertaa huomiota herätti Anna Christina Eekin (s. 1754) isä merikapteeni Gustaf Eck, sillä hän näytti esiintyvän parissa muussakin hakutuloksessa. Vaikka oli jo tyttärensä häiden aikaan edesmennyt, vihki-ilmoituksessa ....

Åbo Tidningissä 15.1.1803 julkaistun ilmoituksen mukaan A. Falck oli  odottanut merikapteeni Carl Gustaf Eckiä  5.11.1802 Kokemäen käräjille selvittämään 8.4.1792 Tanskan rahassa tehtyä velkakirjaa, turhaan. Kokemäellä mies ei enää asunut ja siksi päätettiin sanomalehdessä kuulutuksesta. Vastaava ilmoitus julkaistiin Posttidningarissa 17.2.1803. Ja hieman toisella muotoilulla Inrikes Tidningarissa 6.9.1803.

Herra kapteeni Carl Gustaf Ek oli jättänyt turkulaiselle raatimiehen leskelle pantiksi kultaisen mitalin, sapelin, haulipyssyn, sateenvarjon ja ruotsinkielisen raamatun, jotka olivat lunastamattomia keväällä 1804 (ÅT 23.5.1804) Kyseessä lienee sama mies kuin edellisessä kappaleessa.

Syksyn tullen eräs porukka kaipasi laivuri Carl Gustaf Eckiä, joka oli marraskuussa 1802 kuljettanut tervalastia Kööpenhaminaan, jossa hän oli ohittanut tullin. Miestä oli yritetty tavoittaa Raumalta, joka oli viimeisin tunnettu asuinpaikkansa (IT 24.10.1804). 

Google toi esiin Geni-profiilin Carl Gustaf Ekille (s. 12.5.1765 Tyrvää), joka oli "Kapteeni armeijan laivastossa". Hän vaikuttaa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin tiedoilla varsin värikkäältä hahmolta. Hovioikeudenneuvoksen poika, jonka molemmat avioliittonsa päättyivät avioeroon, mitä voi jo pitää suorituksena tuohon aikaan. Kuolinaikaansa ei tunneta, mikä sopisi velkakirjan käsittelyä karanneeseen ja pantteja jättäneeseen yksilöön. Toisen avioliittonsa hän solmi Raumalla Lahden säterirusthollilla 13.3.1800 (ÅT5.4.1800). Vaimoa tituleerataan uuden avioliitonsa yhteydessä leskeksi (ÅT 13.2.1817), mikä viittaa siihen, että avioero on annettu miehen häviämisen perusteella 

Laivuri on voinut olla aiempi kapteeni, mutta kumpikaan ei ole Anna Christinan isä, sillä ikäluokka on väärä. Sanomalehtihakuja tehdessä vain tuntui oudolta, että kaukana merenrannasta sijaitsevassa pitäjässä olisi mainittu parin vuoden sijaan kaksi eri merikapteeni Eek/Eckiä. Mutta näin oli.

Anna Christina Eek oli Huittisten rippikirjan mukaan tullut Turusta, mikä ei suuremmin auta juuriensa etsinnässä.  

Vielä kerran (?) pääkalloista

Viime viikolla Yle uutisoi, että Pälkäneen pääkallot palaavat kotiin – Ruotsi palauttaa Suomelle yli 80 rotututkimuksessa käytettyä kalloa. Vaikka jutun mukaan virallinen palautuspyyntö tehtiin vasta vuodenvaihteessa, aiheesta on jo vuosia käyty keskustelua, jota olen yrittänyt dokumentoida blogipostauksiin kuten Pääkalloista tällä kertaa. Olen myös kirjoittanut suomalaisen keräämistä pääkalloista, joiden kohtalo ei ole kiinnostanut juuri ketään. 

Sitten edellisen katsauksen olin ottanut talteen seuraavia aiheeseen liittyviä tekstejä

1) Elokuussa 2022 "Inarissa, Utsjoella ja Nellimissä haudattiin maahan yhteensä 140 saamelaisvainajan jäänteet, jotka oli kaivettu haudoistaan 1800– ja 1900-luvuilla". Helsingin Sanomien juttua He saivat vihdoin rauhan en pääse lukemaan. Twitter-jako viittaa siihen, että alkuperäinen otsikko oli raflaavampi: ”Sahatut kallot olivat järkyttäviä" – Lapissa toteutettiin tieteen nimissä "tyrmistyttävä" haudanryöstö, jonka uhrit saivat vihdoin rauhan. Samitra Kämäräisen nostot Kukka Rannan artikkelista olivat

• ”Evankelis-luterilaisen kirkon tuomiokapituli ja Inarin kirkkoherra Tuomo Itkonen näyttävät antaneen dokumenttien perusteella kaivausluvan yksimielisesti, ilman paikallisen kirkkoneuvoston käsittelyä tai yhteisön lupaa.”
• ”Itkosen muistelmateos paljastaa kuinka tuottoisaa luukauppa oli. Yhden saamelaispääkallon hinnaksi arvioitiin 10 000 markkaa maailman markkinoilla, luurangon arvo seitsemän kertaa korkeammaksi.”
• ”Itkonen kävi itsekin vaihtokauppaa ja neuvotteli mittavan rahoituksen muun muassa saamenkielisen aapisensa julkaisemiseen.”
• ”Utsjoelta viedyistä kalloista 26 on kadonnut. Ojanlatva arvelee, että ne on todennäköisesti aikoinaan vaihdettu tai myyty Euroopan tutkijapiireissä.”

2) Keräilyn normaaliuutta kuvaa Viipurilaisen osakunnan Käkisalmen kihlakunnan tutkimusretken raportti Kaukomielessä 1876:

Expeditionen medförde till Helsingfors 4 kranier, 3 från Saaprus och 1 från Hatakka. Enligt meddelande af med. kand. R. Tigerstedt är index 81, i till 82, s och öfverensstämma de med de ryska kranier, hvilka förvaras i Universitetets anatomiska museum.

Sama yliopiston kokoelma vastaanotti tyytyväisenä insinööri C. P. Solitanderin Inrarin kirkkomaalta kaivamat 103 "lappalaisten pääkalloa", sillä kokoelmissa oli ennestään vain 9 vastaavaa (Björneborgs Tidning 12.10.1878) 

3) Vuosi sitten FB-tili Vems kroppar? Återlämna de finska kvarlevorna på Karolinska Institutet huomautti, että Retziuksen jäljiltä Nordiska museetin kokoelmiin kuuluu hiusnäytteitä ja haudoista poimittuja esineitä. Tässä on minusta kyse lähinnä museoetiikan muutoksesta viimeisen sadan vuoden aikana. Museon kokoelmiin kuului myös yksi Pälkäneen pääkalloista, mutta se on voitu siirtää sittemmin toisaalle. Ainakaan FB-tilin ylläpitäjät eivät näytä löytäneen sitä kokoelmatietokannasta.